Pimentotassu
Kirjoittaja: Auroora
Katsoin Turmatassua silmiäni siristäen Tuhkatassun astellessa takaisin pesään. Piikikäs oppilas oli sanonut, että emme pärjäisi erakoita vastaan kokemattomuutemme takia. En ollut juuri ollut Turmatassun kanssa tekemisissä, mutta aina kun niin oli valitettavasti päässyt käymään, oli kolli käyttäytynyt melko ilkeästi. Minä en tietenkään ollut tehnyt hänelle mitään, mutta silti hän koki sen tarpeelliseksi. Ehkä hän halusi kokea itsensä muita paremmaksi, ja ainoa tapa saada tuo kokemus oli yrittää lytätä muut sanoilla. Minä en välittänyt, se olisi vain antanut hänelle tahtomansa. Lisäksi kollin sanat olivat tyhjiä.
Suuntasin katseeni tyynesti eteen ja seurasin leirin tapahtumia. Turmatassu kuitenkin astahti eteeni sama häijy pilke silmissään.
”Olen yllättynyt, jos ylipäätään jäät taistelemaan. Varmaan ryntäät takaisin leiriin heti tiukan paikan tullen”, hän sanoi ja näytti kovin tyytyväiseltä itseensä. ”Jos minä olisin mukana, taistelisin kuolemaan asti. Veisin mukanani niin monta erakkoa kuin pystyn.”
”En epäile sitä yhtään”, murahdin kyllästyneesti. ”Mutta siltikin, sinä et ole lähdössä tähän partioon. Minä olen. Mahtaa sattua itsetuntoosi, kun näin kokematon ja avuton pikku oppilas pääsee taistelemaan klaaninsa puolesta ja sinä et.”
Turmatassu siristi silmiään.
”Älä kuvittele olevasi yhtään minua parempi. Ei selvästi ole mitään väliä sillä, ketkä lähtevät partioon, jos teidätkin siihen valittiin.”
Pyöräytin silmiäni ja huokaisin.
”Sinulle selvästi on. Aiotko siirtyä naamaltani vai pitääkö minun siirtää sinut?”
Turmatassu seisoi hetken paikoillaan ja virnisti sitten ilkeällä tavallaan. Hän käännähti ympäri ja lähti jonkun muun kiusaksi. Kun minusta tulisi päällikkö, karkottaisin Turmatassun kaltaiset kissat. Hänen käytöksestään ei ole kenellekään mitään hyötyä.
Nousin seisomaan ja vilkaisin leiriä vielä kerran ennen kuin käännyin ympäri ja astelin oppilaiden ja soturien jakamaan pesään. Meidän olisi onnistuttava tehtävässämme. Ties mitä ne erakot voisivat tehdä klaanillemme. Kukaan ei tiennyt, kuinka hyviä taistelijoita he olivat. Olin kuitenkin melko luottavainen onnistumisemme suhteen. Meitä oli partiossa monta, eikä erakoita pitänyt olla kymmentä enempää.
Asetuin sammalista kyhätylle makuusijalleni. Tuhkatassu selvästi yritti nukkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ymmärsin naarasta, sillä vaikka en halunnut myöntää sitä, enkä ikinä sanoisi sitä kenellekään ääneen, minuakin jännitti. Olin sekä innostunut että huolissani. Pääsisin näyttämään taitoni, mutta saattaisin haavoittua tai jopa kuolla. Nämä ajatukset päässäni vaivuin katkonaiseen uneen täynnä verta ja kynsien sivalluksia.
”Herätkää, partio lähtee.”
Hätkähdin hereille kuullessani käskevän äänen pesän suulta. Katsahdin ympärilleni ja näin Varjokarvan hännän heilahtavan hänen poistuessaan lähtevän partion luo. Aurinko oli noussut, taivas ulkona oli värjäytynyt punertavaksi. Suin nopeasti sileän turkkini ja nousin istumaan. Karhutassu oli jo poistunut pesästä – hänkin oli lähdössä partioon. Tuhkatassukin oli astelemassa ulos ja päätin seurata häntä. Minun tulisi olla valmiina lähtöön, en halunnut olla se, joka jarrutti partiota.
Päätin jättää syömisen välistä, sillä en kokenut sille tarvetta. Riistaa oli säästeltävä. Vaikka minulla olikin pieni nälkä, arvelin pärjääväni hyvin. Tuhkatassu oli päättänyt samoin ja istui oppilaiden pesän edustalla. Asetuin istumaan hänen viereensä seuraamaan leirin tapahtumia. Toivoin vain, ettei naaras alkaisi puhumaan minulle.
”Minulla on sinulle pyyntö”, Tuhkatassu kuitenkin naukaisi. Vastahakoisesti siirsin katseeni harmaaseen oppilaaseen.
”Vaikka emme olekaan ystäviä, taistellaan yhdessä. Emme ole kokeneita taistelijoita, joten kaksin meistä olisi enemmän vastusta viholliselle. Eikö se niin ole, että kuolonklaanilaiset pitävät aina yhtä?”
Katsoin oppilasta hetken ennen kuin vastasin.
”Olet oikeassa. Meistä ei ole erakoille vastusta, jos alamme sooloilemaan. Ja on parempi, että me oppilaat taistelemme yhdessä, emmekä häiritse sotureita.”
Näin Tuhkatassun nyökkäävän. Kun olimme olleet hetken hiljaa, toisella puolellani hiljaa hiirtään syönyt Karhutassu päätti aloittaa keskustelun.
”Jännittääkö teitä?” hän kysyi. “Tämä on varmaan ensimmäinen oikea taistelunne? Niin minunkin.”
En olisi juuri välittänyt puhua Tuhkatassunkaan kanssa, saati sitten oppilaan, jota tuskin edes tunsin. Tuhkatassu ei sentään puhunut pelkästä puhumisen ilosta, vaan vain jos hänellä oli asiaa.
”Niin on”, vastasin oppilaaseen katsomatta. Päätin olla vastaamatta hänen ensimmäiseen kysymykseensä, eihän se hänelle kuulunut, mitä minä tunsin. Minua ei oikeastaan enää jännittänyt, minkä koin hiukan oudoksi. Edellisenä iltana nukkumaan meneminen oli ollut vaikeaa, mutta nyt jännitys oli tiessään. Se oli vain hyvä, voisin keskittyä kunnolla olennaiseen. Vilkaisin Karhutassu sivusilmällä.
”Toivon, että osaat taistella. Emme tiedä, mikä meitä odottaa”, naukaisin katsahtaen Punatähteen. Hän näytti olevansa valmis, samoin muut partioon lähtevät. Lähtö koittaisi varmasti pian. ”Toisaalta emme ehkä joudu taistelemaan ollenkaan. Mutta sehän olisi vain tylsää.”
//657 sanaa
// Tuhka? Karhu?
