Pimentotassu
Kirjoittaja: Auroora
Minut oli nimitetty oppilaaksi pari auringonnousua sitten. Mestarikseni oli tullut Punatähti, Kuolonklaanin päällikkö – siis paras mahdollinen vaihtoehto. Päällikkönä hän oli varmasti klaanin kokeneimpia sotureita, ja tietysti taitava, sillä kuka tahansa ei pääse päälliköksi. Minä taas aioin päästä, vaati se kuinka paljon aikaa ja vaivaa tahansa. Tie päälliköksi tulisi olemaan raskas ja pitkä, mutta minulla oli kaikki, mitä siihen tarvitsin. Kunnianhimoni ajamana tavoittelin aina korkeuksia enkä antanut itseni päästä mistään helpolla. Tekisin ankarasti töitä klaanini hyväksi, ansaitsisin klaanitoverieni kunnioituksen enkä antaisi minkään tulla minun ja tavoittelemani aseman tielle. Ja nyt viimein voisin aloittaa, kun en ollut enää pieni ja avuton pentu.
Olimme käyneet mestarini kanssa edellisenä päivänä klaanin reviirin läpi. Olin nähnyt Kuolonklaanin metsät ja Hehkulammen, jonka alla olevassa Kuuluolassa päälliköt olivat yhteydessä Pimeyden Metsään. Matkalla olin haistanut aivan uusia tuoksuja, joihin en leirissä ollut koskaan törmännyt. Reviiri tuntui suurelta ja tuntemattomalta, mutta varmasti oppisin tuntemaan sen pian.
Punatähti oli päättänyt aloittaa koulutukseni saalistamisesta, eikä taistelemisesta. Olin jälkimmäisestä aika paljon enemmän innoissani, sillä siitä koin itselleni olevan enemmän hyötyä. Se, että osasi taistella hyvin, toi lisää valtaa. Kuka uskaltaisi nousta voittamatonta kissaa vastaan? Tietysti saalistuskin oli tärkeää, ja ehdottomasti halusin myös tulla hyväksi metsästäjäksi, mutta olin silti pettynyt kuullessani Punatähden päätöksestä. Emme olleet vielä aloittaneet, mutta mestarini oli kertonut, että metsästyskoulutukseni alkaisi piakkoin.
Tänään vuorossa oli ensimmäinen partioni. Lähtisimme aurinkohuipun aikaan. Punatähti ei tulisi mukaan, sillä päällikkönä hänellä oli paljon muutakin tekemistä. Vaikka Kuolonklaania ei juuri nyt uhannut mikään, paitsi ehkä lehtikadon mukanaan tuomat sairaudet ja vaarat, oli klaanin johtajalla paljon tekemistä. Hän oli vastuussa klaanilaisten hyvinvoinnista, joten hänen tuli varmistaa, että parantaja oli tehtäviensä tasalla, ruokaa oli tarpeeksi eivätkä esimerkiksi petoeläimet uhkaisi klaania. Tämän kaiken keskellä hänen piti vielä ehtiä pitämään minun koulutustuokioitani.
Istuin nyt oppilaiden pesän ulkopuolella leiriä silmäillen. En ollut aivan varma siitä, mitä minun olisi tehtävä. Mestarini oli vain sanonut minulle, että minun tulisi osallistua aurinkohuipun partioon. Joku Varjokarva-niminen kissa vahtisi minua hänen puolestaan. En tiennyt, keitä muita partioon oli tulossa, enkä tiennyt miltä tämä Varjokarva näytti, joten en tiennyt kenen luokse menisin. Pitäisikö partioon lähtevien kerääntyä johonkin? Vilkaisin leirin uloskäynnille piikkihernetunnelin suuntaan. Ei ketään. Vilkaisin taivaalle. Aurinko oli huipussaan. Ehkä voisin vain mennä takaisin oppilaiden pesään ja teeskennellä unohtaneeni. Silloin joutuisin tosin olemaan muiden pesässä olevien oppilaiden kanssa, enkä varmasti tekisi kovin hyvää vaikutusta. Juuri kun aloin jo mennä mielessäni pienimuotoiseen paniikkiin, näin jonkun valkoisen kollin katsahtavan minuun ja heilauttavan häntäänsä pyynnöksi tulla luokseen. Nousin seisomaan ja venytin hiukan istuessani puutunutta takajalkaani ja astelin sitten kissan luo. Paikalla oli myös pieni, musta kolli, jonka oletin olevan Varjokarva, sekä ruskea naaras, jonka tunnistin Ruostekukka-nimiseksi soturiksi. Valkoisen kollin vierellä seisoi pieni hopeanharmaa naaras. Hän oli yksi oppilaista – olin nähnyt kissan aiemmin oppilaiden pesässä. Naaraan nimi oli kaiketi Tuhkatassu, mitä muistiini oli luottamista.
”Missä sinä olet luuhannut?”
Käänsin katseeni toisesta oppilaasta valkoiseen kolliin, jonka tyly ääni kiinnitti huomioni. Hän ei ollut täysin valkoinen, vaan hänen häntänsä ja korvantaustansa olivat oranssit. Siristin silmiäni yrittäessäni muistaa hänen nimensä. Valko-oranssi, soturina kokeneen olemus, ilkeän oloinen luonne. Liekkihäntä?
”Kuinka niin? En ole myöhässä”, vastasin totuudenmukaisesti, sillä olin nähnyt partion vasta kokoontuvan paikalle Liekkihännän kutsuessa minua. Näin soturin siristävän silmiään vastaukselleni, joten jatkoin:
”Pahoitteluni. Minun olisi pitänyt olla täällä ajoissa, kaikki vain on minulle hyvin uutta.”
Oli ehkä parempi vain yrittää olla hänelle mieliksi ja käyttäytyä mahdollisimman hyvin. Vanhempien soturien kanssa väittelemällä tuskin pääsi kovin pitkälle.
Liekkihäntä ei vastannut enää, vaan luotuaan minuun vielä tuiman katseen asteli partion johtoon.
”Kierrämme Lehtikuusilaakson kautta Hehkulammelle ja sieltä takaisin leiriin.”
Soturi lähti sen sanottuaan astelemaan ulos leiristä oppilaansa Tuhkatassu perässään. Odotin, että partion muut jäsenet olisivat menneet seuraavana, mutta Varjokarva heilautti häntäänsä minulle merkiksi mennä.
”Mene sinä seuraavana, minä tulen perässäsi. Opastan sinua tänään Punatähden sijasta, joten on parempi, että olet lähellä.”
Nyökkäsin soturille ja otin paikkani Tuhkatassun jälkeen. Kuulin askelia takaani, kun Varjokarva ja Ruostekukkakin lähtivät leiristä.
Pian Liekkihäntä alkoi kiihdyttää tahtiaan edessämme juoksuun matkatessamme Lehtikuusilaaksoa kohti. Olin aina ollut melko nopea. Pentutarhassa leikkitappeluissa olin pärjännyt vikkelillä liikkeilläni, ja kun joskus osallistuin muiden pentujen hippaleikkeihin, jäin harvoin kiinni. Olin helposti pysynyt Punatähden mukana kiertäessämme reviiriä läpi, vaikka mestarini olikin juossut. Siksi olikin ärsyttävää, että edessäni kulkeva Tuhkatassu liikkui hitaasti kuin etana. Siltä se ainakin tuntui, kun jouduin jarruttelemaan, että en juoksisi hänen edelleen. Välimatka oppilaan ja hänen mestarinsa välillä kasvoi, eikä Liekkihäntä jäänyt odottelemaan Tuhkatassua. Puuskahdin turhautuneena kulkiessani harmaan naaraan kannoilla.
”Voisitko hiukan kiristää tahtiasi?” ehdotin oppilaalle koleasti ollessani tarpeeksi lähellä. ”Tätä menoa emme pääse leiriin ennen hiirenkorvaa.”
// 732 sanaa
// Tuhka?
