Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Sää oli lämmin. Tunsin sen mustalla turkillani, kun partion jälkeen jäin kuljeskelemaan vailla määränpäätä Kuolonklaanin reviirille. Oli ilta: aurinko laskisi pian. Pienen hetken saisin kuitenkin nauttia auringon luomasta kultaisuudesta sekä illan tuomasta rauhasta.
Askeleeni olivat joutuisat, kun suuntasin Lehtikuusilaaksoon. Ikä ei vielä painanut, huomasin helpotuksekseni. Toivoin pysyväni tällä maan kamaralla vielä pitkään, vaikka syitä elää oli vähän. En ollut valmis vanhenemaan. Minulla oli vielä paljon tekemistä ja saavutettavia maaleja. Tärkeimpänä päällikkyys. Ja vaikka pentuni eivät enää pitäneet minua emonaan, en koskaan itse luopuisi tuosta roolista. Halusin nähdä heidän varttuvan.
Lehtikuusilaakson saavutettuani istuuduin kuusen alle ja suljin silmäni. Kenties ei ollutkaan oikea valinta tulla tänne, sillä laakso menettäisi ensimmäisenä päivän auringonvalon. Täällä oli kuitenkin rauhallista. Tarvitsin tilaa itselleni ja ajatuksilleni, sillä juuri nyt koin halua velloa elämäni kurjuudessa. Sydämeni oli pakahtua murheista, peloista ja katumuksista, mutta yleensä pidin nuo tunteet visusti kurissa. Joskus ne oli kuitenkin päästettävä valloilleen.
Sallin itseni ajatella Turmaloikkaa. Palautin mieleeni, miltä hän näytti: suurikokoinen, harmaaturkkinen, vahva. Olisin antanut paljon voidakseni sinä hetkenä tuntea hänen turkkinsa omaani vasten. En kuitenkaan ollut valmis antamaan tarpeeksi. Saatoin vain unelmoida hänen ruskeista silmistään ja lempeästä hymystään. Se hymy oli varattu vain minulle ja pennuillemme, hänen perheelleen.
Kidutin itseäni muistelemalla hetkiämme yhdessä. Kun olimme olleet nuoria ja olin itsepäisesti vastustellut tunteitani häntä kohtaan. Turmaloikka oli ollut kärsivällinen: hän oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Hän teki minut kokonaiseksi, niin kliseistä kuin se olikin sanoa. Osa minusta oli tuntunut puuttuvan aina hänen lähtönsä jälkeen. Sisälläni tuntui ontolta. Rakkautemme oli ilmentynyt minussa turvallisuuden ja lämmön tunteena, ja se oli tyystin kadonnut hänen mukanaan. Muistelin, miltä oli tuntunut palata hänen luoksensa partion tai kokoontumisen jälkeen. Tuntui siltä, kuin olisin saapunut kotiin. Nyt kotini oli jossain kaukana, jos sitä ylipäätään enää oli.
Vaivuin voimattomana makaamaan kuusen juureen. Joka päivä mieleni halusi vaeltaa siihen maailmaan, missä en olisi koskaan karkottanut Turmaloikkaa. Tänä iltana annoin sille periksi, vaikka tiesin satuttavani itseäni. Sallin itseni ajatella Turmaloikkaa ja pentujamme sekä onnellista elämäämme yhdessä. Salamasielu ja Loskalauha tuntisivat oikean isänsä. Myrskymahti olisi entisensä, eikä katsoisi minua inholla vaan lämpimällä innokkuudella. Voisin katsella Pyräkkäpirua ja Kaamoskukkaa istumassa isänsä vieressä vaihtamassa kuulumisia. Ja illalla, kun olisin raskaan päivän jälkeen valmis työssäni, voisin asettua lepäämään Turmaloikan viereen, sinne minne kuuluin.
Olin niin pohjattoman surullinen, etten edes jaksanut itkeä. Olin turta. Makasin vain ajatusteni kanssa kuusen alla auringon hiljalleen hiipuessa ja pohdin menetettyä elämääni. Jossain vaiheessa nukahdin, mutta nuo ajatukset saivat jatkoa unissani. Herätys tulisi olemaan karvas.
KP-boosti käytössä
