Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Aurinko paistoi korkealla taivaalla ja sen kultaiset säteet osuivat puiden lehtien läpi turkilleni. Oli lämmintä, juuri oikean verran; vaikka kohdalleni olisi osunut viileä tuulenvire, en olisi ollut kylmissäni, mutta toisaalta ei ollut niin kuuma, että olisin sulanut turkissani. Olin liikkeellä pitkästä aikaa yksin. En ensinnäkään käynyt useasti partioiden ulkopuolella kuljeskelemassa reviirillä. Silloin kun kävin, Turmaloikka oli yleensä mukanani.
Nyt halusin kuitenkin omaa rauhaa. Se ei ollut kohdallani normaalista poikkeavaa, yleensä vietin aikaani yksin mieluummin kuin muiden klaanilaisten kanssa. Se ei kuitenkaan ollut koskenut Turmaloikkaa, ennen kuin nyt. Usein minua pelotti se, mitä meistä saattaisi tulla, ja tämä oli yksi niistä hetkistä. Soturi tuntui olevan liikaa pääni sisällä.
Havahduin ajatuksistani kuullessani raksahduksen. Olin kyllä haistanut jäniksen, mutta niitä tuntui olevan tällä kapealla alalla paljon, joten eläimen paikantaminen oli haastavaa. Vilkaistessani vasemmalle puolelleni näin sen, parin ketunmitan päässä. Se oli jähmettynyt paikoilleen minua tuijottaen, kaiketi aavistaen, että jos minua vain nälätti, se olisi vainaa. Tuijotimme toisiamme odottaen, että toinen tekisi liikkeensä; tilanne oli outo. Yhtäkkiä jänis päätti, ettei päätöstä tapahtumien kulusta kannattaisi jättää minulle, ja se pinkaisi juoksuun. Syöksähdin salamannopeasti saaliini perään. Mitä jänis ei tiennyt oli se, että nopeus oli aina ollut valttini metsästyksessä. Muuten olin saalistajana sotureista hyvänäkin päivänä keskivertoa. Näiden pitkäkorvien jahtaaminen sattuikin olemaan ainoa asia mistä metsästyspartioissa pidin, siksi, koska tässä koin olevani hyvä. Muutenkin olin aina pitänyt nopeuden tunteesta juostessani: siitä, miten ympärilläni maasto muuttui epäselväksi vihreän ja ruskean myllerrykseksi ja tuuli osui naamaani kuin olisin sukeltanut viileään veteen. Siltä ainakin kuvittelin sukeltamisen tuntuvan – Tuhkajuova varmasti tietäisi paremmin.
Sain kuin sainkin jäniksen kiinni ja pian olin jo hautaamassa sitä piiloon myöhemmän varalle. Kaivoin pehmeää maata ja siirsin saaliini päälle ruskeita lehtiä viime lehtisateen jäljiltä. Samassa haistoin tutun katkun ja kuulin jonkin suhahtavan ohitseni jonkun matkan päässä. Katsahdin hämmästyneenä ukkospolkua, jolla näin parin hirviön juoksevan. En ollut huomannut kulkeneeni näin kauas. Hetken paikoillani seistyäni otin suunnan kohti mustaa polkua. En ollut koskaan pelännyt hirviöitä. Ne liikkuivat ennustettavasti, eivätkä ne koskaan välittäneet kissoista. Klaanit ja hirviöt elivät sovussa keskenään, toisistaan erillään. Hirviöt eivät välittäneet meistä, kunhan emme osuneet niiden tielle.
”Pimentovarjo!”
Käännähdin äänen suuntaan – Pähkinäkorva. En tainnut olla ainut, joka halusi nauttia aurinkoisesta säästä omassa rauhassaan. Huokaisin ärsyyntyneenä, mutta nyökkäsin kollille kuitenkin tervehdykseksi.
”Pähkinäkorva. Oletko sinäkin nauttimassa auringosta?” kysyin välinpitämättömästi, ihan vain jotain sanoakseni. En pitänyt turhasta jutustelusta, mutta sekin voitti kiusallisen hiljaisuuden.
”Muun muassa”, soturi vastasi. ”Minulla ei ole enää tänään partioita, joten päätin tehdä jotain hyödyllistä ja lähdin metsästämään.”
”Jaa.”
Siinä se oli – hiljaisuus. Painostava, sellainen, joka tuntui kestävän eliniän. Tosi asiassa ehdimme seistä äänettä vain hetken, kun Pähkinäkorva oli taas äänessä.
”Ukkospolulla on ruuhkaa”, hän sanoi nyökäten juoksevien hirviöiden suuntaan.
”Niin”, vastasin, vilkaisten niiden kiiltäviä turkkeja. ”Ehkä kaksijalat ovat juuri metsästämässä. Tai mitä kaksijalat nyt ikinä tekevätkään.”
Pähkinäkorva hymyili hiukan ja alkoi astella polkua kohti. Minä seurasin häntä. Ukkospolku oli vaarallinen, mutta ennen kaikkea kiinnostava. Toisinaan rajapartioissa minulla oli tapana jäädä katsomaan niitä, yrittäen lukea niiden käyttäytymistä. Niitä oli niin monia erilaisia. Suurin osa niistä oli suunnilleen samaa kokoluokkaa ja mallia, mutta toisinaan – jos olin onnekas – näin harvinaisempia hirviöitä. Näin pidempiä hirviöitä, jotka joskus kuljettivat kaatuneita puita selässään, hirviöitä, jotka päästivät kovaa ujellusta ja vilkkuivat. Kerran olin jopa nähnyt suuren hirviön, joka kantoi muita hirviöitä. Mutta vaikka hirviöitä oli niin monissa eri väreissä, eri koissa, eri tehtävissä, yksi asia yhdisti niitä – ne käyttäytyivät aina samalla tavalla. Hirviöiden liike oli vakio – se ei koskaan muuttunut.
Siispä astellessamme kohti ukkospolkua uskaltauduin melko lähelle juoksevia, metallisia otuksia. Kaksi niistä syöksähti ohitsemme, ja nautin niiden mukana kulkevasta tuulenpuuskasta. Niistä peräisin oleva ääni oli kova, mutta en enää säpsähtänyt samalla tavalla kuin oppilaana sen kuullessani.
Pähkinäkorva astahti vierelleni.
”Tätäkö sinä teet vapaa-ajallasi? Tulet katselemaan hirviöitä sen sijaan, että viettäisit aikaa klaanitoveriesi kanssa?”
Pyöräytin silmiäni.
”En sentään”, vastasin tyynesti, mutta hiukan puolustelevasti – mitä pahaa siinä oli, että viihdyin omissa oloissani? ”Mutta sinun on pakko myöntää, että ne ovat mielenkiintoisia. Kaksijalat ovat outoja.”
”Totta”, Pähkinäkorva vastasi.
Katsahdimme lähestyvän hirviön suuntaan. Se oli vielä kaukana, mutta näin jo nyt, että kyseessä oli pelkkä tavallinen hirviö. Sen sisältä kuului ääniä, kaksijalkojen puhetta. En ymmärtänyt, mitä ne sanoivat, mutta ne olivat äänekkäitä. Halusin nähdä, mikä kaksijalkoja niin kuohutti, joten odotin kiinnostuneena hirviön saapuvan kohdallemme. Niin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Tai tapahtui, mutta hirviö ei pysynyt polullaan.
Seurasimme, miten hirviö lähestyi ja miten sen ääni ja katku voimistuivat. Siinä hetkessä en ollut edes tajunnut, että hirviö voisi poiketa käytöksellään muista. Pähkinäkorva kuitenkin tajusi. Aikaa oli vain muutama silmänräpäys, kun hirviö yhtäkkiä muutti suuntaansa ja alkoi rynniä suuntaani. Pois ukkospolulta. Kaikki tuntui tapahtuvan niin nopeasti, mutta samalla hitaasti. Näin hirviön valot, miten ne alkoivat häikäistä voimakkaammin. Kuulin Pähkinäkorvan varoittavan huudon viereltäni, mutta olin jähmettynyt paikoilleni, kuin se aiemmin kohtaamani jänis. Hirviöiden ei kuulunut käyttäytyä näin – vakio ei muutu koskaan. Seuraavana hetkenä oletin hirviön törmäävän minuun, mutta tunsinkin jonkin osuvan kylkeeni, jonkin, joka lennätti minut kauemmas, pois hirviön tieltä. Kuului tömähdys, kaksijalat villiintyivät, mutta eivät jääneet katsomaan taakseen. Hirviö jatkoi matkaansa. Minulla kesti hetki tajuta, mitä juuri tapahtui. Pähkinäkorva oli tönäissyt minut pois hirviön alta. Hän ei ollut voinut ehtiä itse pakoon, eikä hän ollut voinut selvitä törmäyksestä. Pähkinäkorvan oli pakko olla kuollut. Pian katseeni osui ruskeaan möykkyyn, joka makasi pitkän välimatkan päässä tiestä. Riensin sitä kohti, etsien tiedostamattani jotain elonmerkkejä: pienintäkin liikettä, hiljaisintakin ääntä. Myöhemmin tuo toiveikkuus tuntuisi minusta tyhmältä. Tiesin, että hän oli kuollut. Varmistuin kuitenkin vasta, kun ehdin kollin ruumiin luo.
Pähkinäkorvan ruumis näytti ehjältä, mikä ei ollut itsestäänselvyys tuollaisen törmäyksen jälkeen. Sisäiset vammat olivat kuitenkin olleet merkittävät. Hämmästyinkin, kun kuulin kollin päästävän pihisevän henkäyksen. Hänen silmänsä olivat hetki sitten katsoneet lasittuneina ei-mihinkään, mutta nyt ne olivat keskittyneet minuun. Pähkinäkorvan katse näytti jotenkin määrätietoiselta, vaikka hän olikin siinä kunnossa missä oli.
”Kerro Minttuliekille”, kolli sanoi niin hiljaisella äänellä, että juuri ja juuri sain sanoista selvää, vaikka olihn kumartuneena hänen puoleensa. ”Kerro kuolemastani Minttuliekille… Eloklaanin rajalla. Kuuhuippuna…”
Hänen katseensa näytti pyytävältä. Melkein odotin hänen vaativan minua vannomaan, että toteuttaisin hänen viimeisen toiveensa. Pähkinäkorva tiesi, että todennäköisemmin jättäisin tuon palveluksen tekemättä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa enää mitään, sillä se valo, mikä hänen silmissään oli äsken palanut, oli poissa.
Seisoin hievahtamatta ajatuksissani, kunnes tajusin, että Pähkinäkorva oli nyt minun vastuullani. Minun olisi vietävä hänet leiriin ja selitettävä, mitä oli tapahtunut. Minun olisi kerrottava, että hän pelasti minut. Katsoin mitäänsanomattomin ilmein soturin elotonta ruumista ajatellen, että se olisi saattanut olla omani.
Hylkäsin pian ajatuksen siitä, että voisin kantaa hänet leiriin. Olin liian pieni ja toivoinkin hiukan, että Turmaloikka olisi käyttäytynyt tutulla luupäisellä tavallaan ja lähtenyt etsimään minua. Silloin olisin voinut ainakin jakaa tämän vastuun jonkun kanssa. Oli ehkä itsekästä ajatella niin kuin ajattelin ja harmitella sitä, miten tämä rooli oli langennut minulle. Tilanne oli kuitenkin vieras minulle. Aina, kun joku oli tuotu leiriin kuolleena, hänen saattajansa olivat näyttäneet murheenmurtamilta. Kuuluisiko minunkin olla jotenkin surullinen Pähkinäkorvan kuolemasta?
Otin kiinni kollin ruskeasta turkista niskan kohdalta ja lähdin raahaamaan häntä leiriin. Ehkä voisin jättää hänet tähän, jolloin joku partio voisi löytää hänet. Jatkoin kuitenkin matkaa. Pähkinäkorvan raajat tarttuivat vähän väliä aluskasvillisuuteen ja mättäisiin. Jokainen hännänmitta vaati minulta suuria ponnistuksia, sillä en ollut kovin voimakas. Niinpä matka taittui hitaasti. Turhautuminen sisälläni kasvoi kasvamistaan. Miksi minä?
Oikaistettuani kollin jalkaa jälleen tällä kertaa puun juuren yli, laskin varovaisesti hänen päänsä maahan ja pysähdyin huohottamaan. Jos vain joku ilmestyisi paikalle, kaikki helpottuisi suunnattomasti.
”Pimentovarjo?”
Käänsin katseeni sivulleni ja näin Turmaloikan. En ollut hengellistä sorttia, mutta minun oli kiitettävä Pimeyden metsää. Uskomatonta, etten huomannut häntä – olin kai enemmän poissa tolaltani kuin kuvittelin.
”Auta minua kantamaan hänet”, huokaisin väsyneenä ja yritin nostaa Pähkinäkorvan yläruumista selälleni, mutta Turmaloikka astui tilalleni.
”Anna minä. Näytät väsyneeltä”, hän sanoi, ja autettuani ruumiin hänen kannettavakseen lähdimme kulkemaan takaisin kohti leiriä. Olimme hiljaa, mikä sopi minulle oikein hyvin. Vierelläni kulkeva soturi kuitenkin päätti rikkoa lohdullisen hiljaisuuden.
”Mitä Pähkinäkorvalle tapahtui?” hän kysyi. Olin hetken hiljaa, mutta ennen kuin Turmaloikka ehti kysyä uudelleen, vastasin:
”Selitän sen vain kerran. Saat kuulla sitten kun muutkin.”
Tiesin, että vastaukseni ei miellyttänyt häntä, mutta en todella pystyisi kertomaan tapahtumista kuin vain sen yhden ainoan kerran. Syyt sille poikkesivat varmasti Turmaloikan veikkauksista. Hän varmaan uskoi, että olin järkyttynyt tapahtumasta tai surin Pähkinäkorvaa. Tosi asiassa minua hävetti ja pelotti. Hävetti se, että olin ollut kykenemätön toimimaan siinä tilanteessa ja se, että typerä uteliaisuuteni oli vaarantanut minut. Jos en olisi ollut niin lähellä polkua, ei hirviö ehkä olisi syöksynyt minua kohti. Pelkäsin myös sitä, miten muut reagoisivat. En välittänyt yleensä muiden klaanilaisten ajatuksista, mutta en minä halunnut heidän vihaavankaan minua.
Saavuimme viimein leiriin kuunkierron mittaiselta tuntuneen matkan jälkeen. Turmaloikka laski Pähkinäkorvan ruumiin maahan. Näin, miten ensimmäinen, sitten toinen kuolonklaanilainen huomasi tilanteen, kunnes lopulta koko klaanin huomio oli meissä. Kissat alkoivat kerääntyä ruumiin ympärille. Tunsin oloni syylliseksi, kun näin Lehtitassun rientävän muiden mukana mestarinsa luo.
Alun järkytyksen jälkeen useat siirtyivät kyselemään, mitä oli tapahtunut. He vilkuilivat vuoroin minua ja Turmaloikkaa, mutta huomattuaan, että Turmaloikkakin katsoi minua odottavasti, kaikkien huomio kiinnittyi minuun. Vedin syvään henkeä.
”Pähkinäkorva ja minä olimme ukkospolun läheisyydessä. Yksi hirviöistä tuli pois ukkospolulta ja osui häneen”, kerroin pitäen ilmeeni mahdollisimman tyynenä. Hetken harkitsin jättäväni seuraavan osan sanomatta, mutta minusta tuntui, että muiden oli kuultava se.
”Pähkinäkorva pelasti minut. Hivriö olisi muuten törmännyt minuun.”
Kuinkakohan moni toivoi minun ja Pähkinäkorvan osien vaihtuneen? Tuskin kovin moni, en ollut niin vihattava kissa. En kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että jos näin olisi, ei klaanissa olisi vallinnut yhtä surullinen tunnelma.
Yhtäkkiä en halunnut olla enää tässä tilanteessa. Käännyin nopeasti ympäri ja astelin ulos leiristä. Pian Turmaloikka saapui luokseni, ja olisinkin ollut yllätyyneempi, jos hän ei olisi tullut.
”Oletko sinä kunnossa?” hän kysyi kuulostaen aidosti huolestuneelta. En vastannut vaan tuijotin johonkin kaukaiseen pensaikkoon. Mikä minua vaivasi? En edes pitänyt Pähkinäkorvasta.
”Minusta tuntuu, että minä tapoin hänet”, vastasin hetken kuluttua, hiljaisella äänellä, joka ei ollenkaan kuulostanut omaltani. ”En ole koskaan ollut vastuussa kenenkään kuolemasta. Olen aina ajatellut, ettei tappaminen ole minulle este, eikä se varmaan olekaan. Mutta Pähkinäkorva ei olisi kuollut, jos hän ei olisi pelastanut minua. Tai jos en olisi ollut niin tyhmä. Minun olisi pitänyt pysyä kauempana ukkospolusta.”
Turmaloikka oli hetken hiljaa ja katsoi jonnekin ohitseni.
”Minä olen iloinen siitä, että Pähkinäkorva pelasti sinut”, harmaa soturi sanoi siirtäen katseensa minuun, mutta käänsin omani pois hänestä. ”Hän teki oman valintansa. Mutta olet oikeassa, sinun olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi. Entä, jos hän ei olisi ollut paikalla? Sinun tyhmyytesi olisi tappanut sinut!”
”Minä tiedän kyllä”, tiuskaisin vihaisesti. ”Minun ei tarvitse kuulla tuota muilta.”
Olin unohtanut Pähkinäkorvan viimeisen toiveen sen jälkeen, kun hän oli sen esittänyt, mutta nyt muistin sen taas. Olin ajatellut sitä palveluksena, mutta oikeastaan se olisi vastapalvelus. Hän teki minulle jo suurimman mahdollisen palveluksen. Nyt viestin välittäminen tuntui houkuttelevamalta. Ei siksi, että jalouttani ja rehityttäni olisin antanut hänelle palveluksen takaisin, eihän kolli enää voisi tietää, noudatanko hänen pyyntöään vai en. Mutta ehkä se helpottaisi minun oloani.
Turmaloikka istuutui viereeni ja nojasin häneen sen enempää asiaa miettimättä. Melkein tunsin hänen hymyilevän. Tuntui uskomattomalta, että joku välitti minusta niin paljon, että oli enemmän helpottunut minun selviämisestäni kuin surullinen klaanitoverin menettämisestä. En jaksanut enää puhua asiasta, ja Turmaloikka tuntui tietävän sen. Ainakaan hän ei enää sanonut mitään Pähkinäkorvaan liittyen. Se helpotti, sillä riitelin jo itseni kanssa aivan tarpeeksi. Minun olisi päätettävä, mitä Pähkinäkorvan – tai pikemminkin Minttuliekin – suhteen tekisin.
Joku tuhahti unissaan. Kissojen rauhallista hengitystä lukuunottamatta en kuullut muita ääniä maatessani pehmeillä sammalillani soturien pesässä. Oli jo pimeää, mutta kuu ei ollut vielä huipussaan. Vilkuilin vähän väliä Turmaloikan suuntaan muutaman nukkuvan soturin päähän. Hän kuitenkin näytti jo olevan sikeässä unessa. Hyvä, pääsisin rauhassa lähtemään leiristä.
Olin päättänyt kertoa Minttuliekille Pähkinäkorvan kuolemasta.
Nousin seisomaan ja hipsin hiljaa ulos pesästä. Kuljin leirin poikki, vilkaisten taivaalle, joka oli hyvää tahtia pimenemässä. Hämypilvi vartioi leiriä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään kulkiessani hänen ohitseen leiristä ulos, vaan tyytyi vain vaihtamaan kanssani nopea nyökkäykset. Lähdin kulkemaan kohti Kuolonklaanin ja Eloklaanin rajaa.
Entä, jos Minttuliekki ei olisi siellä? Pähkinävarjo oli kuitenkin vaikuttanut siltä, että hän tiesi Eloklaanin varapäällikön olevan rajalla tuona aikana. Olin ollut yllättynyt kuullessani hänen pyyntönsä, mutta kaiketi enemmän lamaantunut tapahtuneesta, jotta olisin voinut miettiä yksityiskohtia liikaa. Pähkinävarjon ja Minttuliekin suhde ei kuitenkaan kuulunut minulle, millainen se sitten olikin. Ja suoraan sanottuna minua ei edes kiinnostanut. Olin täällä vain selvittämässä omaatuntoani. Tiesin, ettei Pähkinävarjo tai Minttuliekki tai kukaan muukaan olisi toivonut hänen kuolevan sellaisen kissan takia, joka ei olisi edes noudattanut hänen viimeistä tahtoaan.
Saavuin rajalle. Täällä kahden klaanin hajut erottuivat niin, ettei jäänyt epäilystäkään siitä, missä kunkin reviirit sijaitsivat. En nähnyt Minttuvarjoa. Hän ei ehkä ollut vielä saapunut paikalle. Katsahdin ylös ja näin kuun nousseen taivaan mustalle kannelle – nyt hänen siis pitäisi olla täällä. Toisaalta saatoin olla täysin väärässä kohtaa rajaa, mutta ei ollut minun vastuullani lähteä etsimään naarasta. Mitäs Pähkinäkorva ei antanut tarpeeksi tarkkoja ohjeita. Muistutin kuitenkin itselleni, että hän oli ollut kuolemaisillaan sinä hetkenä, joten ei sitä häneltä olisi voinut odottaakaan.
Istuuduin odottamaan. Melkein toivoin, ettei Minttuliekki saapuisi. Silloin olisin hyvittänyt tekoni, mutta minun ei tarvitsisi kohdata häntä.
//Minttu?
//2127 sanaa
