Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Henkäystähti oli keksinyt, että lähtisimme yhdessä metsästämään. Mistä ihmeestä hän tuon ajatuksen oli saanut, sitä en tiennyt. Kenties päälliköllä oli minulle jotain tärkeää asiaa, mitä sekä pelkäsin että odotin mielenkiinnolla. Tai, ehkä hän halusi viettää kanssani aikaa tutustuakseen – aivan varmasti.
Joka tapauksessa odottelin nyt leirin uloskäynnillä. Aurinko oli valmiina laskemaan, ja olin juuri ilmoittanut auringonlaskun partioihin lähtijät. Itse partioisin seuraavan kerran vasta aamulla. En ollut ilmoittanut itseäni mihinkään partioon sitä ennen, sillä en tiennyt, mitä Henkäystähti halusi. Ehkä tämä metsästysretki hänen kanssaan olisi minulle sen verran suuri henkinen taakka, etten jaksaisi lähteä enää yöllä juoksemaan ympäri reviiriä.
Pian näin harmaaturkkisen päällikön astelevan ulos pesästään. Hän tervehti nopeasti paria tytärtään – Lammikkoloikka ja Lampiväre, oli ihme että erotin pentueen kolme naarasta toisistaan – ja asteli sitten luokseni. Tarkastelin hänen ilmettään jo kauan ennen kuin hän ehti kohdalleni: en voinut sille mitään, se tapahtui luonnostaan. Olin aina ollut varovainen Henkäystähden kanssa, mutta viime aikoina olin ollut entistä jännittyneempi. En tiennyt, mitä hän minusta oikein ajatteli. Sen tiesin, etten Eloklaanin vapautumisen jälkeen ollut enää nauttinut hänen suosiostaan samalla tavalla. Stressini oli helpottunut noista päivistä, enkä enää ajatellut seuraavan päivän voivan olla viimeiseni – varapäällikön tehtävissä tai sitten elävien kirjoissa – mutta edelleen jokin pieni, pelokas ääni kehtasi häiritä mieltäni. Arvelin, etten ollut tehnyt mitään, mistä voisin ansaita Henkäystähden vihan ylleni. Mutta koska en osannut lukea häntä ollenkaan, en voinut olla tästä varma – kenties olin epäonnistunut jo kauan sitten, ja päällikkö vain odotti sopivaa hetkeä hankkiutua minusta eroon.
”Iltapäivää, Pimentovarjo”, Henkäystähti tervehti. Neutraali äänensävy, kohtelias – hyvä. Mikään hänen olemuksessaan ei kielinyt siitä, että olisin vaikeuksissa. Toisaalta, kuten todettu, en osannut lukea häntä kovinkaan hyvin.
”Tervehdys, Henkäystähti”, vastasin kohteliaan nyökkäyksen kera. ”Ilmoitin juuri auringonlaskun partioihin lähtijät. Määräsin yhden ylimääräisen metsästyspartion, sillä tuoresaaliskasa on täydentynyt tänään hieman kehnosti.”
Henkäystähti vilkaisi kasan suuntaan, mutta ei näyttänyt erityisen kiinnostuneelta. Eihän ollut mitenkään poikkeuksellista, että jonain päivänä riistaa vain jäi vähemmän kiinni.
”Oliko riistaa merkittävästi vähemmän?” hän kysyi kaiketi vain kohteliaisuudesta. Keskustelu oli kiusallinen, ainakin minun mielestäni – molemmat tiesimme, ettei tässä ollut mitään puhuttavaa. Sama kuin juttelisi säästä.
”Ei. Sen verran, että sen voi laittaa tuurin piikkiin.”
Henkäystähti nyökkäsi.
”Selvä. No, lähdetään sitten, kun kerran olet valmis.”
Sanaakaan sanomatta lähdin seuraamaan päällikköä, joka johdatti meidät ulos leiristä. Henkäystähti ei vilkaissut taakseen eikä sanonut vähään aikaan mitään. Kuvittelin jo päiväni olevan luetut, kun yhtäkkiä kolli vilkaisi taakseen minuun.
”Oletko viihtynyt Jääviillon seurassa?”
En antanut yllätykseni näkyä kasvoistani. Minun mielestäni olimme olleet melko varovaisia sen suhteen, ettei keskusteluihimme olisi kiinnitetty mitään huomiota. Eikä niitä ollut paljoa ollutkaan. Kysymys sai minut joka tapauksessa hieman hermostuneeksi, sillä juuri Henkäystähden syrjäyttämisestä olimme viimeksi puhuneet. Lopulta emme olleet päätyneet minkäänlaiseen suunnitelmaan, mutta jotain edistystä keskustelu oli tuonut – Jääviilto oli luvannut auttaa minua. Vaikka mistään murhakuviosta emme olleetkaan puhuneet, olisimme molemmat varmasti mennyttä, jos Henkäystähti saisi tietää keskustelun sisällön.
En kuitenkaan pitänyt todennäköisenä, että kollilla oli mitään hajua asioiden laidasta. Osasin olla varovainen juonieni kanssa, minun oli vain luotettava itseeni.
”Viihtyminen olisi aika vahvasti sanottu”, vastasin välinpitämättömän kuuloisesti. Tähän mennessä en ollut vielä joutunut valehtelemaankaan.
Henkäystähti tuhahti huvittuneesti.
”Kenties”, hän sanoi. ”Olen välillä nähnyt teidän juttelevan leirissä. Sanon nyt suoraan, että olen pohtinut, mitä teidän keskustelunne voivat koskea. Ette vaikuta nauttivan toistenne seurasta niin paljoa, että päätyisitte puhumaan niitä näitä.”
Olin hämmästynyt siitä, että Henkäystähti kysyi asiasta noin suoraan. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että tietäisi mitään.
”Siinä olet oikeassa. Rehellisesti sanottuna, en minä kovin monen kissan seurasta varsinaisesti nauti. Sen verran minua ehkä jo tunnet”, vastasin ja hymyilin Henkäystähdelle ilottomasti. Päätin vastata hänelle rehellisyydellä ja ripauksella haavoittuvaisuutta: se tuntui parhaalta peliliikkeeltä tällä hetkellä. Antaisin Henkäystähdelle sellaisen kuvan, että uskoutuisin hänelle jostain. Silloin hänen olisi vaikeampi kyseenalaistaa rehellisyyttäni, sillä olisin jo myöntänyt jotain salaamisen arvoista.
”Koen yhteyttä parhaiten oman ikäisiini sotureihin. Heihin, jotka olivat täällä ennen Eloklaania. Tunnen heidät: tiedän, mitä polkuja he ovat kulkeneet. Joidenkin kanssa olen ollut yhtä aikaa pentutarhalla ja myöhemmin oppilaina. Kai sinäkin joskus koet olosi vanhaksi?”
Henkäystähti kohtasi katseeni, ja erotin hänen silmissään mielenkiintoa. Tiesin maineeni viileänä kissana, joka ei antanut paljoa itsestään. Kuolonklaanilaiset innostuisivat, jos myöntäisin heille palan sydämestäni. Henkäystähti ei ollut poikkeus.
”Toisinaan”, hän vastasi pohtivasti, eikä jäänyt selittämään asiaa sen enempää. Jatkoin.
”Ajat muuttuvat. Tulee uusia sotureiden polvia, uusia oppilaita, uusia pentuja. Uusia pariskuntia ja uusia sukuja. Uusia ongelmia vanhojen päälle. Mutta nuo samat kissat ovat olleet vakio elämässäni. Ja vaikka en kaikkia niin hyvin tunnekaan, he ovat olleet osa kotiani koko elämäni. Olen partioinut heidän kanssaan, nähnyt heidän rakastuvan ja perustavan perheen. Olen taistellut heidän rinnallaan. Olen aina nähnyt heidät samassa ympäristössä, samoissa kuvioissa. Päivittäiset partiot, yöt sotureiden pesässä, joskus kokoontuminen. Jokin heidän silkassa olemassaolossaan tuo minulle turvaa.”
Yksinäinen lintu visersi männyn latvassa yläpuolellamme. Kenties se olisi viimeinen linnun laulu, jonka kuulisin ennen seuraavaa hiirenkorvaa. Luonto hiljenisi ja lumi peittäisi nämäkin routaiset polut alleen, niin kuin oli aina peittänyt ja tulisi aina peittämään.
”Kuuraturkki jätti aukon. Tuhkajuova on muuttunut. Jääviilto ei ole mitään mieluisinta seuraa minulle, mutta hänet minä tunnen. Hän on aina ollut vakio elämässäni. Siksi siedän häntä. Ja ehkä siksi hänkin sietää minua, ken tietää.”
Olimme pitkään hiljaa monologini jälkeen. Ehkä Henkäystähti oli yllättynyt siitä, että sai vastaukseksi kysymykseensä tällaisen vuodatuksen. Hän tuskin oli odottanut sitä. Hän oli odottanut, että puolustelisin tai kieltäisin. Kumpikin olisi kertonut hänelle liikaa. Tämä oli paras, mitä keksin.
Jostain syystä oloni oli kevyt. Huomasin sen, kun seurasin tuon saman linnun lentoa latvasta latvaan. Mieleni tuntui leijailevan korkealla, sydämeni hidasti juoksunsa kävelyksi. Vierelläni kulkeva kissa ei tuntunut enää viholliselta, vaan joltain, johon saatoin ainakin tämän pienen hetken ajan luottaa. Olin raottanut hiukan sydämeni ovea, ja nyt oli Henkäystähden vuoro päättää, miten hän vastaisi. Olin haavoittuvaisuudellani tarjonnut hänelle yhteyttä, ja selvästi se oli asia, jota kipeästi kaipasin. Ehkä se olikin syy, miksi mieleni oli tähän ratkaisuun päätynyt.
”Saatan ymmärtää, mitä tarkoitat”, päällikkö vastasi viimein. Hän piti katseensa edessään. Ehkä hän oli kiusaantunut, mutta hän kuulosti enemmän myötätuntoiselta kuin välinpitämättömältä. ”Olen pahoillani Kuuraturkin suhteen. Olet oikeassa, ikätovereitasi ei enää ole niin paljoa jäljellä, että voisit alkaa seuran suhteen nirsoilemaan.”
Hymyilin hänelle pienesti, mutten enää sanonut mitään. Tässä hiljaisuudessa tuntui hyvältä olla. Hetkeksi unohdin, miten tätä kissaa vihasin, ja kuinka mielelläni tappaisin hänet, jos siihen tarjoutuisi tilaisuus.
”No, mennään sitten asiaan”, Henkäystähti sanoi hetken päästä ja kiristi tahtiaan. ”Metsästämäänhän tänne on tultu.”
KP-boosti käytössä
