Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Taivas oli alkanut jo pimentyä, kun viimein kuljin Routatassun kanssa harjoituksista takaisin leiriin. Olimme lähteneet leiristä aikaisin aamulla, joten päivä oli ollut pitkä. Oppilas oli varmasti väsynyt, ja niin olin minäkin, niin kehoni kuin mieleni osalta. Siitä huolimatta en kyennyt vielä hylkäämään mestarin roolia tämän päivän osalta. Tämän päiväinen taistelukoulutus oli nimittäin ollut itselleni hienoinen pettymys – olin saanut huomata, ettei taisteleminen tosiaan ollut Routatassun alaa. Yritin kuumeisesti pohtia, mikä koulutuksessani oli mennyt vikaan. Aiemmista oppilaistani oli tullut erinomaisia taistelijoita, ja olisin mielissäni jos Routatassu jatkaisi samaa teemaa. Taistelu oli kuitenkin omasta mielestäni tärkein taito: jokaisen kissan oli kyettävä puolustamaan itseään. Oikeastaan saalistuskin oli vain taistelemisen alalaji, jos nyt oikein syvällisiksi alettiin. Tavalla tai toisella minun olisi siis muovattava oppilaastani taitava taistelussa, ensin pitäisi vain keksiä miten se tapahtuisi.
Ajatuksissani olin jo ehtinyt johdattaa oppilaan takaisin leirin sisäänkäynnille, ja minä edellä pujahdimme sisään. En halunnut uuvuttaa Routatassua liikaa, joten annoin nuorelle naaraalle luvan aterioida ja vetäytyä sitten lepäämään. Huomenna häntä odottaisi jälleen aikainen herätys ja kaiken lisäksi metsästyspartio. Huokaisin syvään kun tajusin, että samat koitokset olivat minullakin edessä. Tietysti oli hienoa olla mestari, mutta oppilaan kouluttamisessa oli myös huonot puolensa.
Sysäsin ajatukset taisteluharjoituksista pois mielestäni ja suuntasin itsekin tuoresaaliskasalle. Lehtikadon vuoksi riistaa oli niukasti, joten jokaisen oli siedettävä jonkin verran nälkää. Valikoin itselleni laihan hiiren, klaaninvanhimmat ja pentutarhan asukit saisivat nauttia ravitsevimmista saaliseläimistä. Toivoin, että Routatassukin muisti syödä kunnolla.
Istuuduin tuttuun tapaani soturien pesän edustalle. Oletin Turmaloikan olevan partiossa, sillä kolli ei ollut vielä ilmaantunut vierelleni eikä häntä näkynyt leirissä. Hymähdin pettyneenä. Olin kumartumassa syömään hiirtäni kun yllättäen tunsin kasvoillani silmieni välissä jotain kylmää ja kosteaa. Heilautin päätäni taaksepäin säikähtäneenä. Pian sain tajuta, ettei kimppuuni ollut hyökännyt mikään lumihiutaletta vaarallisempi olento. Pyyhkäisin hiukan nolona valkoisen pirulaisen kasvoiltani ja katsahdin taivaalle. Samanlaisia kiusankappaleita putoili maanpinnan, puiden havukerrosten sekä viattomien turkkien peitoksi. Ne olivat kummallisen suuria ja leijailivat alaspäin laiskalla tahdilla. Niillä ei tuntunut olevan kiire minnekkään, ja olisin ehkä kadehtinut niitä, jos en olisi kokenut ajatusta typeräksi.
”Ihailetko lumisadetta?”
Käänsin katseeni äänen suuntaan. Henkäysvarjon kasvoilla ei ollut hänen kommenttiinsa sopivaa leikkisää ilmettä, mutta tiesin hänen yrittävän saada minusta reaktiota irti.
”En näe siinä paljoa ihailtavaa”, sanoin välinpitämättömästi, kun varapäällikkö istahti tuoresaaliskasasta noukkimansa päästäisen kanssa viereeni. ”Mutta kumman kookkaita nuo hiutaleet ovat.”
Henkäysvarjo hymähti nyt jo selvästi huvittuneen kuuloisena.
”Eli ihailet niitä.”
Vilkaisin kollia terävästi, mutten vaivautunut vastaamaan. Vaikka olinkin päättänyt, etten olisi enää yhtä kylmä muiden kissojen kanssa kuin ennen, en silti jäisi noin helposti Henkäysvarjon syöttiin.
Vatsani kurisi ja muistutti minua nälästäni. Kumarruin jälleen hiireni puoleen, kun tällä kertaa silmäni sai osuman. Räpyttelin silmääni kiivaasti hiutaleen karistaakseni ja katsoin vihaisesti taivaalle. Tuntui, että luonto piti minua pilkkanaan.
”Joku ei halua minun syövän”, mutisin itsekseni, mutta Henkäysvarjon hiljaisesta naurahduksesta päättelin hänen kuulleen. Sentään varapäällikkö tajusi antaa minulle ruokarauhan, kun viimein lumihiutaleet jättivät minut rauhaan ja saatoin nauttia hiirestäni. Henkäysvarjokin keskittyi päästäiseensä, ja istuimme hiljaisuudessa syömässä lumen sadellessa turkeillemme. Hetken kuluttua varapäällikkö kuitenkin nosti yllättäen päätään ja pudisteli sitä rivakasti. Virnistin, kun huomasin lumihiutaleen rippeet hänen kuonollaan. Ainakaan en ollut niiden ainoa uhri.
//501 sanaa
