Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Kuuntelin ilmeettömänä Kaamoskukan selontekoa hänen elämänsä viimeaikaisista tapahtumista. Tietysti välitin poikani kuulumisista, mutta siitä en ollut varma, kertoiko hän ne minulle aidosta yhteyden halusta. Kaamoskukan uutisissa haiskahti kehuskelu, muistipa hän yhdistää Hilleripilvenkin itseensä. Tuntui, että tälläkin keskustelulla oli hänelle jokin tavoite. En ollut Kaamoskukan aikuisiällä koskaan täysin pystynyt rentoutumaan kollin seurassa, tiesin hänen tulevan kieroudessa emoonsa. Siitä tuskin saatoin syyttää muita kuin itseäni.
”Vai niin”, lausahdin neutraalilla äänellä ja peitin inhoni: en pitänyt mielistelystä. ”Mukava kuulla, että koulutuksesi edistyy. Ja olen toki iloinen Hilleripilven ja Lammikkoloikan puolesta.”
Oikeastaan en, sillä en tuntenut kumpaakaan. Toisaalta oli aina hyvä, kun kuolonklaanilaiset pariutuivat. Uskoin sen lisäävän hyvinvointia, ja kumppanuus oli aina ensimmäinen askel perheiden syntymiseen. Vähitellen oli kuitenkin alkanut näyttää siltä, ettei uusia pentuja tarvittaisi: klaani tuntui nyt jo venyvän ja paukkuvan liioista kissoista. Olin huolissani lehtikadosta, enemmän kuin yleensä. Miten ruoka voisi riittää näin suurelle joukolle? Tarvitsimme suuremman reviirin.
Pakotin ajatukseni pysähtymään ennen kuin ne lähtivät laukalle. Halusin keskittyä tähän hetkeen, vaikka koinkin Kaamoskukan seuran hieman vaikeana. Joka tapauksessa vietin jälkikasvuni kanssa aivan liian vähän aikaa. Kaamoskukan pentujakin olin käynyt tapaamassa vain kerran, heti heidän syntymänsä jälkeen.
”Kävisin mielelläni pentutarhalla”, vastasin hymyillen soturin aiempaan ehdotukseen. ”He ovat tietysti varttuneet sitten viime näkemän.”
Kaamoskukka nyökkäsi innokkaasti ja lähti johdattamaan minua pesueensa luo.
”Niin ovat. Heistä tulee vielä hienoja sotureita riveihimme.”
Harmaa kallio sulki meidät sisäänsä, kun pujahdimme pentutarhan hieman tunkkaiseen onkaloon. Tarhan ilmanlaatu oli anutlaatuinen, ja olin iloinen siitä, etten joutunut sitä joka päivä hengittämään. Täällä ilma oli lämmintä ja paksua, maidontuoksuista ja kosteaa. Oikealla seinustalla loikoi Hämärähalla, Kaamoskukan kumppani. Neljä pikkuista pentua olivat jos keskeyttäneet leikkinsä, kun astuimme sisään. Nyt he tapittivat meitä uteliain silmin.
Jokin emonvaisto heräsi henkiin sisälläni, kun silmäilin nelikkoa. Voimakas halu suojella heitä otti minusta tiukan otteen. Pennut olivat sitten ihania.
”Tervehdys kaikille”, sanoin ennen kuin Kaamoskukka ehti esittelemään minua. ”Olen isänne emo, Pimentovarjo. En ole ehtinyt tapaamaan teitä aiemmin, harmi kyllä.”
//Kaamos?
KP-boosti käytössä
