Pimentovarjo

Kirjoittaja: Auroora

Etsittyäni Turmaloikkaa täysin tuloksetta huolestuttavan pitkän ajan aloin jo epäillä, että olin sittenkin tappanut hänet. Selvästi olin aliarvioinut kollin kyvyn piiloutua ja peittää jälkensä, hänestä ei nimittäin näkynyt näillä main viiksikarvaakaan. En haistanut hänen tuttua hajuaan ilmassa: olisiko mahdollista, että uudessa ympäristössä hänen tuoksunsa oli muuttunut? Toinen vaihtoehto oli, että etsin häntä aivan väärästä suunnasta. En suostunut edes ajattelemaan tuota vaihtoehtoa; en varmasti ollut kiirehtinyt tänne asti aivan turhaan yösydännä.
Minun olisi yritettävä jotenkin päästä Turmaloikan pään sisään. Se ei olisi helppo tehtävä, sillä olin aina pitänyt meitä melko erilaisina kissoina, mutta ei minulla muutakaan vaihtoehtoa ollut. Pysähdyin hetkeksi, hengitin syvään ja katsoin ympärilleni. Edessäni avautui aukea, jonka toisessa päässä alkoi sekametsä. Vasemmalla puolellani näkyi hiukan kauempana mäntymetsää ja oikealla kaksijalkala. Jos oletin, että Turmaloikka tosiaan oli jossain täällä lähettyvillä, minne hän olisi mennyt? Ei ainakaan kaksijalkalaan. Erakkotausta oli aina ollut kumppanilleni herkkä paikka, joten hän tuskin haluaisi edes yrittää asua erakoiden hallitsemassa kaksijalkalassa. Vaihtoehdoikseni jäi siis lähteä kauemmas suureen sekametsään tai läheiseen mäntymetsikköön. Sekametsää en ollut vielä tutkinut, mutta mäntymetsän ohi olin kulkenut, enkä ollut huomannut Turmaloikan hajua ilmassa. Olisi ajan tuhlausta etsiä häntä sieltä.
Olin jo lähdössä ylittämään aukiota, kun yhtäkkiä tajusin jotain. Männyt vetivät minuakin puoleeni, sillä ne muistuttivat tutusta ja turvallisesta Kuolonklaanin reviiristä. Omasta kodistaan ajettua Turmaloikkaa ne saattoivat viehättää vielä enemmän, herättää muistoja kaikista niistä kuista, jotka hän oli mäntyjen ympäröimässä leirissä viettänyt. Vilkuilin hetken kahden suunnan välillä kunnes käännyin ympäri ja suuntasin askeleeni mäntymetsää kohti.
En turhaan vilkuillut puihin, sillä Turmaloikka ei ollut mikään ketterin kissa. Hän varmasti pysyisi turvallisesti maan kamaralla. En myöskään uskonut, että hän olisi etsinyt itselleen mitään pysyvää pesää: sydäntäni hiukan kivisti ajatella, ettei kolli varmasti halunnut kotiutua minnekään muualle.
Olin juuri vilkaissut taivaalle ja huolestunut siitä, miten se oli alkanut jo vaalenemaan, kun yhtäkkiä erotin ilmassa vaimean mutta tutun tuoksun ja jähmetyin niille sijoilleni. Haistelin tuoksua vielä hetken varmistuakseni siitä, että se tosiaan oli kollin haju – en halunnut joutua pettymään – ja lähdin sitten ajankulun unohtaen hajujäljen suuntaan. Sydämeni syke kiihtyi hajun voimistuessa sekä jännityksestä että innostuksesta. Jos en nyt möhlisi tätä, näkisin Turmaloikan aivan pian.
Ja siinä hän seisoikin. Lyhyen juoksumatkan päässä seisoi entinen kumppanini, elämäni rakkaus. Hän ei ollut huomannut minua, ei tietenkään, hölmö kun oli. Minun pitäisi nuhdella häntä siitä, miten varomaton kolli oli: jos olisin ollut vaikka joku vihamielinen erakko, hän olisi voinut menettää henkensä.
Turmaloikka huomasi minut vasta, kun olin muutaman ketunmitan päässä. Hän käännähti ympäri varuillaan, niskakarvat pystyssä ja korvat luimussa. Minut tunnistaessaan hän ei rentoutunut paljoakaan, mikä sai äskeisen ilon tunteen hiukan hälvenemään. Hänen katseessaan erottui kuitenkin enemmän hämmästystä kuin vihamielisyyttä, mikä oli kaiketi hyvä merkki.
“Turmaloikka.”
Kollin nimi tuntui lämpimältä ja tutulta kielelläni; tuntui aivan eriltä sanoa se juuri hänelle. Toivoin, että rakkauteni häntä kohtaan erottui jokaisessa tavussa, jonka päästin suustani hänen nimensä naukaistessani.
Turmaloikka toipui hämmästyksestään nopeasti. Hänen katseensa muuttui kylmäksi ja teräväksi ja hän vilkuili minua epäluuloisena sekä aavistuksen huolestuneena.
“Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi siristäen silmiään. “Onko jotain sattunut? Ovatko pennut kunnossa?”
Pudistin päätäni hämmentyneenä.
“Kaikki on hyvin. Luuletko, että tulisin tapaamaan sinua vain siinä tapauksessa, että jotain kamalaa olisi tapahtunut?”
Turmaloikka huokaisi helpotuksesta ja vaikutti rentoutuvan hiukan. Kenties hänen reaktionsa oli ollut ymmärrettävä. Ei hän ollut odottanut minun saapuvan noin vain keskellä yötä tapaamaan häntä, joten ei ollut mikään typerä johtopäätös, että olisin tullut kertomaan huonoja uutisia.
“Itse asiassa luulen”, luopio murahti ja kääntyi välinpitämättömästi ympäri. Kolli oli selvästi ollut tekemässä itselleen makuusijaa yöksi: maassa lojui kasa sammalia, joita hän alkoi nyt kaapia tassuillaan. Turmaloikka käyttäytyi, kuin minua ei olisi ollutkaan, ja se huolestutti minua. Olinko jo menettänyt hänet kokonaan?
“Älä viitsi”, tiuskaisin ja kiersin kollin eteen. Etsin hänen katsettaan, mutta Turmaloikka piti silmänsä tiukasti nauliutuneena sammaliin. En kuitenkaan luovuttanut, ja kun harmaa kolli huomasi, että en jättäisi häntä noin helposti rauhaan, hän viimein nosti katseensa minuun. Sydämeni tuntui sykähtävän ylimääräisen lyönnin, kun kohtasin hänen tutut, ruskeat silmänsä.
“Miksi olet täällä?” Turmaloikka kysyi viileällä äänellä.
“Koska halusin nähdä sinut”, vastasin nopeasti aivan kuin peläten, että hän juoksisi minä hetkenä hyvänsä karkuun. “Olen ikävöinyt sinua.”
Turmaloikka tuhahti ja kääntyi taas sammaltensa puoleen.
“Voi sinua raukkaa.”
Hänen asenteensa alkoi ärsyttää minua. Minä olin juossut tänne henkihieverissä keskellä yötä, etsinyt häntä kivien ja kantojen alta vain, jotta hän voisi käyttäytyä kuin minua ei olisikaan. Kiersin jälleen hänen eteensä.
“Olen tosissani”, sanoin melkein epätoivoisella äänellä. Hänen oli uskottava, että minä todella kaipasin häntä. Joka ikinen päivä ja joka ikinen hetki. “Kadun sitä, että karkotin sinut. Minun olisi pitänyt keksiä jokin muu keino. Olen pahoillani.”
Turmaloikka tuhahti ja katsahti hetkeksi suuntaani, kunnes keskittyi pian taas sammaliinsa.
“Helpottavaa kuulla, että nyt ajattelet noin”, hän mutisi ja nyhti oksia pediltään. Se näytti karkealta ja sotkuisesti järjestetyltä. Niin Turmaloikalta.
“Ihan kuin se vaikuttaisi mitenkään mihinkään. Et ole päästämässä minua takaisin, vai oletko?”
Pudistin päätäni.
“En. En voisi, menettäisin Henkäystähden luottamuksen ja siitä kärsisivät myös pennut. Et tiedäkään, millaista Kuolonklaanissa nykyään on. Erakkosyntyiset eivät saa johtaa partioita, kouluttaa oppilaita tai edes poistua leiristä yksin. Ja minusta tuntuu, että Henkäystähti suorastaan etsii syitä ajaa heitä pois klaanista. Tai pahempaa.”
Turmaloikka katsoi minua jälleen hiukan hämmästyneenä. Olin kertonut hänelle aiemmin, että Henkäystähti ajaisi erakkosyntyiset klaanissa ahtaalle, mutta ehkä hän ei ollut ottanut sanojani tosissaan. Tai sitten hän ei ollut kuvitellut, että päällikkö voisi mennä näin pitkälle. Joka tapauksessa hän näytti järkyttyneeltä.
“Ja sinä uskot, että pentumme pärjäävät nyt paremmin, kun sinä olet varapäällikkö ja minä olen poissa kuvioista?” hän kysyi epäillen. Tiesin, että hän olisi halunnut olla klaanissa tukemassa pentujaan, mutta silloin heillä ei olisi ollut sitä turvaa, jonka minä varapäällikkönä heille toin. Toisaalta… He eivät missään nimessä olleet onnellisia, ja se oli täysin minun syytäni.
“En ole varma”, vastasin hetken asiaa mietittyäni. “Tiedän, että he ovat nyt paremmassa turvassa. Mutta en tiedä, oliko sinun menettämisesi sen arvoista.”
Turmaloikka kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
“Mitä tarkoitat?”
Nielaisin hermostuneena. Olin kaiketi unohtanut kertoa hänelle, että minun oli valehdeltava hänen kuolemastaan myös pennuillemme.
“He luulevat, että olet kuollut.”
Turmaloikka näytti äimistyneeltä, mutta vain niin kauan, kuin vihalla kesti vääristää hänen piirteensä.
“Oletko tosissasi? He luulevat, että minä olen kuollut? Miten saatoit tehdä heille niin!”
“Ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa!” tiuskaisin vihaisesti. “Sinä tiedät, miten suurisuinen etenkin Myrskymahti on. Ja jos olisin kertonut hänen veljilleen totuuden, he olisivat vain kertoneet hänelle kaiken. Ja sitten kaikki olisi ollut turhaa.”
Turmaloikka katsoi minua pitkään sanomatta mitään, kaiketi sulatellen sanojani. Lopulta hän suuntasi keskittymisensä taas makuusijansa siistimiseen. Ehkä hän oli tullut siihen lopputulokseen, että olin ollut oikeassa. Oli mahdotonta sanoa, kun kolli ei vaikuttanut halukkaalta keskustelemaan kanssani.
“Oloasi varmaan helpottaa tietää, että nyt he kaikki vihaavat minua”, murahdin ärtyneenä siitä, että hän kohteli minua kuin ilmaa. Sanoillani sain kuitenkin viimein Turmaloikan huomion itseeni. Kenties surulla, joka paistoi läpi äänestäni, oli myös osansa.
“Pidätkö minua oikeasti noin sydämettömänä?” hän kysyi ja astahti askeleen lähemmäs. Kohtasin epävarmana hänen katseensa, mutta Turmaloikan silmistä ei paistanut enää viha, vaikka kylmät ne edelleen olivat. “No, ei kai heitä voi siitä syyttää.”
Painoin pääni murtuneena. Tietysti hän oli oikeassa: miten muutenkaan pentujemme olisi pitänyt tilanteeseen reagoida? Oli itse asiassa hyvä, että he vihasivat minua. Sehän vain tarkoitti, että he olivat rakastaneet isäänsä ja että he olivat välittäviä, hyväsydämisiä kissoja. Siltikin tuntui pahalta kuulla Turmaloikankin asettuvan minua vastaan. Jossain syvällä sisimmässäni olin kai toivonut, että hän edelleen voisi olla tukenani ja turvanani kaiken tämän jälkeenkin.
Olin pilannut kaiken. Olin tiennyt sen jo kauan, syyttänyt itseäni – ansaitusti – perheeni rikkomisesta ja kaikesta siitä surusta, jonka olin aiheuttanut kissoille, joita rakastin kaikista eniten tässä maailmassa. Se oli painanut mieltäni yön pimeinä tunteina, metsästyspartioissa ja yksinäisillä kävelyilläni. Usein minusta tuntui siltä, kuin saattaisin hukkua tähän katumukseen ja vihaan itseäni kohtaan. Siltikään en ollut itkenyt sitten Turmaloikan lähdön. Olin padonnut kaikki tunteeni, sillä minua suorastaan pelotti antautua niille. Kukaan ei olisi tukemassa minua.
Ehkä juuri siitä syystä minun oli nyt Turmaloikan seurassa vaikea pidätellä kyyneleitäni. Häneen minä luotin vieläkin kuin kallioon, ja vaikka kolli ei yrittäisikään lohduttaa minua, ainakin uskalsin itkeä hänen edessään.
“Myrskymahti ja Pyräkkäpiru eivät voi edes katsoa suuntaani”, niiskaisin ja yritin epätoivoisesti estää kyyneleitäni putoamasta. Turmaloikan hahmo sumentui näkökentässäni, kun silmäni täyttyivät kyynelistä. Ehkä niin oli parempi: en halunnut nähdä, millainen ilme hänen kasvojaan nyt koristi. Olisivatko hänen silmänsä yhtä kylmät kuin äsken vai täynnä myötätuntoa?
“He eivät olet puhuneet minulle sanaakaan kuihin”, jatkoin murtuneella äänellä. “Tietysti heillä on täysi oikeus vihata minua, mutta mikseivät he voi edes yrittää ymmärtää minua?”
Turmaloikka otti jälleen askeleen lähemmäs, mutta ei joko uskaltanut tai halunnut koskea minuun. Hänen läheisyytensä kuitenkin tuntui lohduttavalta.
“Sinä tapoit heidän isänsä. Mitä ymmärrettävää siinä on?” kolli kysyi hetken päästä, mutta hän ei kuulostanut syyttävältä. Ja tietysti hän oli oikeassa. Ei Myrskymahdin ja muiden tarvinnut ymmärtää minun näkökulmaani. Minä olin tappanut jonkun heille rakkaan, ja hyvin harva syy tuohon tekoon olisi ollut ymmärrettävä. Se, minkä heille annoin, ei todellakaan ollut.
Istuin pitkään hiljaa pää painuneena kyynelteni putoillessa maahan. Oloni helpottui hieman, kun Turmaloikan puhuessa erotin hänen äänessään lämpöä.
“Eivät he sinua oikeasti vihaa. Tai no, ehkä vihaavat, mutta olet silti heidän emonsa. Ja he tietävät varmasti, että rakastat heitä. Eikö se ole tärkeintä?”
Nostin katseeni hänen ruskeisiin silmiinsä ja räpyttelin näkökenttääni peittävät kyyneleet pois. Turmaloikan kasvoilla ei ollut enää jälkeäkään siitä äskeisestä vihamielisyydestä. Melkein toivoin, että hän olisi edelleen käyttäytynyt minua kohtaan yhtä kylmästi kuin aiemmin. Ei hän voinut antaa parin kyyneleen sulattaa sydäntään noin helposti.
Samalla tajusin, miten typerässä tilanteessa olin. Itkin sitä, kuinka kurjaa elämäni oli karkotettuani kumppanini ja valehdelleeni perheelleni tämän kuolleen, tämän kyseisen kumppanin seurassa, joka varmasti kärsi tilanteesta monin verroin enemmän.
“Anteeksi”, sanoin vältellen häpeissäni Turmaloikan katsetta. “Minun ei olisi pitänyt tulla tänne vain itkemään. Ei ole sinun tehtäväsi lohduttaa minua… Sitä paitsi sinulla on varmasti paljon rankempaa tällä hetkellä.”
Turmaloikka katsoi minua hetken ja kohautti sitten lapojaan.
“No, tietysti ikävöin pentuja joka päivä. Joka hetki. Mutta muuten elämäni on aika helppoa: metsästän vain itselleni, herään silloin kun haluan ja kuljen minne lystään. Alan ymmärtää erakkovanhempiani.”
“Älä sano noin.”
Turmaloikka hymähti melkein huvittuneena.
“No? Pelkäätkö, että miellyn liikaa tähän elämäntyyliin?”
*Miellyt, ja sitten hankit uuden erakkosyntyisen kumppanin ja saatte hänen kanssaan pentuja, sitten unohdat minut etkä haluakaan enää palata klaaniin luokseni ja joudun elämään loppuelämäni ilman sinua vaikka pääsisinkin päälliköksi. Ja sitten olisin lopullisesti menettänyt kaiken, mitä rakastan.*
“Ehkä pelkäänkin”, vastasin ja pidin säälittävän ajatusketjuni omana tietonani.
“Älä huoli”, Turmaloikka sanoi ja kohtasi katseeni tyynenä. “Kuolonklaani tulee aina olemaan kotini, vaikka minut ajettaisiinkin sieltä pois.”
Tuntui, että hän muistutteli minua teostani aivan tahallaan. Kai hänellä oli siihen oikeus.
“Olen niin pahoillani, Turmaloikka”, huokaisin toivoen, että hän todella ymmärsi, kuinka pahoillani olin. Kolli vain kohautti lapojaan.
“No, tehty mikä tehty.”
Sen jälkeen hiljaisuus laskeutui välillemme. Tiesin, että minun olisi myös kerrottava Kuuraturkista. En halunnut salata häneltä mitään, vaikka en mielestäni mitään pahaa ollut tehnytkään. Siltikin tunsin oloni hiukan hermostuneeksi kun harkitsin, miten kertoisin asiasta hänelle. Turmaloikan oli ymmärrettävä, ettei Kuuraturkki merkinnyt minulle yhtään mitään.
“Sinun pitäisi tietää yksi asia”, sanoin hetken päästä ja siirtelin tassullani hiukan vaivaantuneena loskaista lunta pitäen samalla katseeni tiukasti maassa. “Minulla on uusi kumppani. Kuuraturkki.”
“Ai”, Turmaloikka hymähti ja kuulosti vain hiukan yllättyneeltä. En ollut varma, oliko se hyvä asia. “Onko tällä jokin… poliittinen syy?”
“Tietysti”, sanoin ja nostin katseeni hänen silmiinsä. “En minä muuten olisi uutta kumppania ottanut. Henkäystähti halusi, että hankin itselleni puhdasverisen kumppanin. Mutta en minä aio mitään pentuja hänen kanssaan hankkia. Kumppanuutemme on pelkkä sopimus.”
Turmaloikka nyökkäsi ja punnitsi selvästi sanojani, yrittäen päättää, mitä mieltä oli asiasta. Tavallaan toivoin, että hän olisi edes hiukan mustasukkainen. Toisaalta en halunnut satuttaa häntä.
“Toivottavasti Kuuraturkki kohtelee sinua hyvin”, harmaa kolli sanoi viimein. Siristin silmiäni epäilevästi. Hän kuulosti siltä, että yritti vaikuttaa välinpitämättömältä asian suhteen, mutta selvästi uutinen hiukan vaivasi häntä.
“Minä en rakasta häntä, jos sitä mietit”, naukaisin ja astuin askeleen lähemmäs häntä. Helpotuksekseni Turmaloikka ei väistynyt luotani. Hän katsoi minua pitkään suoraan silmiini niin tiiviillä ja läpitunkevalla katseella, että tunsin oloni hiukan kiusaantuneeksi. Korvanpäitäni tuntui polttelevan ja sydämeni hakkasi niin kovaa, että kolli saattoi hyvinkin kuulla sen jyskytyksen.
“Tiedän kyllä.”
“Mistä?”
Turmaloikka hymyili ensimmäistä kertaa tavattuani hänet tänä yönä. En tiennyt, mitä hän ajatteli, ja se teki minut hiukan hermostuneeksi. Sydämeni villiin pamppailuun ei auttanut ollenkaan se, että seuraavaksi Turmaloikka kumartui koskettamaan kuonollaan korvaani.
“Koska olet täällä minun kanssani, et hänen luonaan.”
Minusta oli tuntunut jo kauan ennen kuin meistä edes tuli kumppaneita, että Turmaloikka kykeni näkemään suoraan lävitseni. Siksi en yrittänytkään peitellä tunteitani hänen seurassaan: siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Niinpä epävarmuus ja huoli kiilsivät silmissäni selkeästi, kun pohdin, uskaltaisinko esittää hänelle erään mieltäni polttavan kysymyksen. Lopulta päätin, että minun oli uskallettava, sillä muuten en saisi mielenrauhaa.
“Rakastatko sinä minua enää?” kysyin ja katsoin Turmaloikkaa syvälle hänen silmiinsä. Hän huokaisi syvään; kollin hengitys värisytti viiksikarvojani.
“Rakastan”, hän vastasi ja olisin voinut huokaista helpotuksesta, mutta pidättelin itseäni. “Usein toivon, että en rakastaisi, sillä se tekisi tästä kaikesta paljon helpompaa. Et olisi satuttanut minua yhtä paljon. Enkä kaipaisi sinua niin kovin.”
Harmaan kollin silmistä näin, että hän puhui totta: ne olivat täynnä lämpöä ja rakkautta kaiken tapahtuneen jälkeenkin. En ansainnut häntä, mutta en koskaan luopuisi Turmaloikasta.
“Minäkin rakastan sinua.”
Hetken emmittyäni painoin pääni hänen rintaansa vasten. Turmaloikka hyväksyi eleeni ja laski leukansa hellästi päälaelleni. Hengitin syvään hänen tuttua hajuaan. En ollut kuihin tuntenut oloani yhtä rennoksi ja levolliseksi. Tuntui, kuin tämä tapaaminen olisi pessyt pois kaikki huoleni ja murheeni. Tiesin, että heti kun palaisin takaisin leiriin, nuo negatiiviset ajatukset palaisivat, mutta nyt halusin vain nauttia Turmaloikan läheisyydestä.
“Onko sinulla kiire takaisin?”
Hänen kysymyksensä sai minut nostamaan päätäni ja kohottamaan katseeni.
“Miksi kysyt?”
Turmaloikka virnisti hämmentyneelle ilmeelleni ja siristin silmiäni vastauksena.
“En miksikään”, hän sanoi kiusoittelevasti. Ei minulla varsinaisesti kiire ollut, mutta en ollut ajatellut jäädä pidemmäksi aikaa. Minun oli päästävä nukkumaan, sillä halusin olla virkeä Lokkitassun ensimmäisissä harjoituksissa. Sitä paitsi mitä kauemmin täällä olisin, sitä todennäköisemmin jäisin kiinni. Minun olisi palattava ennen aamua, jotta partiot eivät näkisi minua palaamassa leiriin. Joten kyllä, minulla oli kiire takaisin.
“Ei ole”, vastasin, ja tulisin kiroamaan itseäni seuraavana päivänä. Turmaloikan virne vain leveni, enkä voinut itsekään olla hymyilemättä.
“Olen todella onnekas, kun Kuolonklaanin varapäällikkö suo minulle rajallista aikaansa”, kolli kehräsi ja hautasin pääni jälleen hänen rintaansa.
“Kuono kiinni.”

Aamuauringon ensimmäiset säkeet kajastivat mäntyjen runkojen takaa suoraan naamaani. Kirosin unisena ja käänsin kasvoni piiloon Turmaloikan lämpimään turkkiin. Hetken saatoin kuvitella, että olimme sotureiden pesässä omalla makuusijallamme, eikä mitään kamalaa ollut koskaan tapahtunutkaan. Olisin halunnut jäädä tähän, vaikka loppuelämäkseni. Hetken harkitsinkin, etten palaisi leiriin ollenkaan. Pennut eivät kaivanneet minua, joten kuka minua siellä oikein odotti?
Velvollisuus kuitenkin kutsui. Olin klaanin varapäällikkö ja nyt tuoreen oppilaan mestari. Ja vaikka kuinka rakastinkin Turmaloikkaa, en voinut hänen vuokseen jättää klaaniani sekä asemaani, jonka eteen olin paiskinut töitä vuodenaikojen ajan. Enkä missään nimessä voinut jättää pentujani, vaikka he eivät minusta enää välittäisikään. Minun oli suojeltava ja rakastettava heitä Turmaloikankin edestä, aivan kuin hän oli toivonut. Sen minä olin hänelle vähintäänkin velkaa.
Raotin hitaasti silmäni auki. Huokaisin syvään ennen kuin nousin istumaan; Turmaloikan turkki oli niin kovin lämmin ja turvallisen tuoksuinen. Kun aloin sukia rintaani, harmaa kollikin alkoi heräilemään unestaan.
“Huomenta”, hän sanoi aivan kuin en olisi pari kuuta sitten karkottanut hänet kodistaan ja pentujensa luota. Hänen todella olisi pitänyt olla minulle hiukan vihaisempi, mutta en valittanut.
“Huomenta vain”, mutisin kun suin turkkiani. Minun olisi jotenkin saatava hänen hajunsa irti. Näytti pahasti siltä, että mutakylpy olisi edessä.
“En yleensä herää näin aikaisin”, Turmaloikka murahti ja käänsi uneliaana kylkeä. “Yleensä kun herään, aurinko on jo huipussaan.”
Pyöräytin silmiäni.
“Et saa tottua tähän. Kun minusta tulee päällikkö ja päästä sinut takaisin klaaniin, sinun pitää pystyä toimimaan kuin kunnon soturi. Ja kunnon soturit heräävät aikaisin.”
Turmaloikka tuhahti, mutta tiesin, ettei hän oikeasti ollut ärtynyt.
“Tuskin sinä aivan heti olet pääsemässä päälliköksi. Luulen, että Henkäystähti pitää asemastaan kiinni vaikka klaaninvanhimmaksi asti.”
“Voit hyvinkin olla oikeassa”, tuumin ja pyyhkäisin tassullani korvaani. Turmaloikka kääntyi jälleen puoleeni.
“Oikeasti. En tiedä, miten selviän ilman sinua ja pentuja kaikki nämä tulevat kuut”, erakko sanoi ja tunsin jälleen piston sydämessäni. Huokaisin syvään.
“Ei sinun ainakaan ilman minua tarvitse selvitä. Voin tulla tapaamaan sinua silloin tällöin. Meidän pitää vain olla varovaisia”, sanoin ja katsoin Turmaloikkaa vakavasti, vaikka tietysti hän tiesi, miten vaarallisilla vesillä liikuin. Katsoimme hetken toisiamme silmiin, kunnes Turmaloikkakin nousi ylös sammalilta.
“Parempi olisi”, hän sanoi ja hymyili. En edes yrittänyt vastustaa kiusausta painaa pääni vielä kerran vasten hänen turkkiaan. Minun olisi pärjättävä ilman häntä tiedä kuinka kauan, joten nyt minun oli nautittava hänen seurastaan täysin siemauksin. Tiesin kuitenkin, että aikaa ei ollut paljon: minun olisi jo lähdettävä.
“Minulla tulee ikävä”, sanoin hiljaa ja vetäydyin kauemmas. Turmaloikka katsoi minua lämpimin mutta kaihoisin silmin.
“Samat sanat.”
Aurinko tuntui kipuavan taivaalle nopeammin kuin yleensä. Minun olisi pidettävä kiirettä, jotta ehtisin takaisin ennen aamun partioiden lähtöä. Auringonnousun partio oli ehtinyt jo lähteä leiristä, mikä ei ollut ihanteellista. Aamun partioiden jakoon minun oli kuitenkin aivan pakko ehtiä.
“Minun on mentävä”, sanoin ja venyttelin ennen kuin käännyin ympäri reviirin suuntaan. “Rakastan sinua.”
“Minäkin sinua.”
Vilkaisin Turmaloikkaa vielä kerran ennen kuin lähdin juoksemaan takaisin kotia kohti.

Ehdin kuin ehdinkin leiriin ennen aamupartioiden jakamista, kiitos nopeiden jalkojeni. Aurinko ei ollut onneksi ehtinyt nousta kovinkaan kauas taivaanrannasta. Astellessani leiriin näinkin aukiolla vain pari kissaa, muut olivat vielä nukkumassa tai – toivottavasti – heräilemässä. Yllätyksekseni näin Lokkitassun istuskelemassa jo leirin uloskäynnin tuntumassa. Olin lievästi vaikuttunut, sillä tuoreet oppilaat eivät yleensä heränneet helposti aamuisin, mutta toisaalta tällaista käytöstä minä oppilailtani odotin: hän ei ansaitsisi kehuja jostain, mitä hänen kuuluikin tehdä. Toivoin vain, ettei Lokkitassu ollut nähnyt paluutani leiriin. Tietysti voisin selittää vain käyneeni aamukävelyllä, mutta olisi parempi herättää mahdollisimman vähän epäilyjä.
Kun soturit heräsivät ja kokoontuivat leirin aukiolle, sain partiot viimein jaettua. Väsymys painoi jo raajojani ja silmäluomiani, mikä ei ollut ollenkaan hyvä merkki – edessä olisi nimittäin pitkä päivä. Onnekseni olin saanut hiukan unta viime yönä, mutta en todellakaan ollut virkeimmilläni. Kun olin partioiden kanssa valmis ja ensimmäiset alkoivat kerääntyä leirin suuaukolle, astelin Lokkitassun luo. Tämä tervehti minua kohteliaan nyökkäyksen kera.
“Huomenta, Lokkitassu. Voimmekin lähteä saman tien”, sanoin sen enempiä jaarittelematta ja lähdin kävelemään leiristä ulos oppilas kannoillani. Sentään nyt oli hänen ensimmäiset harjoituksensa, joten minunkaan ei tarvitsisi tehdä mitään raskasta.
“Tänään kierrämme läpi osan reviiristä”, sanoin vilkaisten taakseni, kun olimme päässeet hiukan kauemmas leiristä. Ainakin sää oli hyvä: aurinko paistoi sävyttäen turkkimme punertaviksi eikä taivaalla näkynyt pilven pilveä.
“Kuljemme kujakissayhteisön ja Eloklaanin rajalle joen kautta, jotta voin näyttää sinulle, miten se ylitetään”, jatkoin selostustani ja vilkaisin vähän väliä taakseni varmistaakseni, että Lokkitassu pysyi mukana. Tietysti oletin jatkossa, että oppilas jaksaisi ravata kannoillani pitkiäkin matkoja hyvässä tahdissa, mutta näin ensimmäisenä päivänä halusin olla armollinen.
“Kierrämme rajaa pitkin aina ukkospolulle asti. Matkalla näet ainakin Hehkulammen ja kivikukkulan. Lehtikuusilaakson jätämme toiselle kerralle.”
Etenkin näinä aikoina Lokkitassun olisi hyvä oppia tuntemaan reviirin rajat sekä Eloklaanin ja Kujakissayhteisön hajut. En halunnut, että minun oppilaani aiheuttaisi rajakahakoita partioissa, vaikka ei Lokkitassu näin ensitapaamisella sellaiselta kissalta muutenkaan vaikuttanut.
“Älä kuitenkaan luule, että saat vain juosta perässäni ja katsoa maisemia”, nau’uin takanani kulkevalle oppilaalle. “Tilaisuuden tullen aion opettaa sinua tunnistamaan riistaeläinten tuoksuja. Osaatko sanoa, miksi soturin on tärkeää osata tunnistaa saaliseläin pelkästä hajujäljestä?”

//Lokki?

KP-boosti käytössä

Author: Elandra