Pimentotähti
Arki oli jatkunut normaalina Tuhkajuovan kuolemasta huolimatta. Menetyksen paino oli päivä päivältä keventynyt ja nyt jo vakiintumassa. Kykenin tehtäviini ja jopa keskittymään, mutta ystäväni jättämä aukko oli silti tuntuva eikä sitä kukaan voisi koskaan täyttää. En jaksanut uskoa, että enää tämän elämän aikana tapaisin ketään, jonka kanssa voisin jakaa samanlaisen keskinäisen ymmärryksen ja kunnioituksen. Kaipasin toveriani, mutta samalla olin hyväksynyt tapahtuneen ja parhaani mukaan siirtänyt huomioni muihin asioihin. Nyt murheitakin oli yksi vähemmän.
Halusin Turmaloikan takaisin. Eloklaanin reviirin valloitus saisi odottaa nyt kun Tuhkajuova oli pilannut suunnitelmamme. Sitä paitsi, olin vartonut jo liian kauan. Varapäällikkönä olin luvannut itselleni ja entiselle kumppanilleni, että toisin hänet takaisin heti kun voisin. No, olin voinut jo kauan. Olin epäröinyt, koska samalla minun olisi kerrottava totuus klaanille. Olin paitsi valehdellut heille ja Henkäystähdelle, myös ollut liian heikko noudattamaan päällikköni käskyä. Oli vaikea ennustaa, kuinka suuresti valheeni paljastaminen vaikuttaisi kuolonklaanilaisten käsitykseen minusta sekä heidän tarjoamaansa luottamukseen. Positiivista vaikutusta oli kuitenkin turha odottaa.
Päätökseni olin kuitenkin tehnyt. Turmaloikka palaisi klaaniin ja minä keplottelisin itseni selville vesille tästä tilanteesta. Sen minä osasin.
Odotin Jääviiltoa partiosta hieman hermostuneena. Olin päättänyt kertoa hänelle ensin, enkä pelkästään siksi, että kolli oli varapäällikköni. Jotenkin minusta tuntui, että Jääviillolla oli oikeus tietää ensin, jopa ennen pentujani. Tunsin outoa syyllisyyttä. Hänestä oli tullut viime kuiden aikana eräänlainen luotettuni. Pohdimme suunnitelmia Kuolonklaanin tulevaisuutta varten päällikön pesän hämärissä tai kahdenkeskisillä kävelyillä metsässä. Tuhkajuovan järjen hämärtyessä Jääviilto oli elämässäni asettunut osin naaraan jättämään rooliin, mutta nyt tuon roolin ottaisi Turmaloikka. Hänelle minä kertoisin ensimmäisenä suunnitelmistani ja murheistani. Tavallaan Jääviilto tulisi korvatuksi.
En ymmärtänyt, miksi minä hänen tunteistaan välitin, tai miksi kuvittelin häntä kiinnostavan. Jääviilto olisi varmasti vain tyytyväinen, kun joutuisi viettämään kanssani vähemmän aikaa – ja tämäkin ajatus hieman harmitti. Olinkohan minäkin tullut höperöksi?
Nousin venytellen jaloilleni, kun punaruskea kolli harppoi leiriin partionsa keulassa. Kiirehdin hänen luokseen ennen kuin varapäällikkö ehti omille teilleen.
“Haluan puhua kanssasi”, sanoin vakavana ja Jääviilto näytti kiinnostuvan. Soturi lähti jo astelemaan luolaa kohti, mutta pudistin päätäni.
“Mennään leirin ulkopuolelle. Asia on melko… arkaluonteinen”, lisäsin hiljaisella äänellä.
“No, mitä sinulla on mielen päällä? Aiotko viimein ryhdistäytyä ja jatkaa suunnitelmiamme?”
Leiri oli jäänyt taakse ja edessämme siinsi Hehkulammen kirkkaansininen pinta. Tänä päivänä lampi oli kaksijaloista hiljainen, vaikka sää oli kaunis. Seisahduin rannalle ja odotin, että jonkin matkan päässä kulkeva partio kaarsi kauemmas. Sitten katsoin varapäällikköäni hieman jännittyneenä.
“Minun on tunnustettava sinulle jotain. Toivon, ettei tämä vaikuta siihen, miten minut näet, mutta se on varmaankin väistämätöntä…”
Kurtistin kulmiani – ilmassa leijaili outo haju. Outo ja vaarallinen. Jääviiltokin näytti huomanneen saman ja tähyili nyt ympärilleen varautuneena. Haju ei ollut tuntematon, vaikka siihen harvoin törmäsinkin. Ahma? Vai… Mäyrä?
Takanani kaislojen seasta kuului kahinaa ja ehdin juuri kääntyä ympäri, kun esiin syöksähti raivokas mäyrä. Epäröimättä se suuntasi minua kohti ja seuraavana hetkenä vahvat leuat lukittuivat kurkkuni ympärille. Korahdin vaimeasti kun hampaat painuivat nahastani läpi, henkeni oli salpautunut. Rimpuilin kuitenkin villisti samalla kun mäyrä retuutti minua pitkin karheaa nurmea.
Yhtäkkiä leuat vapauttivat minut ja jäin maahan haukkomaan henkeä. Haistoin veren metallisen tuoksun, sitä oli nurmella pieninä lammikoina. Olin kuitenkin elossa, toistaiseksi. Katseeni sumeni ja räpyttelin silmiäni pöllämystyneenä. Jääviilto taisteli mäyrän kanssa, punaruskean sekä valkomustan kirjava sähisevä karvakasa kieri vaarallisen lähellä lampea. Taistelupari erkani toisistaan ja Jääviilto jäi mäyrän ja veden väliin. Räpiköin hengästyneenä ja huimausta vastaan taistellen jaloilleni, ja kun peto säntäsi uudelleen varapäällikköä kohti, ehdin syöksyä kiinni sen kylkeen ja estää otusta heittämästä Jääviiltoa veteen. Kumpikaan meistä ei osannut uida, mikä teki taistelusta meille erityisen vaarallisen.
Kauaa en jaksanut roikkua mäyrän karheassa turkissa. Peto ulvahti ja heitti minut selästään kuin olisi hätistellyt kärpästä. Veri jatkoi vuotamistaan ja maanpinta keikkui yhä villimmin näkökentässäni. Pääsin vaivoin jaloilleni, mutta muuhun minusta tuskin olisi. Jäisi Jääviillon tehtäväksi taltuttaa tämä peto.
//Jää? D:
