Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Lehtikato teki tuloaan. Se näkyi siinä, miten tuuli oli muuttunut lämpimästä hyytäväksi, miten riistaeläimet vaihtoivat turkkiaan, ja miten lumisade nyt hiljalleen peitti mustaa turkkiani. Kurtistin kulmiani ärtymyksestä, pyyhkäisten muutaman sulamaan alkaneen hiutaleen otsaltani. Lämpimät, helpot ajat olivat takana. Moni klaanin kissoista tulisi kuolemaan lehtikadon aikana. Viheryskä vei aina pari kissaa uhrinaan, samoin nälkä. Riistasta oli pulaa, mikä lisäsi jännitteitä klaanien välillä. Muistelin, että ennen Eloklaania riistasta ei ollut ollut samanlaista pulaa, elämä oli muutenkin ollut rauhallisempaa.
Turmaloikka ja Tuhkajuova olivat molemmat partiossa tai ties missä, joten istuin yksin soturien pesän edessä. Minun oli määrä lähteä metsästyspartioon auringon huipun jälkeen. En kuitenkaan johtaisi sitä, sillä Henkäysvarjo hoitaisi tuon tehtävän. Mukaan lähtisivät myös Lehtituuli ja Haukkasiipi.
Aurinko erottui vain himmeästi pilviverho takaa, mutta näin, että partion olisi pian aika lähteä. Henkäysvarjo seisoi leirin toisella puolella Punatähden kanssa; kaksikko näytti käyvän tärkeää keskustelua. En kuullut tänne saakka, mitä he puhuivat, joten tyydyin vain tarkkailemaan kaksikkoa. Vasta heitä tarkemmin katsellessani huomasin, miten iäkkäältä päällikkö näytti. Hän ei ollut enää yhtä lihaksikas kuin muistin, eivätkä hänen silmänsä kiiltäneet enää samalla tavalla. Päällikkö, jota olin ihaillut oppilaana, oli nykyään vain varjo entisestä itsestään. Tietysti hän oli edelleen vahva ja taitava johtaja, mutta nuori hän ei enää ollut.
Henkäysvarjokin oli ollut jo melko pitkään varapäällikkönä. Siristin silmiäni katsellessani, miten harmaa kolli kurottui sanomaan jotain päällikkönsä korvaan. Olikohan Henkäysvarjo turhautunut siitä, ettei vieläkään ollut päässyt klaanin johtoon? En tiennyt, paljonko henkiä Punatähdellä oli jäljellä, mutta ei hän vaikuttanut olevan kuolemassa hetkeen. Tiesin, että Henkäysvarjo oli kunnianhimoinen ja oli jo pitkään havitellut Kuolonklaanin päällikön asemaa. Jos Punatähti ei pian kupsahtaisi omia aikojaan, ottaisikohan kolli ohjat omiin tassuihinsa?
Kuolisi Punatähti nyt tai vasta monien kuiden päästä, Henkäysvarjo tulisi jossain vaiheessa nimittämään varapäällikön. Olin jo päättänyt, että se olisin minä. En vain ollut tehnyt paljoa asian eteen. Tiesin, että olisin hyvä ehdokas. Olin kouluttanut jo kaksi oppilasta ja kuuluin klaanin parhaimpiin sotureihin. Lisäksi olin yksi klaanin parhaista taistelijoista. En ollut kuitenkaan ainoa hyvä ehdokas. Klaanissa oli monia minuakin kokeneempia sotureita, ja useat minua nuoremmat ylsivät tasolleni taistelemisessa. Ja kaikista tärkeimpänä, Henkäysvarjo tuskin luotti minuun samalla tavalla kuin paremmin tuntemiinsa sotureihin.
Jos voisin päästä varapäällikön lähelle, mahdollisuuteni paranisivat huomattavasti. Tietenkin olin tajunnut tämän jo aikoja sitten. Miksi siis en ollut tehnyt asialle mitään? Koska en pitänyt muiden kissojen kanssa seurustelemisesta. Ja vielä vähemmän pidin muihin kissoihin tutustumisesta. En halunnut oppia tuntemaan Henkäysvarjoa, en halunnut hänestä ystävää tai mitään sinne päinkään. Se saattaisi kuitenkin olla ainoa mahdollisuuteni päästä varapäälliköksi ja sitä kautta päälliköksi. Minun olisi vain voitettava luonteeni.
Huomasin jääneeni tuijottamaan kaksikkoa, kun kohtasin yhtäkkiä Henkäysvarjon katseen. Kauanko katsekontaktimme olikaan kestänyt? Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut huomannut Punatähdenkin jo lähteneen paikalta. Säpsähdin hiukan kuin unesta heränneenä, ja kun viimein siirsin katseeni muualle, näin silmäkulmastani Henkäysvarjon lähestyvän.
”Mitä katselet?” hän kysyi, ei kiusoitellen eikä uhkaillen, kaiketi vain uteliaisuudesta tai jotain sanoakseen. Käänsin hitaasti katseeni takaisin harmaaseen kolliin ja pudistin päätäni.
”Huomasin vain, että Punatähti on käymässä vanhaksi”, vastasin äänensävyllä, joka ei paljastanut sen enempää ajatuksistani tai tunteistani. Henkäysvarjo katsoi minua hetken ja kääntyi sitten ympäri leirin uloskäyntiä kohti.
”Emmekö me kaikki?”
Pyöräytin silmiäni varapäällikön heitolle, vaikka hän olikin oikeassa. En minäkään ollut enää nuori, mutta ikääntymisen myötä olin kartuttanut kokemustani. Ja Pimeyden Metsän nimeen, en minä vanhakaan ollut.
”Lähdetään, käy hakemassa Lehtituuli ja Haukkasiipi, minä odotan tässä”, Henkäysvarjo sanoi seisahtuen leirin suuaukolle. En pitänyt siitä, että minua käskytettiin – ehkä se olikin yksi syistä, miksi halusin päälliköksi. Siitä huolimatta tottelin varapäällikköä, olinhan kunnon kuolonklaanilainen.
Lehtituuli löytyi soturien pesästä, Haukkasiipi tuoresaaliskasan lähellä. Minusta tuntui melkein pahalta pyytää kollia mukaan, sillä hän oli selvästi pettynyt joutuessaan lykkäämään ateriointiaan. Illan tullessa tuoresaaliskasakin pienenisi, ja palatessamme saisimme syödäksemme hyvällä tuurilla yhden hiiren kukin.
Lehtituuli ja Haukkasiipi kulkivat jäljessäni, kun palasin Henkäysvarjon luo suuaukolle. Varapäällikkö kiersi partionsa nopeasti katseellaan ja suuntasi sitten aukosta ulos. Otin paikkani hänen takanaan, sillä halusin tämän partion aikana päästä keskustelemaan soturin kanssa.
Kuljimme läpi Kuolonklaanin routaisen reviirin. Lumisadetta ei ollut vielä tähän mennessä kestänyt koskaan niin kauaa, että maahan olisi jäänyt pysyvä valkoinen kerros. Tunsin kuitenkin luissani, ettei menisi enää kauaa ennen kuin nummia peittäisivät jää ja kinokset. Pelkkä ajatuskin sai minut värähtämään kylmästä.
Matka jatkui vielä siihen asti, kun Henkäysvarjo pysähtyi edessäni ja kääntyi ympäri partionsa puoleen.
”Jakaudutaan kahteen joukkoon”, varapäällikkö sanoi. ”Minä ja Pimentovarjo jatkamme nummille, Lehtituuli ja Haukkasiipi metsästäköön lähellä metsikössä.”
Vilkaisin sivusilmällä Henkäysvarjoa jatkaessamme matkaamme kahdestaan nummia kohti. Hän siis tiesi, että olin nopea. Muuten kolli ei olisi ehdottanut avoimia nummia. Se oli hyvä; ainakin hän tiesi vahvuuksistani. Tiesin Henkäysvarjonkin olevan melko nopea, vaikkei yltänytkään aivan tasolleni. *Toisaalta*, tuumasin hetken päästä, *ehkä hän halusi minut nummille koska metsässä olen kehno saalistaja.*
Olimme pitkään hiljaa. Olisin halunnut keskustella Henkäysvarjon kanssa jostain, oikeastaan mistä vain, kunhan vain pääsisin jotenkin tutustumaan häneen. Olin kuitenkin kehno aloittamaan keskusteluja. Onneksi minun ei tarvinnut, sillä hetken päästä Henkäysvarjo viimein avasi suunsa.
”Miksi kiinnitit huomiota Punatähden ikään? Oletko huolissasi hänestä?” varapäällikkö kysyi tarkkaillessaan samalla ympäristöä riistan varalta. ”Toisaalta se ei taida olla luonteesi mukaista. Mitä nyt olen sinusta kuullut.”
Tosiaan, olin melko tuntematon kissa klaanissa, vaikka en ollutkaan enää nuori. Se johtui siitä, etten välittänyt tutustua muihin. Jotkut tunsivat minut paremmin, kuten vanhat oppilastoverini – muutkin kuin Tuhkajuova ja Turmaloikka – mutta Henkäysvarjon kanssa puhuin hyvin harvoin.
”Ja mitähän olet minusta kuullut?” kysyin kuulostaen korvaani enemmän uteliaalta kuin piikikkäältä. Harmaa kolli vilkaisi minua sinisillä silmillään, harkiten hetken sanojaan.
”Monet sanovat sinua kylmäksi ja kokevat yhteistyön kanssasi hankalaksi. Toiset arvostavat hillittyä ja viileää luonnettasi, toiset eivät”, hän kertoi, enkä yllättynyt varapäällikön sanoista. Jotain tuollaista odotinkin.
”Toisaalta sinun kerrotaan olevan älykäs ja soturina luotettava ja kyvykäs. Klaanin keskuudessa oletkin juuri soturina arvostettu, klaanitoverina et niinkään.”
Henkäysvarjo loi minuun terävän silmäyksen sanojensa päätteeksi, mutta se ei hetkauttanut minua. Ei ainakaan yhtä paljon kuin klaanilaisten käsitys minusta, vaikka nyt kun mietin, se kävikin järkeen. Toivuin kuitenkin nopeasti.
”No, en muuta olettanutkaan”, vastasin hymyillen ilottomasti. ”Mutta osaan olla muutakin kuin kylmä ja hankala, jos minuun tutustuu. Kysy vaikka kumppaniltasi.”
Henkäysvarjo ei reagoinut kummemmin Tuhkajuovan mainitsemiseen.
”Ehkäpä. Tiedän sinusta vielä yhden asian”, Henkäysvarjo sanoi, ja piti dramaattisen tauon kuin odottaen, että alkaisin kyselemään. Kun pysyin hiljaa, hän tyytyi jatkamaan: ”Olet kunnianhimoinen. Tiedän, että haluat varapäällikökseni Punatähden kuoltua ja minun noustua päälliköksi.”
Jos Henkäysvarjo olisi nyt katsonut suuntaani, hän olisi nähnyt hämmästyksen silmissäni. En ollut odottanut, että Henkäysvarjo tiesi aikeistani ja toiveistani. Ehkä olin aliarvioinut hänen älykkyytensä. Tai vastaavasti yliarvioinut oman hienovaraisuuteni.
”Kuka ei haluaisi?” kysyin välinpitämättömästi.
”Eivät kaikki halua. Ja halukkaidenkin joukossa on niitä, jotka haluavat sitä aivan eri tasolla. Sinun olisi hyvä tietää, että jos nyt nimittäisin varapäällikköä, se et olisi sinä. Ei pelkästään siksi, etten tunne sinua – luulenkin sinun jo tiedostavan tämän seikan. Oletko kuitenkaan tajunnut, että varapäällikön on oltava kissa, jota klaanin jäsenet arvostavat juurikin klaanitoverina, ei pelkästään soturina?”
En vastannut. Hän oli nimittäin oikeassa – en ollut ajatellut asiaa lainkaan. Jos minusta tulisi varapäällikkö, miksi kukaan haluaisi totella käskyjäni? Jos minusta tulisi päällikkö, miksi kukaan haluaisi seurata minua taisteluun? Minä arvostin Henkäysvarjoa pelkästään soturina, en klaanitoverina – sen takia suostuin hänen käskytettäväkseen. Muut klaanilaiset eivät kuitenkaan olleet samanlaisia, korkeintaan harvat. He arvostivat Henkäysvarjoa toverina, jopa ystävänä. Ja Punatähdestä pitivät kaikki. Heillä oli jotain, mitä minulla ei ollut. Heillä oli karismaa. Heistä pidettiin. He olivat molemmat vakuuttavia ja luotettavia, sellaisia kissoja, joiden puolesta voisi kuolla.
”Niin arvelinkin”, Henkäysvarjo sanoi, kun vastaustani ei kuulunut. ”Heität hukkaan kaiken kokemuksesi ja taitosi olemalla kylmä ja vaikeasti lähestyttävä. Suoraan sanottuna, en pidä sinusta. Harva pitää. Korjaa asia ennen kuin harkitsetkaan varapäällikön paikan havittelua.”
Henkäysvarjon sanoissa oli sellaista painoa, että tiesin keskustelun loppuneen. Vihasin sitä, että hänellä oli niin paljon auktoriteettia minunkin ylitseni, että annoin hänen sanoa sanottavansa vastustelematta ollenkaan. Minun oli tyydyttävä seuraamaan varapäällikköä hiljaisuudessa suunnatessamme syvemmälle nummelle.
Keskustelumme jälkeen emme puhua pukahtaneet. Toisaalta se oli vain hyvä, sillä saatoin miettiä enemmän Henkäysvarjon sanoja. Tiesin hänen olevan oikeassa. Minusta ei pidetty tarpeeksi, jotta kukaan olisi halunnut minua varapäälliköksi. Miten muuttaisin asian? Vastaus oli helppo, mutta välttelin sitä mielessäni viimeisen päälle. Yritin keksiä jotain taktiikkaa, jotain strategiaa, jolla voisin päästä klaanilaisten suosioon. Keksin tilanteita, joita voisin keinotekoisesti synnyttää tehdäkseni itsestäni pidettävämmän. Pohdin tapoja manipuloida muita luottamaan minuun. Ajatukset risteilivät päässäni epämääräisenä sotkuna, kunnes olin menettää hermoni. Ei – en voinut lähestyä asiaa samalla tavalla kuin kaikkea muuta elämässäni. Loogisesti ajatteleminen ei auttaisi, kun oli kyse muista kissoista. Oliko minun ja Turmaloikan kumppanuudessa mitään järkeä? Ei oikeastaan. Olimme hyvin erilaisia kissoja ja halusimme erilaisia asioita. Jotenkin kuitenkin olimme päätyneet olemaan yhdessä. Minun ja Tuhkajuovankaan suhteen laatu ei käynyt järkeen. Miksi uskalsin olla avoimempi Tuhkajuovan kanssa, kun hän voisi helposti käyttää heikkouksiani edukseen?
Nämä ajatukset päässäni kiertäen kuroin jäniksen etumatkaa kiinni jokaisella harppauksella. Mitä erilaista Turmaloikassa ja Tuhkajuovassa oli muihin klaanilaisiin verrattuna? Miksi he sietivät seuraani, kun muut eivät? Käytöksessäni heidän kanssaan oli pakko olla jotain erilaista. Tuhkajuova ainakaan ei ollut kissa, joka tuhlaisi ollenkaan energiaansa minuun, jos ei edes vähän pitäisi minusta. Ja Turmaloikan oli pidettävä minusta aika paljon, jos oli halunnut minut kumppanikseen.
Jäniksen huitovat takajalat näkyivät koko ajan lähempänä edessäni; pian olisin tarpeeksi lähellä ponnistaakseni loikkaan pitkäkorvaa kohti. Turhautuminen itseeni toi lisää voimaa jalkoihini. Mitä olin tehnyt eri tavalla Tuhkajuovan ja Turmaloikan kanssa? Minun oli keksittävä syy sille, miksi Turmaloikasta oli tullut kumppanini ja Tuhkajuovasta ystäväni.
Kun loikkasin jänistä kohti ja tartuin hampaillani sen niskaan, keksin viimein tuon syyn. He olivat ainoat kissat, joiden kanssaan koskaan olin ollut aito. Ainoat, joiden kanssa olin koskaan antanut kylmän kuoreni murtua, edes hiukan.
Vastaus oli selvä – minun olisi uskallettava luottaa muihin.
Viedessäni jänistä takaisin Henkäysvarjon luo pääni oli edelleen ajatusten myrsky. Myrsky oli nyt kuitenkin tyynempi, sillä minulla oli jokin suunta, jota seurata. Tiesin, mitä tehdä.
Pudotin jäniksen varapäällikön eteen.
”Olet oikeassa. Minusta ei pidetä”, sanoin kohdaten Henkäysvarjon sinisen katseen. ”Mutta minusta tullaan pitämään. Sinä tulet pitämään minusta. Ja arvostamaan minua. Haluan tulla kissaksi, jota voit harkita seuraajaksesi.”
Henkäysvarjo näytti hetken hämmästyneeltä. Ehkä hän oli kuvitellut, etten uskaltaisi myöntää totuutta. Tai että olisin jo niin juurtunut rooliini, etten koskaan voisi toivoa muuttuvani kissana. Ilme kuitenkin katosi hänen kasvoiltaan nopeasti.
”Hyvä. Mitä enemmän vaihtoehtoja minulla on, sen parempi. Sinulla on paljon töitä edessäsi. Mutta jos se yhtään lohduttaa”, Henkäysvarjo sanoi, ja hänen kasvoillaan häivähti jokin hymyn tapainen, ”pidän sinusta jo nyt enemmän.”
Virnistin hyvin epäpimentovarjomaisesti, ja nostin jäniksen lumesta. Henkäysvarjo tarttui omaansa, ja lähdimme yhdessä takaisin tapaamaan muut partion jäsenet. Tietysti minun olisi tehtävä paljon töitä, jotta saisin muutettua klaanilaisten käsitykset itsestäni. Olinhan koko elämäni ajan työntänyt heitä pois luotani. Minun oli luotettava siihen, että he olivat minua hyvätahtoisempia ja avoimempia. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut, jos halusin koskaan olla mitään suurempaa.
//1737 sanaa
