Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Henkäystähti – kolli oli viime yönä hakenut henkensä Pimeyden Metsältä ja ansainnut uuden nimensä – ilmoitti klaanille nimittäneensä minut varapäällikökseen. Astelin uuden päällikön luo sekavin tuntein. Olin aina kuvitellut, että tämä tulisi olemaan minulle merkittävä ja tärkeä hetki, joka kalpenisi vain päälliköksi nousemisen rinnalla. Tähän minun elämäni kulminoitui. En kuitenkaan tuntenut oloani yhtä voitonriemuiseksi ja ylpeäksi kuin olin olettanut. Tietysti olin tyytyväinen, mutta pikemminkin samalla tavalla tyytyväinen, kun sain saaliin kiinni partiossa. Päivä ei paistanut kirkkaammin, vaan samat tylsän harmaat pilvet roikkuivat ylläni. Katumus ja kaipuu varjostivat mieltäni, enkä yrityksistäni huolimatta voinut olla ylpeä saavutuksestani. Olin häätänyt Turmaloikan varapäällikön paikan vuoksi ja pelkäsin kuollakseni, että olin tehnyt väärän valinnan.
Työnsin ajatukset entisestä kumppanistani itsepäisesti taka-alalle. Tehty mikä tehty: häntä en enää saisi takaisin, vaikka kuinka haluaisin ja yrittäisin. Muistin minun ja Tuhkajuovan taannoisen keskustelun siitä, miten rakkaus teki heikoksi. Olin vakuutellut hänelle, etten antaisi tunteideni koskaan asettua tielleni, ja nyt minun oli aika seistä sanojeni takana. Minusta oli juuri tullut Kuolonklaanin toiseksi merkittävin kissa; Turmaloikka oli menneisyyttä. Unohtaisin hänet ja hoitaisin kunnialla ja ylpeydellä sen tehtävän, joka minulle oli suotu. Hetken ajan minusta tuntui, että pystyisin siihen. Sitten Henkäystähti avasi suunsa ja kuulutti sanat, jotka musersivat koko maailmani.
”Sitten minulla on vakavampaa ilmoitettavaa. Ikäväkseni minun on kerrottava, että joukossamme on – oli – petturi: Turmaloikka oli liittoutunut Punatähden tappaneiden erakoiden kanssa. Asian valjettua Pimentovarjo ei epäröinyt vaan tappoi tämän luopion. Arvostan suuresti hänen uskollisuuttaan Kuolonklaanille tuon vaikean päätöksen edessä.”
En edes yrittänyt peitellä järkytystäni, kun kuulin nuo sanat. Käännyin silmät suurina katsomaan Henkäystähteä; olisin tuntenut oloni petetyksi, jos en olisi ollut niin tyrmistynyt. Tästä ei ollut sovittu, mutta sanoja ei enää voinut vetää takaisin.
Kuolonklaanilaisten yllättyneet kuiskeet kuuluivat sumeina kuin olisin ollut unessa kääntyessäni etsimään katseellani pentujani väkijoukosta. Kun näin heidän järkyttyneet ilmeensä, maailmaltani putosi pohja. Kurkkuani kuristi ja tuntui, että oksentaisin.
Myrskymahti oli jo ehtinyt harppoa luokseni, kun Henkäystähti viimein päätti kokouksen. Nuoren soturin katse oli epäuskoinen ja hän näytti tutkivan ilmettäni, etsien jotain selitystä päällikön sanoille.
”Henkäystähti valehtelee. Isä ei ole kuollut”, hän sanoi vapisevalla äänellä, joka painoi sydäntäni. ”Hän ei ole kuollut. Missä hän on?”
”Myrskymahti…”, aloitin, mutta en tiennyt, mitä sanoa. Halusin palavasti kertoa hänelle totuuden, että Turmaloikka oli elossa vaikkei enää ollutkaan klaanin jäsen. Tyttäreni suuri suu kuitenkin viimein kostautui hänelle. Hän oli viimeinen kissa, jolle voisin uskoutua asiasta, sillä muuten koko klaani saisi tietää ja kaikki olisi pilalla.
”Henkäystähti puhui totta”, sanoin vältellen hänen katsettaan. En halunnut nähdä naaraan ilmettä, kun tämä tekaistu totuus viimein uppoaisi ja hän tajuaisi menettäneensä isänsä.
”Minä tapoin Turmaloikan. Hän oli liittoutunut niiden raakojen kissojen kanssa. Minulla ei ollut vaihtoehtoa.”
Henkäystähti oli tahrannut Turmaloikan maineen, ja vihasin häntä sen takia. Minua satutti tuhota Myrskymahdin kuva hänen isästään, ja toivoin hartaasti, että tyttäreni kerrankin tyttäreni ei nielisi sanomaani niin helposti. Halusin hänen kieltävän sanani ja uskovan – tietävän – että Turmaloikka oli kunniallinen, jalo ja uskollinen soturi.
”Minä en usko sinua hetkeäkään!” Myrskymahti karjaisi ja olisin voinut huokaista helpotuksesta. Kun kohtasin hänen katseensa, halusin kuitenkin hautautua maan alle. Kyyneleet pistelivät naaraan silmiä ja hän yritti epätoivoisesti estää niitä putoilemasta. Hänen normaalisti lempeät piirteensä olivat surun mutta päällimmäisenä vihan vääristämät.
”Sinä valehtelet. Isä ei ikinä pettäisi Kuolonklaania! Ei ikinä! Missä hän on?!” harmaa naarassoturi sähähti naamalleni ja astuin askeleen taaksepäin. Jos hän nyt kävisi kimppuuni, en vastustelisi. Olin ansainnut sen, ja jos se helpottaisi tyttäreni oloa, voisin ilomielin sallia sen.
Myrskymahti tuijotti minua kyljet kohoillen ja hampaat paljastettuina odottaen epätavallisen kärsivällisesti vastaustani. Myös Pyräkkäpiru ja Kaamoskukka astelivat luoksemme. Tunsin oloni kovin pieneksi heidän edessään.
”Turmaloikka on kuollut, Myrskymahti”, sanoin yrittäen pitää ääneni vakaana. Vilkaisin vuorotellen kutakin kolmesta soturista, ja vaikka puhuin Myrskymahdille, osoitin seuraavat sanani heille kaikille. ”Sinun on vain hyväksyttävä se. Olen pahoillani.”
//Pyräkkä, Kaamos?
