Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Yhtenä päivänä Eloklaanin leirissä vallitsi rauha. Toisena päivänä Mesitähti ilmestyi Eloklaanin leiriin ja vapautti klaaninsa.
Kaikki oli tapahtunut hämmentävän nopeasti. Panttivangit olivat vapautuneet: kuinka se oli tapahtunut, sitä en tiennyt. Eloklaanin päällikkö oli saapunut toisen parantajansa kanssa takaisin klaaniinsa, eikä minulle ja muille kuolonklaanilaisille ollut jäänyt muuta mahdollisuutta kuin jättää asemamme ja palata kotiin. Johdattaessani Kuolonklaanin joukkoja leiristä eloklaanilaisten huutojen ja suuntaamme heitettyjen halveksivien katseiden keskellä tunsin oloni epäonnistuneeksi. Myös noloksi, mutta pidin kuononi ylhäällä, enkä antanut vihollisklaanimme jäsenten kuvitella, että he olivat voittaneet yhtään mitään. Kuten Mesitähdelle olin tokaissut, olimme pitäneet Eloklaanin valtamme alla pitkään. Jos minä olisin ollut panttivankina, olisin paennut viimeistään seuraavana päivänä vangitsemisestani.
Kulkiessani takaisin kohti Kuolonklaanin leiriä tunsin jännitystä verrattavissa siihen, kun olin valmistautunut tappamaan Punatähden tai karkottamaan Turmaloikan. Henkäystähti olisi vihainen, siitä ei ollut kysymystäkään. Oli ollut minun tehtäväni pitää eloklaanilaiset aisoissa ja varmistaa, ettei mitään tällaista tapahtuisi. Olin epäonnistunut tehtävässäni ja pilannut Henkäystähden suunnitelmat. Asiaa ei auttanut se, että hänen tyttärensä oli ottanut osumaa eksyttyään eloklaanilaisten suunnitelmien tielle. Lampiväre kulki nyt mukanamme tavallisen vaiteliaana.
Olin pettynyt itseeni, mutta samalla vihainen päällikölle. Olin jättänyt perheeni taakseni siirtyessäni Eloklaanin leiriin. Olin viettänyt päiväni sellaisten kissojen keskellä, jotka vihasivat minua samoissa määrin kuin Henkäystähteä, kenties enemmän, sillä minä annoin kasvot heidän alistamiselleen. Eloklaanin leirissä minulla ei ollut yhtään ystävää tai muutenkaan ketään, johon olisin voinut luottaa. Ja kaikesta tästä huolimatta olin tehnyt kaikkeni, jotta Henkäystähden suunnitelmat Eloklaanissa luistaisivat.
En ymmärtänyt, miten kolli kuvitteli minun voivan onnistua tehtävässäni sillä määrällä kissoja, jotka hän oli kanssani Kuolonklaaniin lähettänyt. Jos eloklaanilaiset olisivatkin valinneet hylätä Mesitähden ja nousta kapinaan, olisimme olleet täysin tassuttomia. Olimme auttamattomasti alivoimassa.
Tiesin kuitenkin, että odotettavissa olivat haukut, jotka kuuluisivat kaksijalkalan erakoille asti.
Typerästi odotin, että leiri olisi ollut hiljainen saapuessamme. Ei tietenkään. Kun astelimme yövartijan ohi sisään, seisoi aukiolla jo väkeä. Henkäystähti patsasteli kaiken keskellä kasvoillaan kireä ilme. Hänen luonaan oli pari kissaa, jotka parasta aikaa selittivät päällikölle jotain. Oletettavasti kyseessä olivat panttivankien vartijat – taidottomat idiootit, jotka olivat päästäneet Eloklaanin päällikön pakenemaan. Heidän lähellä maassa makasi vaaleanoranssi soturi, jonka tunnistin Narsissikajoksi. Kolli oli ilmeisen kuollut.
Henkäystähti kääntyi tulomme kuultuaan suuntaamme. Kun hän kohtasi katseeni, olin painaa omani maahan: en ollut koskaan nähnyt hänen silmissään samanlaista raivoa ja kylmyyttä kuin nyt. En kuitenkaan suostunut siirtämään katsettani hänestä, vaan kohtasin kollin leimuavat silmät vakaana.
Aukiolle alkoi valua lisää kissoja. He näyttivät ensin hämmästyneiltä katsoessaan Eloklaanista saapuneita vartijoita, sitten kauhistuneilta huomatessaan Narsissikajon ruumiin, ja lopulta vihaisilta ja pettyneiltä aseteltuaan palaset paikoilleen. Yritin olla välittämättä. En kokenut tämän olevan yksin minun syyni, mutta minä olin ollut Eloklaanista vastuussa. Jos jotakuta syytettäisiin, niin minua. Kestin sen Henkäystähdeltä, mutta koko klaanin viha tuntuisi tukahduttavalta. Onnekseni klaanista löytyi myös niitä harvoja, jotka eivät kannattaneet päällikön suunnitelmia muutenkaan. Harmi vain, ettei minulla ollut mitään asiaa olla heidän kanssaan tekemisissä.
”Pimentovarjo”, Henkäystähti murahti kun astelin hänen luokseen. Latvaruusun ja Hohtosulan katseissa oli inhoa, kun seisahduin heidän lähelleen. Varmasti heidänkin olisi helpompi syyttää minua kuin kohdata oma pätemättömyytensä.
”Sinulla on parempi olla hyvä selitys.”
Siristin silmiäni Henkäystähden sanoille. Minulla totisesti oli selitykseni tapahtuneelle. Ei päällikköä kuitenkaan oikeasti kiinnostanut kuulla minun kritiikkiäni, enkä sitä voisi esittääkään, vaikka varapäällikkö olin. Toivoin, etten ollut liian tunnekuohun vallassa osatakseni pitää kieleni kurissa.
Henkäystähti ei jäänyt aikailemaan ja odottamaan aamua, vaan lähti astelemaan pesäänsä odottaen minun seuraavan. Huokaisin syvään: jotenkin aavistelin, etten pääsisi nukkumaan vielä hetkeen. Tunsin kuolonklaanilaisten katseet turkillani, kun seurasin Henkäystähteä kuulemaan tuomiotani. En kohdannut kenenkään katsetta, mutta en väistellytkään niitä. Minulla ei ollut mitään hävettävää eikä anteeksi pyydettävää. Kukaan ei olisi voinut tehdä parempaa työtä kuin minä, ja sen tiesi jokainen sisimmässään.
Kun olimme viimein päällikön pesän suojissa, Henkäystähti istuutui. Minä jäin seisomaan. Kollin katse oli edelleen aivan yhtä kylmä kuin hetki sitten. Hän vaikutti rauhalliselta ja hillityltä, mutta se helpotti oloani vain vähän.
”Eloklaanin vartijoiden tehtäviin kuului myös raportoida ongelmista klaanissa”, harmaa päällikkö aloitti murahtaen. ”Minua ei ollut tiedotettu mistään haasteista suunnitelmiemme etenemisessä. Voit vain kuvitella, kuinka yllättynyt olin, kun yhtäkkiä keskellä yötä leiriin pelmahtavat panttivankien vartijat toverinsa ruumista kantaen ja saan kuulla, että joukko eloklaanilaisia on vapauttanut nämä kyseiset vangit. Olisitko sinä yllättynyt?”
Pakotin ääneni pysymään vakaana: en voisi osoittaa heikkoutta Henkäystähden edessä. Siitä kärsisi nyt ainakin ylpeyteni, jos ei mikään muu.
”Olisin.”
Henkäystähti siristi silmiään.
”Varmasti. Olisit varmasti yllättynyt, jos varapäällikkösi, jonka taitoihin ja kokemukseen luotat – tai, luotit – möhlii tällä tavalla”, päällikkö murisi matalalla äänellä. ”En voi käsittää, miten tämä edes tapahtui. Kuinka ihmeessä kokonainen kissajoukkio onnistuu nenäsi alla muodostamaan tällaisen suunnitelman, puhumattakaan sen toteuttamisesta?”
Asia ei ollut ollenkaan niin yksinkertainen. Minä en voinut olla joka paikassa samaan aikaan; en valitettavasti omistanut kykyä jakautua kahteen. Jos Jääviiltoa ja Tuimakatsetta ei otettu lukuun, oli Eloklaanin vartijoiden joukko koostunut nuorista, kokemattomista sotureista. Henkäystähden oma, parantumattomasti kyvytön tytär oli päästänyt eloklaanilaiset karkaamaan partiossa ja ottanut heiltä kunnolla turpiinsa.
”Tehtäväni onnistumista olisi helpottanut se, että olisit lähettänyt Eloklaanin leiriin tarpeeksi sotureita”, sanoin viileällä äänellä. ”Miten oikein kuvittelet, että sillä kissamäärällä pitäisimme Eloklaanin hallinnassa?”
”Varohan sanomisiasi”, Henkäystähti vastasi kulmat kurtussa muistuttaen minua hänen asemastaan – ja omastani. ”Jos koit, että apunasi ei ollut tarpeeksi sotureita, miksi et sanonut mitään? Jos olisin tiennyt ongelmia olevan, olisin tietysti lähettänyt vahvistuksia. Mutta minun käsitykseni mukaan kaikki oli kunnossa. Oliko kyse sinun ylpeydestäsi? Halusitko selvitä tehtävästä ilman apua?”
”Ei tietenkään!” sihahdin, mutta Henkäystähti tuntui osuvan vähän liian lähelle. Selvisin kaikesta mieluiten yksin. En halunnut pyytää apua, ja olin jo ensimmäisen kerran Eloklaanin leiriin astuttuani päättänyt, että hoitaisin homman kunnialla kotiin omin avuin. En halunnut olla riippuvainen muista, enkä varsinkaan halunnut turvautua Henkäystähden apuun.
Henkäystähti nousi seisomaan ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Väkisinkin väistin häntä astumalla taaksepäin. Kolli näytti hitusen pelottavalta: hänen vihaiset kasvonsa leijuivat yläpuolellani myrskypilvien lailla.
”Käyttäydyt edelleen kuin juuri nimitetty oppilas”, päällikkö jyrähti ja luimistin korviani. ”Tämä oli täysin sinun ja muiden vartijoiden syytä. Miten pikemmin hyväksyt asian, sen parempi – meille kaikille. Minä en voi pitää varapäällikkönäni kissaa, joka on kykenemätön paitsi suorittamaan tehtäviään, myös ottamaan vastuun epäonnistumisistaan.”
Hänen sanansa saivat minut viimein huolestumaan. Olin kaiketi ollut liian itsevarma, sillä minun erottamiseni virastani ei ollut käynyt mielessänikään. Henkäystähden mielestä tämä voisi kuitenkin olla tarpeeksi suuri munaus, jotta saisin palata takaisin rivisoturin tehtäviin.
”Minun pitäisi erottaa sinut varapäällikön tehtävistäsi”, Kuolonklaanin päällikkö sanoi hiukan tyynemmän oloisena ja istuutui takaisin alas. Nielaisin hermostuneena. Olisi epäreilua, jos joutuisin tämän takia luopumaan paikastani. Olin tehnyt aivan liikaa töitä sen eteen.
”Ja usko pois, minun tekisi mieli tehdä niin. Annan sinulle kuitenkin vielä mahdollisuuden”, Henkäystähti sanoi kuin olisi muka joku armollinen kissa. Siristin silmiäni: hän varmasti tunsi olonsa hyvin jaloksi.
”En usko, että eloklaanilaiset olisivat noin helposti löytäneet panttivangit. Joku kuolonklaanilaisista siis jakoi heille panttivankien sijainnin. Varmasti tämä kissa auttoi heitä muutenkin ja antoi heidän suunnitelmiensa edistyä. Haluan, että selvität syyllisen. Jos epäonnistut, saat heittää hyvästit paikallesi Kuolonklaanin varapäällikkönä.”
Hillitsin hermostuksesta kiemurtelevan häntäni liikkeet vaivoin. Minulla ei tainnut olla vaihtoehtoja; minun olisi pakko löytää joku ”syyllinen”. En edes tiennyt, oliko ylipäätään kukaan kuolonklaanilaisista auttanut Eloklaanin kissoja. Kukaan ei vaikuttanut halukkaalta pettämään klaaniaan, minkä vuoksi heidät oli alun perinkin valittu vartijoiksi. Mutta siinäkin tapauksessa, että syyllinen tosiaan oli olemassa alkuunkaan, miten ihmeessä minun olisi löydettävä hänet?
Sillä ei ollut väliä, minun oli toimitettava syyllinen Henkäystähden eteen. Kolli ei joustaisi, siitä olin varma. Kuolonklaani oli täynnä kyvykkäitä kissoja, jotka voisivat – ainakin melkein – korvata minut. Minun oli pakko ansaita Henkäystähden luottamus takaisin.
”Selvä”, vastasin kohteliaan nyökkäyksen kera. ”Voit luottaa minuun.”
”Toivon niin”, Henkäystähti tuhahti. Aistin, että keskustelu oli nyt loppuun käyty ja päällikkö haluaisi minun lähtevän, joten sanaakaan enää sanomatta pujahdin ulos pesästä.
Ulkona kohtasin niin suuren määrän uteliaita kasvoja, että marssin suoraan leirin uloskäynnille. Jos joutuisin vielä sietämään huhupuheita ja juoruilevia kuiskauksia ympärilläni, tulisin hulluksi. Olin jo tarpeeksi raivostunut Henkäystähden kohtelusta. Kun sain viimein tilaa ajatella, aloin hermostua yhä enemmän hänen antamastaan tehtävästä. Sehän oli mahdoton! Kuinka minun jälkikäteen olisi selvitettävä yhtään mitään? Mitään todisteita ei ollut. Ainoa toivoni selvittää totuus olisi puhua niille eloklaanilaisille, jotka olivat vapauttaneet panttivangit. Se ei ilmeisistä syistä ollut vaihtoehto.
Yllättäen huolestuttava ajatus nousi mielessäni: kuvitteliko Henkäystähti minun olevan kyseinen petturi? Se oli täysin mahdollista. Kenties hän halusi tehtävänannollaan kertoa minulle, ettei luottanut minuun. Sitä suuremmalla syyllä minun olisi löydettävä joku toinen, jota syyttää kaikesta. Silloin henkäystähtikin varmasti leppyisi.
”Tämä on naurettavaa!” tiuskaisin itsekseni ja potkaisin tielleni osunutta viatonta käpyä.
Yhtäkkiä kuulin askelten äänen takaani. Käännyin vihaisesti ympäri valmiina häätämään sen typeryksen, joka oli päättänyt seurata minua, vain kohdatakseni Tuhkajuovan vihreän katseen. Pyöräytin silmiäni. Halusikohan hänkin haukkua minua? Kenties siitä, että olin arvostellut Henkäystähden toimia.
”Mitä sinä haluat?” murahdin kenties hieman liian kylmällä äänellä. Tuhkajuova oli harvoja kissoja, joita voisin kutsua ystävikseni. Minun ei todellakaan kannattaisi polttaa siltaa hänen kanssaan. Aiempi temppuni, jolla olin paljastanut Varissulan menneisyyden, oli tehnyt väleistämme jo tarpeeksi kireitä. En ollut siitä mitenkään ylpeä, ja nyt asiaa pohdittuani olisi ollut parempi hoitaa asia hienovaraisemmalla tavalla.
//Tuhka?
SuperKP-boosti käytössä
