Pimentotassu
Kirjoittaja: Auroora
Heräsin oppilaiden pesästä hätkähtäen kuullessani suuaukolta ääntä. Nostin valppaana pääni ylös ja katsoin ympärilleni valmiina taistelemaan, mutta näinkin vain mestarini Punatähden.
”Heräsithän sinä”, Punatähti sanoi ja näin hillityssä ilmeessä huvittuneisuutta. ”Lähdemme harjoituksiin, ja teemme sen nyt heti.”
Päällikkö katosi pesän suuaukolta. Lysähdin sammalilleni ja ummistin silmäni uudelleen. Aurinkokaan ei ollut vielä noussut, ja minun piti jo lähteä koulutukseen. Tunsin unen saapuvan uudelleen, ja vaikka kuinka olisin halunnut antautua sille ja jäädä nukkumaan, päätin nousta ylös. Oppilaana tehtäviini kuului soturiksi kouluttautuminen, eikä laiskottelu muutenkaan ollut minun juttuni.
Astuin ulos pesästä ja katsahdin ympärilleni leirin aukiolla. Oli vielä hiljaista, näin vain pari soturia vartiossa. Kuu loisti vielä taivaalla, mutta tumma taivas näytti sentään vaalenevan hiljalleen.
Punatähti odotti minua uliskäynnillä valmiina lähtöön. Astelin reippaasti hänen luokseen, yrittäen karistaa väsymykseni pois.
”Miksi olemme näin aikaisin lähdössä? Emmekö olisi voineet odottaa edes auringonnousuun?” kysyin seisahtuessani punaruskean kollikissan eteen. Hän katsahti taivaalle hymyillen.
”Minua ei väsyttänyt. Ja sinun on opittava, että joskus soturin on toimittava yölläkin. Ei pelkästään vartiossa, meidän on varauduttava siihen, että leiriin hyökätään.”
Muistin erakot, joiden kanssa olimme vastikään taistelleet. He olivat häipyneet reviiriltämme, mutta erakkoihin ei voinut luottaa.
”Lähdetään sitten.”
Punatähti kännähti ympäri ja nyökkäsi vartiossa olevalle soturille. Kuljimme piikkihernetunnelin läpi pimeään metsään. Seurasin Punatähteä kuunnellen metsän ääniä tarkkana. Näissä metsissä asui muitakin, kuin riistaeläimiä, eikä koskaan voinut olla liian varovainen. Kissoja oli kuollut erilaisten petojen, kuten kettujen ja mäyrien kynsissä. Olin käynyt aiemminkin yöllä metsässä partiossa, mutta pimeys sai aina minut varuilleni. Punatähti kuitenkin sanoi, että se oli vain hyvä asia.
Kuljimme metsän halki vielä jonkin aikaa. Maa oli luminen, ja himmemevän kuun loisteessa se näytti hieman kimaltavan. Pian Punatähti pysähtyi aukealle, jossa selvästi harjoittelisimme. Aloin heti innostua enemmän, sillä yleensä aukiolla harjoittelu tarkoitti taisteluharjoituksia. Hillitsin kuitenkin itseni ja mestarini kääntyessä katsoin tätä tyynesti silmiin.
”En ole ehtinyt kouluttaa sinua taistelussa kovin paljoa, kuten tiedät”, Punatähti sanoi istuutuessaan. ”Sinua kouluttaneet muut soturit ovat kertoneet, että taidat sen melko hyvin. Ja näin sinut taistelemassa erakoita vastaan. Haluan kuitenkin nähdä, miten olet edistynyt.”
Nyökkäsin ja tunsin hiukan ylpeyttä siitä, että taistelutaitojani oltiin kehuttu. Minulla ei kuitenkaan ollut syytä ylpeillä, metsästystaidoissani oli nimittäin rutkasti parannettavaa. En malttanut usein vaania tai jäljittää riistaa, halusin suoraan toimintaan. Ehkä siksi taisteleminen oli enemmän minun juttuni.
”Nyt saat siis kokeilla taistella minua vastaan”, mestarini ilmoitti. ”En tietenkään oleta sinun päihittävän minua, kuten et toivottavasti sinäkään. Ylimielisyys ei ole hyvä ominaisuus soturilla. Uskon kuitenkin, että sinulla riittää kykyjä saada minut ainakin hetkellisesti alakynteen.”
Punaruskea kolli nousi jälleen seisomaan ja astahti taaksepäin.
”Koeta kaataa minut. Muista oppimasi liikkeet. Ajattele ensin, toimi vasta sitten.”
Punatähti valmistautui hyökkäykseeni ja tarkkaili minua kaikilla aisteillaan. Pysyin varuillani paikoillani ja mietin strategiaa päällikön päihittämiseen. Hän voitti minut koossa ilman epäilystä, olinhan oppilaaksikin hiukan pienikokoinen. Se ei kuitenkaan välttämättä ollut huono asia, sillä sen takia olin Punatähteä vikkelämpi. En kuitenkaan voisi yrittää kaataa häntä vain suoralla hyökkäyksellä voimaa käyttämällä.
Siristin silmiäni ja valmistauduin. Suuntasin katseeni Punatähden vasemmalle puolelle kuin olisin hyökkäämässä siihen suuntaan. Sitten otin pari nopeaa juoksuaskelta ja hyppäsin. En ehtinyt edes laskeutua kollin oikealle puolelle, kun hän jo heilautti minut pois. Tömähdin maahan ja tunsin viileän lumen turkkini alla.
”Jos aiot harhauttaa, sinun on tehtävä se kunnolla”, Punatähti sanoi pudistaessani lunta turkiltani. ”Tulkitsin katseestasi, että hyökkäisit vasemmalle. Sinä kuitenkin liikuit liian aikaisin oikealle. Jos aiot tehdä liikkeesi niin varhain, että ehdin reagoida, sinun on oltava nopeampi.”
Tuhahdin hiljaa ja astelin takaisin aukion reunalle. Minun oli keskityttävä. Tiesin, että taistelussa juuri älykkyys oli valttini, ei voima tai notkeus. Minun oli käytettävä sitä hyödykseni. Lähdin jälleen uuteen hyökkäykseen ja suuntasin katseeni tiukasti vasemmalle. Tällä kertaa myös liikuin kohti Punatähden vasenta puolta ennen hyppyäni. En kuitenkaan hypännyt oikealle, vaan käännyin nopeasti hypätäkseni vasemmalle. Punatähti oli ennakoinut hyökkäykseni väärin, ja kun hän oli kääntynyt oikealle, otin hampaillani kiinni päällikön etujalasta ja vedin. Hän horjahti kolmelle jalalle, mutta sai tasapainoteltua, je repäistyään jalkansa otteestani hän heitti minut taas maahan.
”Hienoa”, hän sanoi kannustavasti hymyillen. ”Hieno harhautus. En odottanut sitä, ja vaikket saanutkaan minua selätettyä, voit olla ylpeä itsestäsi.”
Sallin pienen hymyn ilmaantua kasvoilleni.
”Ja sitten uudestaan.”
Punatähti päätti harjoitukset kun aurinko oli ollut ylhäällä jo tovin. Suuntasimme takaisin leiriin ja sinne päästyämme Kuolonklaanin päällikkö salli minun syödä. Hän kuitenkin ilmoitti, että osallistuisin tänään vielä metsästyspartioon.
”Se on vasta aurinkohuipun jälkeen, joten sinulla on vielä hyvin aikaa. Eikä sinun sitten tarvitse siivota klaaninvanhimpien makuualusia.”
Punatähden kadottua hoitamaan velvollisuuksiaan suuntasin tuoresaaliskasalle ja noukin syötäväkseni päästäisen. En ollut juttutuulella, joten oli hyvä, ettei oppilaiden pesän edustalla ollut muita. Varmaankin monet oppilaista olivat nyt lähdössä tai jo lähteneet harjoituksiin. Saisin siis olla rauhassa.
Istuuduin aurinkoiseen kohtaan ja aloin syödä ateriaani. Vaikka oli lehtikato, aurinko pilkisti välillä esiin säteilemään lämpimästi. En pitänyt kylmästä, mutta en myöskään auringon häikäisevästä valosta. Oppilaiden ja soturien pesän muodostavan kuusipuun oksat estivät kätevästi kirkkaiden säteiden osumista silmiini.
Syötyäni katsahdin ympärilleni ja sitten taivaalle. Aurinko oli huipussaan, joten partio varmaankin lähtisi pian. Aurinkohuipun partio riensi juuri ulos leiristä. Lehtikadon aikaan metsästyspartioita tarvittiin enemmän kuin viherlehtenä, sillä silloin riistaa oli enemmän. Tai niin Punatähti oli minulle kertonut; itse olin syntynyt lehtisateen aikaan. Toivoin lehtikadon olevan ohi, sillä halusin kokea hiirenkorvan, jolloin metsä taas heräisi eloon, sekä viherlehden, josta puhuttaessa kissat aina hymyilivät. Olisi kuitenkin ensin selvittävä kylmien aikojen ohi.
Pian näin Varjokarvan astelevan luokseni.
”Metsästyspartio lähtee ja Punatähti ilmoitti sinut mukaan”, soturi ilmoitti ja katsahti leirin uloskäynnille. ”Lähdemme nyt. Tulehan.”
Nousin ylös ja astelin uloskäyntiä kohti. Partio näytti olevan jo paikanpäällä. Luminenä, Hopeaputous… ja Turmatassu. Tunsin mielialani laskevan voimakkaasti nähdessäni piikikkään kollioppilaan. Seisahduin hänen eteensä, soturit olivat kauempana.
”Älä vain sano, että olet tulossa tähän metsästyspartioon”, sihahdin kireästi. Ärsyttävä virne ilmestyi Turmatassun kasvoille.
”Olenpa hyvinkin. Haittaako se? En malta odottaa, että näen sinun metsästävän. Olet varmasti todella taitava.”
”Sinä taas kompuroit metsässä kuin sokea mäyrä ja säikytät riistan tiehesi.”
Turmatassu oli vastaamassa, kun Luminenä käännähti meidän puoleemme.
”Kuulinko teidän kinastelevan? Turmatassu, sinun pitäisi toimia esimerkkinä nuoremmillesi.”
Naaras loi tiukan katseen oppilaaseensa ja asteli partion kärkeen. Varjokarva oli jo ottanut johdon ja Hopeaputous oli hänen takanaan. Luminenä jätti minut ja Turmatassun partion perälle.
Lähdimme liikkeelle ja kuljimme piikkihernetunnelin läpi. Leiristä päästyämme välimatkat kissojen välillä alkoivat pidentyä, ja Turmatassu näki selvästi tilaisuutensa tulleen.
”Hei”, hän sihahti takaani. Päätin olla huomioimatta häntä, se oli yleensä paras tapa reagoida Turmatassuun. En tajunnut, miksi kolli pyrki ärsyttämään kaikkia tielleen osuvia. Oliko se hänestä hauskaa? Säälittävää.
”Hei”, oppilas toisti kuiskaten painokkaammin. Käänsin päätäni katsahtaakseni häntä kylmästi silmiin.
”Me olemme partiossa. Meillä on tehtävä, johon meidän on keskityttävä.”
”Tiedän”, Turmatassu vastasi. ”Otetaanko kilpailu? Se kumpi saa enemmän riistaa, voittaa.”
Pyöräytin silmiäni ja vilkaisin nopeasti edessäni kulkevaa Luminenää. Naaras ei näyttänyt kuulevan.
”Kilpailu? Mitä voittaja muka saa?”
Turmatassu virnisti.
”Hän ei menetä kasvojaan.”
Huokaisin kyllästyneesti ja käänsin katseeni eteen.
”En kilpaile sinun kanssasi.”
Turmatassu hiljeni. Vaikka mitään ei oltu sovittu, me kilpailisimme. Kumpikin meistä halusi todistaa olevansa toista parempi, vaikka hän ei olisi ehdottanutkaan sitä. Ja mieluummin vaihtaisin kieliä Tuhkatassun kanssa kuin antaisin jonkun niin ylimielisen ja rasittavan kissan olla minua parempi. Jos Turmatassu saisi enemmän riistaa, hän ei jättäisi minua koskaan rauhaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt minun metsästävän, joten hän ei tiennyt, etten ollut siinä mikään klaanin paras.
Varjokarva johti joukkoa vielä jonkin matkaa, kunnes hän pysähtyi. Partion jäsenet haistelivat ilmaa, kuten minäkin. Ilmassa erottui ainakin oravan tuoksu. Selvästi Varjokarva haistoi jotain muutakin, sillä hän päätti, että metsästäisimme tässä.
”Jakaudumme kahteen ryhmään”, soturi sanoi ja ehdin jo säikähtää, että joutuisin kahden erään tietyn hiirenaivon kanssa. Varjokarva kuitenkin pelasti minut. Ehkä hän arvasi, että minä ja Turmatassu emme sopineet yhteen.
”Pimentotassu, tulet minun ja Hopeaputouksen kanssa. Luminenä ja Turmatassu, lähtekää te tuohon suuntaan, me menemme tänne.”
Jatkoimme kolmistaan Varjokarvan osoittamaan suuntaan, jonka jälkeen jakauduimme. Lähdin seuraamaan oravan hajujälkeä, jonka olin aiemmin huomannut. Jälki johti pensaikkojen läpi pahaenteisesti kohti puuta – viimeinen asia, mitä halusin tehdä, oli kiipeillä – mutta kääntyi ja jatkui taas kohti paria lehtensä pudottanutta pensasta. Oravan haju voimistui, joten olin varmasti lähellä. Höristin korviani ja kuulin hiljaista rapinaa. Jatkoin matkaani nyt ääneti hiipien. Lunta ei onneksi ollut kovin paljoa tällä kohtaa, joten en uponnut hankeen. Sen sijaan suuntasin eteenpäin matalana ja nopeasti, ehkä liian nopeasti, mutta orava ei kuitenkaan säikähtänyt. Jäljet johtivat kohti pensaikkoa, jonka tiheiden oksien läpi oli hankala nähdä. Erotin kuitenkin punertavan hännän ja hymyilin voitonriemuisesti. Kuten usein tapahtui, en jääyt vaanimaan pitkäksi aikaa. Mitä ei kuitenkaan usein tapahtunut oli se, että onnistuin saamaan jotain kiinni. Hypähdin eteenpäin ja tempaisin oravan ilmaan. Sitten tapoin sen puremalla sitä niskaan. Sentään olin saanut edes yhden elukan kiinni. Jätin oravan maahan ja peittelin sitä vähän lumella. Haistelin tarkasti ilmaa, mutta en erottanut enää riistaa. Ainakaan tuoretta hajujälkeä. Päätin tyytyä siihen mitä minulla oli, mikä oli itse asiassa paljon. Kun katsoin tarkemmin, huomasin että orava oli melko hyvinsyönyt, vaikka ravintoa ei paljon ollutkaan. Sillä soturi pärjäisi pitkäänkin. Noukin tuuheahäntäisen otuksen ja suuntasin kohti sitä paikkaa, missä erosimme.
Varjokarva saapui pian jälkeeni kantaen suussaan kahta hiirtä. Hopeaputouksella kesti kauemmin, mutta hän ei kantanut mitään suussaan tullessaan.
”Löysin jäniksen”, hän naukui ja kuulosti pettyneeltä. ”Se pääsi karkuun. Harmi, siitä olisi riittänyt paljon syötävää.”
Varjokarva kehaisi minua oravani johdosta ja lähdimme kulkemaan takaisin. Pian kohtasimmekin Luminenän ja Turmatassun. Oppilaaseen katsahtaessani voitonriemu valtasi minut, sillä hän ei kantanut mukanaan mitään. Luminenä sen sijaan oli ollut onnekas, hän kantoi suussaan varista ja hiirtä.
Otin tyytyväisenä paikkani Luminenän takaa. Olin päihittänyt Turmatassun, vieläpä jossain, missä en ollut hyvä. Tietenkin metsästämiseen liittyi tuurielementti, joten en voinut ylpeillä liikaa.
”Mikset sano mitään?”
Katsahdin taakseni matkaessamme takaisin kohti leiriä.
”Miten niin?” vastasin Turmatassulle, orava vaikeutti puhumistani.
”Sinä olit minua parempi. Etkö aio sanoa minulle mitään? Yleensä olet terävämpi kieleltäsi.”
Katsoin Turmatassua hetken ennen kuin vastasin.
”Minun ei tarvitse haukkua muita tietääkseni arvoni. Mieti sitä.”
Sain olla rauhassa koko matkan takaisin leiriin ja viekä sielläkin, sillä Turmatassu riensi oppilaiden pesään.
Päätin olla syömättä, sillä minulla ei ollut vielä nälkä. Kävin viemässä oravani tuoresaaliskasaan ja satuin juuri sopivasti leirin aukiolle Surmakynnen jakaessa partioita. En odottanut joutuvani partioon enää tänään, sillä olin jo käynyt yhdessä. Surmakynsi ilmoitti auringonnousun rajapartioon lähtevät, ja minä kuuluin heihin. Punatähti johtaisi psrtiota, ja mukaan lähtisivät myös Kaaostuho, Liekkihäntä, Tuhkatassu ja Kuuratassu. Jälkimmäistä en tuntenut juuri ollenkaan, joten en tiennyt, millaista seuraa hän olisi.
Huomasin olevani aika väsynyt. Olin joutunut heräämään aikaisin, käymään harjoituksissa ja sen jälkeen vielä metsästyspartiossa. Aurinko ei ollut vielä edes laskemassa, mutta halusin päästä nukkumaan. Aamulla minun olisi kuitenkin herättävä aikaisin. Suuntasin askeleeni siis oppilaiden pesää kohti. Se oli tyhjillään lukuunottamatta Tuhkatassua, jolla oli kaiketi sama ajatus kuin minulla, ja Turmatassu, joka suki turkkiaan omalla makuusijallaan. Kohtasin vanhemman oppilaan katseen kylmästi ja astelin omalle pedilleni. Asetuttuani mukavasti sammalille uni tuli helposti.
Heräsin seuraavana aamuna ennen auringonnousua. Katsahdin ympärilleni unisena noustuani istumaan ja näin Tuhkatassun jo hereillä. Myös Kuuratassu näytti heränneen ainakin jollain tasolla. Kolli näytti siltä, että yritti vielä palata takaisin uneen siinä onnistumatta. Meillä näkyi olevan vielä hyvin aikaa ennen partiota, sillä taivas oli vasta vaalenemassa.
Suin turkkini ja astahdin sitten suuaukolle. Leiri oli vielä aika hiljainen, joskin pari soturia oli jo herännyt ja jutteli nyt hiljaa ulkona. Samassa näin Punatähden astelevan pesää kohti.
”Huomenta”, kolli naukui hymyillen tuttua viisasta ja tyyntä hymyään.
”Alamme pian lähteä. Herättäisitkö oppilastoverisi? Tulkaa sitten aukiolle.”
Toverini? Eivät he olleet mitään tovereita.
”He taitavat jo olla hereillä”, vastasin vilkaisten taakseni. Näin Tuhkatassun ja Kuuratassun katseiden kohdistuneen päällikköön.
”Hyvä. Seuratkaa sitten.”
Lähdimme kaikki pesästä ja astelimme aukiolle Punatähden perässä. Pian partioon lähtevät soturit liittyisivät seuraamme ja pääsisimme lähtemään.
//1872 sanaa
//Tuhka? Kuura?
