Pimentotähti
Seuraavan kerran heräsin Pimeyden Metsästä. Huimasi ja tuntui kuin peuralauma olisi juossut ylitseni, mutta kipu oli kadonnut. Ympärilläni pyöreili pimeys ja harmaa sumu, jonka keskeltä pian asteli esiin tuttu kissa. Punatähti oli antanut minulle ensimmäisen henkeni, ja nyt hän ottaisi sen takaisin. Siksihän minä täällä olin: olin juuri kuollut.
“Tervehdys jälleen”, Punatähti sanoi ja nyökkäsi kunnioittavasti. Entinen päällikkö oli aina käyttäytynyt kohteliaasti Pimeyden Metsässä tavatessamme, mutta hänen eleissään tai ilmeissään ei erottunut häivääkään ystävällisyyttä.
“Tervehdys, Punatähti.”
Vilkuilin ympärilleni. Toivoin, että saisin elää vielä pitkään, ennen kuin joutuisin näille kolkoille maille, jotka eivät koskaan nähneet aurinkoa.
“Kuolin siis”, tokaisin välinpitämättömästi. Asia painoi minua yllättävän vähän. Kenties ajan myötä ja henkieni hivutessa pitäisin elämästäni kiinni hieman tiukemmin ottein. Nyt sain kuolla vielä seitsemän kertaa.
“Niin teit”, Punatähti vastasi ilmeettömästi. “Päällikkönä voit kokea taipumusta asettaa itsesi vaaran tielle, sillä toisin kuin klaanitoverisi, tulet nousemaan takaisin elävien joukkoon. Sekään ei kuitenkaan kestä ikuisesti.”
Tuumin hetken. Oliko minun henkeni nyt arvottomampi kuin muiden? Yhdeksän kertaa arvottomampi? Vai tekikö asemani minusta jotain enemmän, olinko päällikkönä muiden elävien olentojen yläpuolella?
“Pitäisikö sinun mielestäsi päällikön uhrata itsensä klaanitovereidensa tähden? Olisiko se jaloa?” kysyin viimein. Punatähti oli hetken hiljaa, mutta tuskin asiaa pohtiakseen: hän oli kyllin viisas tietääkseen vastauksen. Ei, ennemmin hän taisi puntaroida, kuinka paljon minua ohjaisi.
“On totta, että joissain tilanteissa päällikön on suotavaa uhrata itsensä klaanin vuoksi. Klaani on tärkein tehtäväsi: sinun on suojeltava sitä hengelläsi. Ja jotkut soturit ovat klaanin selviytymisen kannalta kriittisiä. Mutta”, Punatähti jatkoi vakavana, “päällikkö on erityinen. Sinun tehtäväsi on ohjata ja inspiroida. Kuolonklaani tarvitsee johtajan, joka on vakaa ja pysyvä, joka kykenee näyttämään oikean suunnan myrskyn keskellä. Et ole pelkkä kissa, olet symboli. Nämä henget eivät ole sinun, vaan päällikön. Ja mitä kauemmin päällikkö pysyy vallassa, sen parempi klaanille.”
Selkeää vastausta en ollutkaan odottanut. Ymmärsin kuitenkin Punatähden sanoman: minä olin ensisijaisesti velvollinen klaanille. Minä palvelin klaania. Minun oli tehtävä jokainen valintani klaanin hyväksi, ja joskus tämä saattoi tarkoittaa henkeni uhraamista, joskus sen suojelemista. Luotin Punatähden kokemukseen, hänen pitkän valtakautensa aikana Kuolonklaani oli pysynyt yhtenäisenä ja vahvana. Henkäystähti oli säännöillään luonut epäluottamusta Kuolonklaaniin. Halusin mieluummin olla kuin Punatähti, vakaa ja luotettava.
“Kiitos”, sanoin ja painoin hieman päätäni kunnioitusta osoittaen. “Rakastan klaaniani ja aion tehdä kaikkeni sen hyväksi.”
Punatähti nyökkäsi, mutta ei sanonut enää mitään. Vähitellen maisema ympärilläni haaleni, kun aloitin matkani takaisin elävien joukkoon.
Silmäni rävähtivät auki ja vedin kiihkeän hengenvedon, olin herännyt kuin valmiina taisteluun. Olin sekavana tempaisemassa itseäni ylös, mutta ankara tassu painoi minut lavastani alas. Hämmentyneenä räpyttelin silmiäni ja katsoin ympärilleni: olin parantajan pesässä. Sumutuuli piti minua aloillaan ja hänen takanaan istui Jääviilto. Hengitykseni tasaantui ja rentouduin sammalille, joille minut oli laskettu.
“Minkälainen olosi on?” harmaa parantajatar kysyi vakavana. Hän ei ollutkaan aiemmin todistanut henkiin heräämistä.
Kehoni tuntui normaalilta. Jyskytys päässäni oli hiljentynyt ja henki kulki vaivatta kuonosta keuhkoihin. Niskani ja kurkkuni tuntuivat hieman aroilta, mutta vain pintapuolisesti.
“Hyvä, tilanteen huomioon ottaen”, vastasin epämääräisesti. Sumutuulen harmiksi minua ei sen enempää kiinnostanut keskustella omasta olotilastani, vaan kiinnitin huomioni varapäällikkööni.
“Entä se mäyrä? Ajoitteko sen pois?”
Jääviilto tuhahti.
“Meillä oli hieman kiire tuoda sinut tänne. Joten ei, emme ajaneet. Se kuitenkin juoksi kohti reviirin rajaa. Lähetin partion varmistamaan tilanteen.”
“Hyvä”, huokaisin tyytyväisenä. Sitten vilkaisin Sumutuulta merkiksi häipyä pesästä: halusin jutella kahden Jääviillon kanssa.
“Entä muut? Huomasivatko he, että kuolin?”
Jääviilto näytti hieman ärsyyntyneeltä.
“Mistä minä tiedän? Näytit sinä totisesti aika kuolleelta, kun toimme sinua leiriin. Tuskin asiasta jäi mitään epäselvyyttä.”
Kurtistin harmistuneena kulmiani. Mitä vähemmän kuolonklaanilaiset tietäisivät minun henkieni määrästä, sen parempi. Klaanissa oli varmasti minun ja Jääviillon kaltaisia katalia kissoja, jotka odottivat tilaisuutta päästä minusta eroon. Minun olisi näyttäydyttävä mahdollisimman vahvana.
Kiinnitin sitten katseeni taas Jääviiltoon.
“Kiitos. Tilanne oli hankala, mutta suoriuduit erinomaisesti.”
//Jää?
