Pimentotähti
Tuhkajuova oli lipunut veteen viimeiselle matkalleen. Odotimme, minä ja hänen pentunsa, kaikki jännittyneinä sitä hetkeä, kun pyristely lakkaisi ja sielu pääsisi vaeltamaan kylmenevästä ruumiista. Vesi loiskui, ja koko tilanne alkoi tuntua vastenmieliseltä. Käänsin katseeni pois. Kun viimein lampi hiljeni, suljin silmäni ja vedin värähtäen henkeä. Noin vain oli Tuhkajuova menehtynyt, tänä viherlehden päivänä, tuosta vain. Taivas ei ollut revennyt eikä aika ollut pysähtynyt. Ystäväni oli ohikiitävässä hetkessä muuttunut lihasta ja luusta rakkaaksi muistoksi.
En itkenyt, en suostunut. Itkisin myöhemmin yksin pesässäni. En kokenut, että minulla oli mitään oikeutta itkeä Tuhkajuovan pentujen keskellä. Olin ulkopuolinen tähän suruun. Samalla hekään eivät ymmärtäneet omaani.
Lätäkkölempi rikkoi ensimmäisenä hiljaisuuden toteamalla ääneen sen, minkä olimme kaikki huomanneet. Naaraan silmissä kyyneleet odottivat putoamista. Lammikkoloikka oli viileä, puhui vain jonkun oppilaan koulutuksesta, oppilaan, joka ei edes ollut hänen. Varissulka istui hiljaa, ei itkenyt, mutta näytti surussaan vanhemmalta kuin olikaan. Lampiväre katsoi muita eksyneenä.
Jokaisella oli oma tapansa surra, enkä minä lähtenyt heitä tuomitsemaan. Oma mieleni täyttyi minun ja Tuhkajuovan yhteisistä muistoista, soturikoulutuksesta, Eloklaanin synnystä, ensimmäisistä rakkauksistamme ja sodasta. Kurkkuani kuristi; räpäytin ujostelevat kyyneleet silmistäni ja rykäisin itsekseni. Samalla kolme harmaata kissaa lipui veteen. Lätäkkölempi oli ainoa neljästä, joka ei osannut uida. Hän seurasi tyynenä rannalta, miten Lammikkoloikka ja Lampiväre saavuttivat emonsa ruumiin ensimmäisenä. Hieman verkkaisempaan tahtiin uiva Varissulka saavutti heidät pian.
Kolmikko kuljetti pientä, harmaata ruumista riipaisevalla hellyydellä. Tuhkajuova oli varmasti ylpeä heidän uimataidostaan. Harva siihen Kuolonklaanissa kykeni, ja vanhan toverini julistukset uimisen tärkeydestä kaikuivat mielessäni. Kenties oli aika muutoksen. Kyllähän hän oli aina ollut oikeassa.
Lammikkoloikka ja Varissulka voimakkaampina kapusivat rantaan nostamaan Tuhkajuovan ruumiin. Lampiväre hypähti heidän perässään nurmelle. Hän tuumi hetken, antoi veden valua turkistaan, ja alkoi sitten sukia emonsa harmaata turkkia kuivaksi.
“Pidämme valvojaiset seuraavana yönä”, sanoin vain jotain sanoakseni. Tokihan he tiesivät. Aurinko lämmitti turkkiani: Tuhkajuova oli valinnut kauniin päivän kuolla.
“Yöstä taitaa tulla kirkas.”
//Lapsoset
