Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Johdin aurinkohuipun rajapartiota takaisin kohti leiriä. Vaikka päivä oli tavallista lämpimämpi ja auringonkin porotus alkoi jo tuntua turkillani, hytisin silti kylmästä ja pidin mustan turkkini pörhistettynä, vaikka siitä ei paljoa apua ollutkaan. Vihasin lehtikatoa, enkä malttanut odottaa, että lämpimät viherlehden päivät saapuisivat. En kuitenkaan ollut mikään turhan valittaja, joten pidin suuni supussa.
Olin viime aikoina pohtinut paljon, mitä tekisin kumppanikysymyksen suhteen. Tiesin, että puhdasverinen kumppani tekisi Henkäystähden tyytyväiseksi. Ensinnäkin toimisin esimerkkinä muille. Toiseksi osoittaisin hänelle, että olin päässyt Turmaloikasta yli. Tietenkään en oikeasti ollut, enkä tiennyt, tulisiko niin koskaan tapahtumaan.
Turmaloikka olikin ainoa syy, miksi jouduin harkitsemaan uutta kumppania näin pitkään. Tietysti minun ja Kuuraturkin kumppanuus olisi täysin erilainen kuin minun ja Turmaloikan. Olin suostunut Turmaloikan kumppaniksi yksin rakkaudesta, mutta kumppanuus Kuuraturkin kanssa ei merkitsisi mitään. Emme jakaisi makuualusia, emme hankkisi pentuja, emme vaihtaisi kieliä. Kenties keskustelisimme ja joskus jopa vitsailisimme keskenämme, mutta siihen se jäisi. Silti minusta tuntui pahalta edes harkita ottavani ketään muuta kumppanikseni. Tyhmyyksissäni halusin olla Turmaloikalle edelleen uskollinen, vaikkei ollut mitään varmuutta siitä, pääsisikö hän koskaan takaisin Kuolonklaaniin. Tai ylipäätään näkisinkö häntä enää koskaan. Ajatus sai palan nousemaan kurkkuuni ja päätin työntää synkistelyt pois päästäni ja keskittyä partiointiin.
Päätös oli ollut vaikea mutta pari päivää sitten olin sen tehnyt. Pyytäisin Kuuraturkkia kumppanikseni. Ongelma oli vain se, että en koskaan saanut aikaiseksi ottaa asiaa puheeksi hänen kanssaan. Näinä parina päivänä päätökseni jälkeen olin monta kertaa yrittänyt lähestyä häntä vain kääntyäkseni viime hetkellä eri suuntaan tai ohjatakseni keskustelun muihin aiheisiin. Jostain syystä minua hiukan jännitti kysyä asiaa häneltä. Entä, jos tuo typerä kolli vain nauraisi päin naamaani ja kieltäytyisi? Mikään ei voisi olla nolompaa kuin tulla Kuuraturkin torjumaksi.
Puuskahdin ärtyneenä kun napakka tuulenpuuska osui kasvoihini. Miksi olin tällainen pelkuri? Ei Kuuraturkki kieltäytyisi. Olin varapäällikkö, kuka tahansa haluaisi olla kumppanini. Sitä paitsi Kuuraturkin oli jo korkea aika löytää itselleen kumppani, hänhän oli minun ikäiseni! Ja minulla oli ollut jo pentujakin.
Sain rohkaistua itseäni sen verran, että päätin pyytäväni Kuuraturkkia kumppanikseni heti partion jälkeen. Oli parempi saada asia pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian, jotta voisin taas keskittyä kunnolla muihin asioihin. Määrätietoisena johdin partiota kohti leiriä halki lumisen ja loskaisen maan.
Pakotin itseni pysymään päätöksessäni, kun pujahdin leirin sisäänkäynnin läpi ja olin törmätä ulos pyrkivään Kuuraturkkiin.
”Kas, anteeksi”, sanoin vaikka en pahoittelevalta kuulostanutkaan. Nielaisin hermostuneena ja pakotin kasvoilleni tyynen ilmeen. ”Satuit paikalle juuri sopivasti. Minulla on sinulle asiaa.”
Kuuraturkki näytti hiukan hölmistyneeltä mutta myös uteliaalta kuulemaan, mitä minulla oli sanottavana. Emme olleet mitään ystäviä, emme sitten millään, joten ei ollut ollenkaan tavanomaista, että pyysin häntä juttelemaan kanssani.
”Asiaa? Mitä asiaa?” mustavalkoinen soturi kyseli samalla, kun hätistelin partiolaisia sisään leiriin. Sanaakaan sanomatta lähdin kulkemaan kauemmas, sillä Pimeyden metsän nimeen, kenenkään ei tarvinnut olla kuulemassa, jos Kuuraturkki torjuisikin minut. Kun mielestäni meidän ja uteliaiden korvaparien välillä oli tarpeeksi matkaa, pysähdyin ja katsoin Kuuraturkkia kenties tarpeettoman vakavasti, sillä äkkiä kolli vaikutti jännittyneeltä. Kenties hän kuvitteli minun murhaavan hänet tai jotain.
”Sinulla ei ole kumppania”, aloitin ja annoin kiusaantuneena katseeni kierrellä hetken puustossa, kunnes se viimein asettui Kuuraturkin silmiin. Hän nyökkäsi ja rypisti otsaansa, selvästi yrittäen ymmärtää, mitä oikein selitin.
”Minulla ei ole kumppania”, soturi vahvisti ja katsoi minua kysyvästi. Siristin silmiäni: eikö hän oikeasti arvannut, mihin tämä keskustelu oli johtamassa? Ehkä hän halusi viihdyttää itseään laittamalla minut selittämään asian kuin jollekin pennulle.
”Ja minulla ei myöskään ole kumppania. Enää”, murahdin ja pakotin häntäni lopettamaan hermostuneen vääntelynsä. ”Ja minusta me voisimme olla toistemme kumppanit.”
Kuuraturkin silmät laajenivat hetkeksi, mutta muuten hän ei osoittanut hämmästystään. Hän oli hetken hiljaa ja tyytyi vain katselemaan minua kummastuneena.
”Miksi?” soturi kysyi viimein. ”Tiedän kyllä, että et oikeastaan… perusta minusta, edes ystävänä. Ja jos totta puhutaan, omat tuntemukseni sinua kohtaan ovat samalla tasolla.”
Pyöräytin silmiäni.
”En minä ehdotakaan, että meidän pitäisi olla jokin rakastavainen pariskunta. Niin ei tule tapahtumaan, usko pois”, tuhahdin ja katsoin Kuuraturkkia terävästi silmiin. ”Henkäystähden mielestä minun tulisi hankkia puhdasverinen kumppani. Sinä satut olemaan paras ehdokas.”
Kuuraturkki huokaisi syvään. Hän kuitenkin vaikutti enemmänkin kiinnostuneelta kuin torjuvalta, vaikka kollin silmistä paistoikin edelleen epäilys.
”Olen otettu”, hän murahti sarkastisesti. ”Oletko varma, että pelkkä kumppani riittää Henkäystähdelle? Luuletko, ettei hän halua sinun tekevän myös puhdasverisiä pentuja tämän uuden kumppanisi kanssa? Minun ei tarvitse tuntea sinua kovinkaan hyvin tietääkseni, että siihen sinä et ryhdy.”
Selvästi Kuuraturkki oli älykkäämpi miltä vaikutti; ainakin hän oli hyvin perillä asioista.
”Siinä olet oikeassa. Ei Henkäystähden kuitenkaan tarvitse tietää, etteivät pennut ole minun ja kumppanini suunnitelmissa”, sanoin kohauttaen lapojani. Nostin toista tassuani, joka tuntui pian jäätyvän maahan kiinni; tämä lehtikato saisi tosiaan jo loppua.
”Eivät kaikki parit saa pentuja, vaikka haluaisivat. On täysin normaalia, ettei kumppaneilla ole jälkikasvua. Henkäystähti ei uskaltaisi valittaa moisesta.”
Kuuraturkki punnitsi hetken sanojani ja nyökkäsi sitten.
”Ja mitä muita rajoja asettaisit tälle kumppanillesi?”
”Me emme nukkuisi samalla makuusijalla emmekä vaihtaisi kieliä. Enimmillään olisimme pelkkiä ystäviä.”
Soturi tuhahti huvittuneena, mutta ei vaikuttanut vastustavan ajatusta. En sitä ollut olettanutkaan: olin varma siitä, ettei Kuuraturkilla ollut mitään tunteita minua kohtaan. Se oli vain hyvä.
”Niinpä tietysti. Ja mitä minä tästä kumppanuudesta hyötyisin?” mustavalkoinen kolli kysyi.
”Tarvitseeko minun edes selittää tätä sinulle? Olen varapäällikkö”, sanoin tyynesti. ”Sinä taas olet jo aivan liian vanha poikamieheksi. En tarjoa sinulle pelkästään mahdollisuutta olla jonkun kumppani, vaan mahdollisuutta olla varapäällikön kumppani.”
Väräytin korvaani, kun tunsin lumihiutaleen lennähtävän sen päälle. Vilkaisin taivaalle, joka oli keskustelumme aikana muuttunut harmaaksi. Keveät hiutaleet leijailivat laiskasti maahan ja peittivät mustan turkkini. Pian lumi sulaisi ja minun olisi entistä kylmempi.
”Selvä. Ollaan sitten kumppaneita.”
Kuuraturkin sanat saivat minut siirtämään katseeni lumihiutaleista hänen silmiinsä. Olin kuvitellut hänen tarvitsevan hiukan enemmän aikaa miettiä asiaa, mutta selvästi tämä oli helpompi homma kuin olin kuvitellut.
Pudistin turkiltani lumet ja astuin Kuuraturkin ohi valmiina kävelemään takaisin leiriin.
”Hienoa. Tämä oli tällä selvä.”
En tiennyt, miksi olin vältellyt tätä keskustelua näin pitkään. Noin vain minulla oli nyt uusi, puhdasverinen kumppani, johon Henkäystähdenkin oli parempi olla tyytyväinen.
