Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Mulkaisin Tuhkajuovaa, vaikka tiesinkin, että naaras yritti varmaan vain härnätä.
”Minä en tarvitse kumppania, jotta muut ottavat minut tosissaan”, vastasin viileästi ja siirsin katseeni jälleen eteen. ”Toisin kuin eräät.”
Minä en tarvinnut enkä halunnut kumppania. Sellaisesta olisi muutenkin vain riesaa, mieluummin olin vain yksin omissa oloissani. En tajunnut, miksi Tuhkajuovan kaltainen kissa olisi ollut näin kiinnostunut kumppanin ottamisesta. Olin ajatellut, että hän oli edes jollain tasolla minun kaltaiseni, ainakin enemmän kuin muut ikäisemme. Ja minun oli myönnettävä, että hän oli hyvä soturi, ja joissain asioissa minua parempikin. Tiesin, että Tuhkajuovasta voisi tulla jonain päivänä klaanin päällikkö, kumppanin kanssa tai ilman. Käännyin jälleen nuoren soturin puoleen.
”Miksi sinä edes haluat kumppanin? En sano tätä siksi, että pitäisin sinusta, mutta sinä pääsisit urallasi eteenpäin helposti ilmankin kumppania. Haluatko muka, että sinut nähdään mieluummin Henkäysvarjon kumppanina kuin menestyneenä soturina?”
Nousin seisomaan. En jaksanut juuri nyt puhua hänen kanssaan, varsinkaan tästä aiheesta.
”Ihan sama. Minä lähden metsästämään.”
Kuulin kuitenkin askelia takaani ja kääntyessäni näin Tuhkajuovan seuraavan minua.
”Tulen mukaasi. Tuoresaalista tarvitaan lisää ja me molemmat tiedämme, ettet sinä saa sokeaa hiirtäkään kiinni.”
Pyöräytin silmiäni ja astelin naarassoturin edellä leiristä ulos.
Aurinko tuntui jälleen paistavan lämpimämmin kuin edellisenä päivänä. Myös lunta oli sulanut lisää, nyt suurten kinosten tilalla oli laajoja lätäköitä. Maaperä tuntui märältä lehtikadon roudan jälkeen. En pitänyt kaikesta tästä kosteudesta, mutta ainakaan enää ei ollut kylmä. Luonto oli heräämässä, mikä tarkoitti Kuolonklaanille kaikin puolin helpompia aikoja: olisi lämpimämpää, riistaa olisi enemmän ja metsässä kulkeminen olisi helpompaa suopeampien säiden takia. En ollut vielä päässyt kokemaan viherlehteä, mutta odotin sitä pienellä innolla.
”Mihin menemme?” Tuhkajuova kysyi harpattuaan minut kiinni. Mietin hetken, kunnes tein päätökseni.
”Käydään rajalla päin. Voimme samalla tarkistaa, ettei niitä erakoita näy”, vastasin muistellen kahta nuorta kollia, jotka olivat käyneet reviirillämme varastamassa riistaa. Kissat olivat kuitenkin vaikuttaneet aika pelokkailta, joten en uskonut, että he uskaltaisivat tulla metsäämme uudelleen. Ja jos he tulisivat, ehkä olisi vain helpompi tappaa heidät siihen paikkaan.
”Typerät karvapallot”, harmaa naaras tuhahti vieressäni. ”Miten he uskalsivat varastaa riistaamme?”
”Koska sitä he nimenomaan ovat: typeriä”, vastasin haistellen samalla ilmaa riistan varalta. ”Toisaalta se oli meille kannattavaa. En usko, että he varastivat niin paljon riistaa, kuin joutuvat meille nyt tuomaan.”
//358 sanaa
