Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Yksi varapäällikön tehtävän huonoista puolista oli ehdottomasti se, että nyt pakostakin jouduin olemaan tekemisissä klaanin ärsyttävämpien kissojen kanssa.
”Onko oikeasti pakko?”
Räpäytin hitaasti silmiäni nyreäilmeiselle Varissulalle. Hänen käyttäytymistään minua kohtaan ei selvästi ollut muuttanut se, että tiesin totuuden hänen isästään. Tuhkajuovan poika suhtautui minuun edelleen samalla ylimielisyydellä ja epäkunnioituksella kuin aiemmin. Tiesin, ettei se ollut mitenkään henkilökohtaista: Varissulka käyttäytyi näin kaikkia kissoja kohtaan. Tietysti auktoriteettina en voisi siltä välttyä.
Huokaisin syvään. Tästä tulisi pitkä päivä.
”Kyllä on”, sanoin ilmekään värähtämättä, hitaasti kuin kollilla olisi vaikeuksia ymmärtää sanojani. Se näytti ärsyttävän Varissulkaa, vaikka hän yrittikin peitellä reaktiotaan. ”Olet varmasti ehtinyt palautua.”
”Pöh. Nukuin tuskin silmäystäkään!”
Varissulka oli osallistunut edellisyön kuunhuipun partioon. Nyt olin lähettämässä häntä iltapäivän metsästyspartioon, mikä ilmeisesti oli tummanharmaalle soturille liikaa. Tiesin hänen kuitenkin nukkuneen: itse olin valvonut suurimman osan yöstä, enkä ollut huomannut kenenkään muun olleen hereillä. Minua ei yllättänyt ollenkaan saada Varissulkaa kiinni valehtelusta.
”Sinä et vakuuta tuolla itseäsikään”, nau’uin kärsivällisesti. ”Menet partioon, halusit tai et. Eikä minua totisesti kiinnosta, olisiko joku muu vapaana lähtemään.”
Lisäykseni sai hänet sulkemaan suunsa: Varissulka oli avannut sen kaiketi huomauttaakseen juuri tuosta. Oli totta, että leirissä oli tällä hetkellä muitakin sotureita, jotka pystyisivät johtamaan partiota. Varissulalla ei ollut kuitenkaan mitään oikeutta vaatia minua lähettämään jotain muuta hänen sijastaan. Hän oli saanut levätä aivan tarpeeksi, enkä minä tekisi hänen kohdallaan mitään poikkeuksia.
”Lehtituuli!” huikkasin lähistöllä seisoskelevalle naaraalle. Kilpikonnakuvioinen soturi asteli luokseni kysyvin katsein. Nyökkäsin Varissulan suuntaan.
”Lähde Varissulan johtamaan metsästyspartioon. Minusta tuntuu, että mukaan tarvitaan joku, jolla on selkärankaa.”
Tummanharmaan kollin ilme oli hapan, kun jätin hänet taakseni ja astelin tuoresaaliskasalle.
Vatsani kurni. En ollut syönyt hetkeen, sillä minun ei ollut tehnyt mieli. Stressi ja ahdistus tehtäväni suorittamisesta kalvoivat mieltäni joka hetki. Olin jatkuvasti jännittynyt peläten Henkäystähden millä hetkellä hyvänsä kutsuvan minut luokseen potkiakseen minut asemastani varapäällikkönä. Olin vältellyt päällikön seuraa siitä asti, kun olin erehtynyt kysymään häneltä muinaisista klaaneista. Tiesin nimittäin, ettei hän halunnut hengittääkään samaa ilmaa kanssani, jos en viimein toisi hänelle uutisia petturin kiinni saamisesta.
Siksi en ollut nukkunutkaan. Yritin kyllä, mutta se oli kenties vain pahentanut uniongelmiani. En kyennyt rentoutumaan, joten nukkuminenkaan ei onnistunut. Jatkuvasti heikoilla jäillä kulkeminen oli käynyt sekä henkisesti että fyysisesti raskaaksi.
Onneksi tuoresaaliskasasta löytyi hiiri. Se kohotti hieman mielialaani, kun nautin ateriastani leirin reunamilla. Olin valinnut tämän paikan, sillä en vahingossakaan halunnut törmätä Henkäystähteen, mutta kaiketi en ollut piiloutunut tarpeeksi hyvin. Päällikkö nimittäin saapui luokseni juuri ennen kuin ehdin kiiruhtamaan pakoon hiiren syötyäni.
”Pimentovarjo”, hän murahti viileällä äänellä. Olin helpottunut siitä, etten päällepäin näyttänyt säikähtäneeltä, vaikka hänen äänensä saikin sisukaluni kylmenemään.
”Oletko edennyt etsinnöissäsi? Minun on saatava tietää, oletko lähelläkään petturin löytämistä.”
Välttelin Henkäystähden teräviä silmiä pitäen katseeni edessä.
”Olen. Vakuutan sinulle, että löydän hänet pian. Olen aivan hänen jäljillään.”
Koska olin sanonut samaa jo melko pitkään, Henkäystähti tuskin uskoi minua. Hänen seuraavat sanansa vahvistivat epäilyni.
”Vai niin. Annan sinulle kolme päivää aikaa löytää hänet ja toimittaa hänet ottamaan vastaan rangaistuksensa.”
Kynteni pureutuivat routaiseen maahan. Mitä? Kolme päivää aikaa? Olisin halunnut kysyä päälliköltä, mitä kolmen päivän jälkeen tapahtuisi, mutta en tiennyt, halusinko kuulla hänen vastaustaan.
”Selvä”, sanoin lyhyesti ja nyökkäsin. Kurkkuni tuntui kuivalta, nieleminen oli vaikeaa. Onnekseni Henkäystähti jätti minut pian yksin, sillä en kyennyt enää pitämään ahdistustani piilossa. Hengitykseni tuntui kiihtyvän ja sydämeni hakkaavan kuin taistelun keskellä. Tunsin oloni niin levottomaksi, etten enää malttanut istua, vaan kiirehdin ulos leiristä.
Kolme päivää. Se ei mitenkään riittänyt, jos petturi edes oli löydettävissä. En voinut käsittää, miten minun olisi onnistuttava tehtävässä. Ja mitä sitten, jos epäonnistuisin? En ollut optimisti, joten en erehtynyt kuvittelemaankaan, että kolmen päivän takaraja tarkoittaisi vain sitä, että saisin unohtaa tehtävän kokonaan ja palata normaaliin päiväjärjestykseen. Ei – varmasti minua odottaisi jokin rangaistus. Ehkä Henkäystähti tosiaan erottaisi minut virastani. Tai kostaisi epäonnistumiseni perheelleni. Tai karkottaisi minut.
Huomaamattani olin alkanut astella ympyrää. Ajatukseni kävivät ylikierroksilla, eikä levottomuuden tunne kadonnut. Päinvastoin, minusta tuntui siltä kuin kohta räjähtäisin.
*Kerää itsesi.*
Pysähdyin hetkeksi, suljin silmäni ja hengitin muutaman kerran syvään. Mitä ihmettä minä olin tekemässä? Tämä ei toisi minua yhtään lähemmäs tehtäväni suorittamista! Minun oli tehtävä jotain petturin löytämiseksi, aivan sama, tuottaisiko se lopulta tulosta. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi.
Astelin takaisin leiriin yrittäen päättäväisillä askelillani vakuutella panikoivalle mielelleni, että kaikki oli kunnossa. Se ei kuitenkaan auttanut, ja minusta tuntui, että muutkin kuolonklaanilaiset huomasivat epätoivoisuuteni.
Kun yritin keksiä, mitä tehdä, katseeni osui Jääviiltoon, ja mitään sen enempää ajattelematta astelin hänen luokseen. Hän oli ainoa, joka voisi auttaa minua. Toivoin, että kuka tahansa muu kissa olisi ollut tuossa asemassa, mutta se ei muuttanut todellisuutta paremmaksi.
”Meidän pitää puhua”, sanoin hakien ääneeni tavallista kylmänviileää rauhallisuutta, mutta kuulostin omaankin korvaani hermostuneelta. Käännyin ympäri ja kiirehdin ulos leiristä jäämättä kuuntelemaan Jääviillon tiuskaisuja. Luotin siihen, että hän seuraisi minua, vaikka vain päästäkseen nauramaan säälittävälle olotilalleni.
Onnekseni punaruskea kolli saapuikin luokseni, kun pysähdyin jonkin matkan päähän leiristä. En antanut hänelle tilaisuuttakaan alkaa kiusaamaan minua, vaan menin suoraan asiaan.
”Henkäystähti antoi minulle kolme päivää aikaa löytää se petturi”, selitin hätäisesti ja pakotin itseni pysymään paikoillani, vaikka koin suurta vetoa alkaa taas astelemaan edestakaisin kuin jokin ahdistunut, vauhkoontunut petoeläin. ”Olit ehkä oikeassa, enkä kohdellut sinua tarpeeksi kunnioittavasti. Mutta tarvitsen sinun apuasi nyt, ja toivon, että edelleen suostuisit auttamaan minua.”
//Jää?
KP-boosti käytössä
