Pimentovarjo

Kirjoittaja: Auroora

Kuljin inhoten nuoskalumen peittämää polkua. Edellisyönä oli pyryttänyt, mutta ilma oli ehtinyt jo lämmetä aamuksi. Nyt Kuolonklaanin reviirillä risteävät reitit olivat pehmeän, upottavan ja kostean valkoisen vaipan hautaamat. Vaikka inhosin kylmää, oli puuterimainen lumi siedettävämpi pohja, sillä se pakkautui tiiviiksi eikä kastellut turkkiani. Nyt minusta tuntui siltä kuin olisin kävellyt suolla. Astelin tarkasti edelläni kävelevän Kuuraturkin jättämiin jalanjälkiin, mutta pienen kokoni vuoksi en noussut tarpeeksi korkealle lumen pinnasta, jotta olisin välttynyt kastuneilta vatsakarvoilta. Värisin kylmästä ja kuulin hiljaisen, huvittuneen hymähdyksen edeltäni.
Aurinko oli oletettavasti jo huipussaan, vaikka sitä ei paksun pilviverhon takaa näkynytkään. Olimme Kuuraturkin kanssa päättäneet aamulla lähtevämme tylsyyttämme saalistamaan, sillä kummankin seuraava partio olisi vasta ensi yönä. Arvelin mustavalkoisen kollin suostuneen vain kohteliaisuuttaan: kuuluin niihin harvoihin, joille soturi sitä jakeli. Toisaalta Kuuraturkki tiesi, etten pahastuisi, vaikka hän ei vaivautuisi saalistamaan mitään. Olimmehan täällä ensisijaisesti toistemme seurana, emmekä niinkään ahkerien sotureiden rooleissa.
”Et taida välittää lehtikadosta”, Kuuraturkki hymähti ja loikkasi polulla makaavan puunrungon päälle. Hänen jalkansa lipsahti lumen päällä, mutta soturi piti tasapainonsa ja hypähti rungon toiselle puolelle. Seurasin häntä hiukan vähemmän sulavasti.
”En”, vastasin mulkaisten sohjoista maata, aivan kuin sillä olisi ollut tunteet joita loukata. ”En pidä kylmästä. Ja lehtikadon aikaan klaani voi aina huonosti.”
”Mutta ennen kaikkea et pidä kylmästä. Se on tärkein syy, niinkö?”
Siristetyt silmäni kohtasivat soturin harmaan katseen, kun tämä vilkaisi lapansa yli taakseen.
”Ei tietenkään. Lehtikadon aikaan riistaa on vähän ja taudit leviävät. Siinä ei ole mitään juhlimista.”
”Mutta nimesit sen vasta toiseksi syyksi. Aivan ensimmäisenä sanoit, ettet pidä kylmästä. Eli sen voisi päätellä olevan sinulle tärkein syy vihata lehtikatoa. Eikö?”
Kollin sanat olivat niin älyttömät, että jouduin hetkeksi pysähtymään. Hänen silmissään loisti hienovarainen ilkikurisuuden pilke, joka kertoi halusta päästä nahkani alle. Siinä hän ei ollut koskaan onnistunut eikä onnistuisi nytkään.
”Älä saivartele”, tuhahdin ja jatkoin sohjon keskellä tarpomista. Kuuraturkki hymyili ja suuntasi katseensa takaisin eteenpäin. Välillemme laskeutui rauhallinen, mukavan tuntuinen hiljaisuus. En ollut sellainen kissa, joka ei voinut sietää “kiusallisia” hiljaisuuksia; en kokenut tarpeelliseksi täyttää jokaista hetkeä puheella, jos sanomani ei ollut merkityksellistä. Silti pidin siitä, että Kuuraturkin seurassa saatoin huoletta olla vaiti jos siltä tuntui, eikä hän tuominnut minua kivikasvoiseksi tylsimykseksi sen perusteella.
“Olet viettänyt viime päivinä paljon aikaa Jääviillon kanssa”, mustavalkoinen kolli huomautti. Hänen kuononsa oli kohotettu ja huuli hiukan raollaan: soturi etsi ilmasta hajujälkeä. Yllätyksekseni hän siis aikoi metsästää.
Kohautin lapojani Kuuraturkin kysymykselle. En ollut kertonut hänelle Henkäystähden antamasta tehtävästä: en edelleenkään ollut sitä mieltä, että koko klaanin tarvitsi tietää asiasta. Enkä tahtonut hänen tietävän, kuinka kehnosti olin tehtävästä suoriutumassa. Varsinkin nyt, kun en ollut enää varma, saisinko enää edes Jääviillon apua. Olimme edellisenä päivänä riidelleet asiasta, enkä tiennyt, oliko soturi leppynyt. Itse en ainakaan ollut.
“En kai sen enempää kuin yleensäkään”, vastasin aavistuksen vältellen ja aloin itsekin etsiä riistan jälkiä. Lehtikato ei ollut vielä pitkälläkään, mutta saaliseläimet vaikuttivat jo nyt kadonneen koko metsästä.
“Vai niin. No, jos olet aikeissa ottaa uuden kumppanin, varoita minua ajoissa”, Kuuraturkki sanoi nuuhkien mietteliäänä hangella erottuvia pienen pieniä jalanjälkiä, jotka kuuluivat kenties hiirelle tai päästäiselle. Tuhahdin hiukan ärsyyntyneenä: vielä puuttuikin se, että minun ja Jääviillon välillä kuviteltaisiin olevan mitään muuta kuin molemminpuolista halveksuntaa. Tiesin, että Kuuraturkki vain vitsaili – ainakin osittain – mutta pelkkä ajatuskin tuollaisista huhuista sai minut ärtyneeksi.
“Sinä tiedät, että en pidä hänestä. Olet tuntenut hänet yhtä kauan kuin minä”, nau’uin löytämättä vieläkään riistaa. Kuuraturkki sen sijaan näytti selvästi löytäneen jäljen, ainakin päätellen siitä, että soturi oli nyt pudottautunut vaanimisasentoon. Madalsin ääntäni. “Hän on sietämätön.”
Hetken oli hiljaista, kunnes Kuuraturkin nopeat askeleet ja niitä seuraava saaliseläimen tuskastunut vikinä rikkoivat pysähtyneisyyden. Mustavalkoinen kolli asteli luokseni roikottaen suussaan hiirtä.
“Minä kun luulin, että sinusta useimmat kissat ovat sietämättömiä”, Kuuraturkki sanoi hiiren vaimentaessa hänen ääntään. Soturi tiputti sen maahan eteensä. “Ja jos muistan oikein, oli Turmaloikkakin sinusta sietämätön, ennen kuin aloit hänen kumppanikseen.”
Pyöräytin silmiäni kollin sanoille. Kerrassaan älytöntä.
“Jääviilto on sietämättömyydessään suorastaan ainutlaatuinen. Voin vakuuttaa, ettei suhtautumiseni häntä kohtaan ole lämmennyt sitten ollenkaan.”
Kuuraturkki oli aikeissa sanoa jotain huvittunut hymy kasvoillaan, mutta ennen kuin sanat pääsivät kollin suusta, otti yskänpuuska hänet valtaansa. Katsoin kulmat kurtussa, miten soturi kakoi ja haukkoi sitten henkeään.
“Oletko kunnossa?” kysyin kumartuen hänen puoleensa. “Tuo ei kuulostanut hyvältä.”
Kuuraturkki vain pudisti päätään ja otti askeleen kauemmas.
“Ei tuo ollut mitään”, kolli vakuutteli, mutta hänen äänensä kuulosti rohisevalta. Lehtikadon aikana klaanin keskuudessa yleensä mylläävät sairaudet, valkoyskä ja sen kuolettavampi muoto viheryskä, olivat minulle liiankin tuttuja. Vaikka lievemmätkin taudit levisivät kylminä aikoina helpommin ja monet kissat saivat niistä tartuntoja, en voinut olla huolestumatta siitä mahdollisuudesta, että kyseessä oli jotain vakavampaa.
“Oletko varma? Se kuulosti valkoyskältä”, sanoin mietteliäänä silmäillen kollia tutkivin katsein aivan, kuin olisin olemattomilla parantajan taidoilla kyennyt antamaan hänelle diagnoosin.
“Mistä lähtien sinä olet ollut alan asiantuntija?” Kuuraturkki kysyi ja köhäisi hiukan ääntään selvittääkseen. “Luulen, että olen vain vilustunut.”
“No, joka tapauksessa määrään sinua käymään Hehkuaskeleen luona. On parempi olla asiasta varma”, huokaisin ja valmistauduin palaamaan takaisin. Oli hänellä sitten pieni flunssa tai vaikeampi tauti, olisi parempi vältellä tätä kosteutta ja kylmyyttä. Heitin kiusoittelevan virneen olkani yli Kuuraturkin suuntaan.
“Sitä paitsi, jos kyseessä on valkoyskä, minun on pakko vapauttaa sinut kuuhuipun partiosta. Siitähän sinä pitäisit.”
Kuuraturkki tuhahti huvittuneena ja noukki hiirensä maasta. Kuulin hänen askeleensa takaani, kun lähdin kulkemaan leiriä kohti.
“Ehkä minun onkin toivottava, että olen sairas oikein kunnolla.”

Hehkuaskel kertoi, että Kuuraturkki oli sairastunut valkoyskään. Sanat vetivät minut hiljaiseksi. Kuuraturkki ei ehkä kuulunut rakastamiini kissoihin, mutta hän oli hyvää vauhtia matkalla ystäväkseni. Saatoin luottaa kolliin monissa asioissa eikä hän ollut huonoa seuraa ollenkaan. En siis halunnut menettää häntä.
Huokaisin syvään ja katsoin parantajanaarasta silmiin. Häntä ei Kuolonklaanissa arvostettu, mikä oli mielestäni väärin. Klaani olisi ollut hukassa ilman parantajia, eikä heidän työnsä ollut helppo. Kuka vain ei voinut ryhtyä parantajaksi. Siltikään en koskaan osoittanut varsinaista lämpöä Hehkuaskelta kohtaan, sillä en halunnut vaikuttaa liian tunteelliselta tai muista poikkeavalta.
“Tämähän on ensimmäinen tartunta, eikö?” kysyin vakavana. Hehkuaskel nyökkäsi.
“Kyllä, tältä lehtikadolta.”
“Ja voimme odottaa, että tartuntoja on vielä paljon edessä.”
“Luultavasti.”
Nyökkäsin parantajalle ja tämän asiantuntemukselle. Tästä saattaisi alkaa tuhoisakin valko- ja viheryskien aalto, jos emme olisi varovaisia ja hyvin valmistautuneita.
“Löytyykö sinulta tarpeeksi yrttejä? Seuraavat kuut tulevat olemaan vaikeita”, tuumin katsoen terävästi Hehkuaskelta. “Se, ettemme menettäisi yhtäkään kissaa viheryskälle tänä lehtikatona, on kenties liian kunnianhimoinen tavoite, mutta minimoisin mielelläni heidän määränsä.”
“Yrttejä kyllä riittää”, Hehkuaskel vastasi ja kuulosti hitusen ylpeältä. Hänen äänessään erottui myös varmuus, mikä teki minustakin luottavaisemman. “Mutta viheryskän leviämistä on vaikeaa estää. On täysin Pimeyden Metsän tahdosta kiinni, kuinka moni menettää taudille henkensä.”
“Vai niin”, tuhahdin kitkeränä. Itse uskoin, että meillä elävillä oli suurempi vaikutus tuleviin tapahtumiin. En kuitenkaan alkanut väittelemään Hehkuaskeleen kanssa asiasta enempää: mieltäni painoi Kuuraturkin selviäminen.
“Luuletko, että Kuuraturkin valkoyskä kehittyy viheryskäksi?” kysyin kykenemättä peittämään hienoista huolen sävyä äänestäni. Hehkuaskel näytti myötätuntoiselta, mikä jotenkin ärsytti minua. Kenties hän kuvitteli, että Kuuraturkki oli minulle suurikin rakkaus.
“En voi sanoa mitään varmasti”, naaras aloitti, “mutta on hänen toipumisensa kannalta lupaavaa, että tartunta huomattiin jo nyt. Sanoisin, että toistaiseksi ei ole syytä huoleen. Hän on hyvässä kunnossa eikä ole iäkäskään, ja levolla ja hoidolla hänen pitäisi parantua pian. Vaikka tauti kehittyisi viheryskäksi, mikä ei ole varmaa tai edes todennäköistä, olisi hänellä silti hyvät mahdollisuudet selvitä. En siis menettäisi yöuniani murehtiessa.”
Nyökkäsin jälleen parantajalle. Ei ollut siis oikeastaan syytä huolestua Kuuraturkin selviämisestä, ja tunsin jo oloni hiukan typeräksi, jopa hysteeriseksi. Valkoyskä ei ollut vakava sairaus, enkä muistanut kenenkään koskaan kuolleen siihen. Muutaman päivän toipumisen jälkeen Kuuraturkki palaisi marisemaan soturin tehtävistään.
“Hienoa. Ilmoita minulle, jos hänen tilassaan tapahtuu muutoksia kumpaankaan suuntaan”, käskin, ja hetken mietinnän jälkeen lisäsin: “Oikeastaan voit ilmoittaa minulle myös siitä, ettei mitään muutosta tapahdu. Kyseessä on työnvieroksuja.”
Hehkuaskeleen silmissä oli huvittunut pilke.
“Selvä.”
Astuin sisään hämärään, yrtintuoksuiseen pesään. Kuuraturkki loikoili sammalilla aukion vasemmalla reunalla, eikä näyttänyt tippaakaan sairaalta. Jos Hehkuaskel ei olisi jo todennut hänellä olevan valkoyskä, olisin syyttänyt kollia oireidensa näyttelemisestä. Kuin hälventääkseen epäilyjäni tilastaan, Kuuraturkki yskäisi koristen.
“Vai ei mitään”, murahdin ja istuuduin sairasaukion toiselle laidalle, tarpeeksi kauas musatavalkoisesta soturista, jotta en itse saisi tartuntaa. Hän pyöräytti silmiään.
“Ei se tuntunut miltään”, Kuuraturkki vastasi ja alkoi rennosti sukia turkkiaan. “Sitä paitsi, kuulit mitä Hehkuaskel sanoi. Ei tämä oikeastaan olekaan mitään. Tokenen luultavasti harmittavan nopeasti.”
Oli minun vuoroni pyöräyttää silmiäni.
“Niin sopii toivoa. En todellakaan halua tästä lähtevän liikkeelle mitään sairausaaltoa. Et tiedäkään, kuinka se vaikeuttaa tehtävääni. Pitää etsiä sotureita sijaistamaan kipeitä, ja sitten he uupuvat eivätkä jaksa partioida. Sitten hekin sairastuvat ja kohta koko klaani on kaaoksen vallassa.”
Kuuraturkki pyyhkäisi tassullaan korvansa yli.
“Olet ehkä vähän dramaattinen.”
“En ole, vaan pessimistinen. Pessimisti ei pety ja osaa varautua pahimpaan.”
“Toisaalta pessimistit ovat tympeää seuraa.”
“Vai niin”, tokaisin siristäen silmiäni ja nousin seisomaan. “Minä tästä lähdenkin. Oikeastaan minun pitää muutenkin mennä. On löydettävä joku tilallesi partioon.”
Kuuraturkki noteerasi lähtöni vain välinpitämättömällä ynähdyksellä ja asettui loikoilemaan pedilleen mukavammin. Käännyin vielä ulkopuolella suuaukon vieressä istuskelevan Hehkuaskelen puoleen.
“Yrittäkää pitää klaanilaiset loitolla parantajan pesältä. Pyritään minimoimaan tartuntojen määrä”, sanoin ja kokenut parantaja nyökkäsi.
“Tietysti. On yritettävä hallita tilannetta vielä nyt kun se on hallittavissa.”
“Aivan”, naukaisin tyytyväisenä. Oli hyvä, että klaanilla oli parantaja, joka tiesi mitä teki. Harmittavaa oli, että Hehkuaskel oli jo melko iäkäs, ja hänen oppilaallaan Sumutuulella kestäisi monen monta kuuta päästä samalle tasolle.
Kiiruhdin etsimään Kuuraturkin korvaajaa partioon mieli kevyempänä ja kummallisen varmana. Jos olisimme tarkkoja ja varovaisia, saattaisimme välttyä monelta viheryskän aiheuttaneelta kuolemalta. Kenties olikin onni onnettomuudessa, että Kuuraturkki oli sairastunut.

Kuljin partion johdossa halki lumisen maan, jonka kirkas auringonvalo sai kimaltamaan. Taivaalla ei näkynyt pilvenharsoakaan, joten tuo kultainen kehrä pääsi loistamaan koko tienoon ylle. Se ei oikeastaan lämmittänyt eikä saanut luntakaan sulamaan, mutta nautin auringosta joka tapauksessa. Se muistutti minua siitä, ettei tämä lehtikato olisi ikuinen, vaan lämpimämmät ajat odottivat sinnikkäitä ja kärsivällisiä.
Odotusten vastaisesti Kuuraturkki ei ollut vielä parantunut. Kun päiviä oli alkanut kasaantua hänen sairauslomaansa, olin epäillyt, oliko soturi oikeasti kipeä. Parantajan pesään tekemäni vierailut kuitenkin aina kumosivat nämä epäilyt. Kollin ääni kuulosti jokaisella kerralla käheämmältä ja heikommalta kuin aiemmin, mutta viheryskän puolella hän ei vielä Hehkuaskeleen mukaan ollut. Halusin toivoa, ja ehkä jopa uskoin, ettei niin kävisi, ja hän toipuisi pian.
Leirin lähestyessä ohjasin partion sisäänkäynnin läpi ja annoin partiolaisille luvan syödä. Olin itsekin aikeissa suunnatta tuoresaaliskasalle, kun Hehkuaskel tuli minua vastaan. Naaraan ilme oli vakava ja ehdin jo hieman huolestua. Ei kai Kuuraturkki ollut näin yllättäen heittänyt veiviään?
“Kuuraturkin tila on huonontunut tänään”, parantaja kertoi mennen suoraan asiaan. “Onhan hänen tilansa huonontunut päivä päivältä, mutta minusta muutos on nyt radikaalimpi.”
Kurtistin kulmiani ja annoin Hehkuaskelen noudattaa minut parantajan pesää kohti.
“Miten niin radikaalimpi?” kysyin peläten parantajanaaraan vastausta. Hän vilkaisi lapansa yli minuun.
“No, herätessään hän vaikutti voivan hyvin. Tai, ei ainakaan merkittävästi huonommin kuin eilen”, mustaturkkinen naaras selitti. “Keskipäivällä hänen tilansa kuitenkin tuntui… no, romahtavan, vaikka se tuntuukin jyrkältä sanavalinnalta. Hänen kuumeensa nousi ja hän alkoi hourailla.”
Ennen parantajan pesää Hehkuaskel pysähtyi ja kääntyi puoleeni.
“Oletko varma, että haluat käydä katsomassa häntä? Luulen, että hänen tautinsa on kehittynyt viheryskäksi.”
Pelkkä taudin nimen kuuleminen sai minut jännittymään. Hehkuaskel oli kertonut, että valkoyskän ja viheryskän raja oli häilyvä, eikä ollut tarkkaa pistettä, jossa ne pystyisi erottamaan. Kuuraturkki oli siis nyt niin sairas, että Hehkuaskel kykeni antamaan hänelle uuden diagnoosin.
“Olen”, vastasin vilkuillen sisään pesään. “Olen hänen kumppaninsa. Sitä paitsi, en ole vieläkään saanut tartuntaa. Tuskin nytkään.”
“Ei se toimi noin”, Hehkuaskel pudisti päätään. “Toivoit, että parantajan pesällä käytäisiin mahdollisimman vähän. Eikö se koske myös sinua? Etenkin sinua? Olet varapäällikkö, sinulla ei ole varaa olla sairaana.”
Siristin silmiäni. Kyllä, niin olin toivonut. En kuitenkaan uskonut, että kellekään olisi mitään vaaraa siitä, jos aivan nopeasti pistäytyisin Kuuraturkin luona. Halusin todistaa hänen tilansa omin silmin.
“Tiedän, että olen käyttäytynyt ystävällisemmin sinua kohtaan kuin monet muut kuolonklaanilaiset”, sanoin matalalla, varoittavalla äänellä. “Se ei tarkoita, että sinulla on oikeus kyseenalaistaa päätöksiäni. Arvostan sitä mitä teet, mutta minä olen varapäällikkönä ja soturina yläpuolellasi arvojärjestyksessä, joten minä teen päätökset. Ja minä päätän, että haluan nähdä sairaan kumppanini.”
Hehkuaskeleen katsetta oli vaikea lukea. Hetken emmittyään hän luovutti ja astui pois pesän suulta päästäen minut sisään.
Näin hämärässä Kuuraturkin hahmon makaavan samassa paikassa kuin ennenkin. Ensin luulin hänen nukkuvan, sillä soturi ei kohottanut päätään sammalilta hänen viereensä istuuduttuani. Kun tarkastelin Kuuraturkkia lähemmin, huomasin hänen silmiensä olevan kuitenkin auki. Mustavalkoisen kollin kylki kohosi raskaasti hengityksen tahtiin ja hän näytti tärisevän hieman.
“Kuuraturkki”, nau’uin korotetulla äänellä, sillä jotenkin minusta tuntui, että kolli oli jossain kaukana. “Kuinka voit tänään.”
Kuuraturkin ääni oli niin hiljainen, että minun oli kumarruttava lähemmäs sen kuullakseni.
“En kaksisesti”, hän sanoi kähisevällä äänellään ja naurahti, mutta hänen hekotuksensa muuttui nopeasti korisevaksi yskänpuuskaksi. Hehkuaskel kiikutti soturille veteen kastetun sammalpallon, josta tämä joi heikosti yskimisen laannuttua. Katsoin parantaja terävästi.
“Miten tämä on mahdollista? Kun eilen kävin hänen luonaan, jaksoi hän sentään istua ja jutella”, murahdin pöyristyneenä. Hehkuaskel näytti aavistuksen loukkaantuneelta, kun hän kohtasi katseeni.
“Olen hyvin otettu siitä, että kuvittelet minun kykenevän ihmeisiin”, hän sanoi viileästi ja antoi Kuuraturkille uuden sammaltukon edellisen kuivuttua. “Lupaan, että olen tehnyt kaikkeni häntä hoitaakseni. Joskus näin vain käy.”
Purkaukseni hävetti minua hieman. Ei tietenkään ollut Hehkuaskeleen syy, että Kuuraturkin valkoyskä oli kehittynyt viheryskäksi. Tiesin, että naaras oli hyvä työssään. Kuuraturkilla oli vain huono tuuri.
“Olette niin vakavina, että… pelotatte minua”, Kuuraturkki ähkäisi ja väänsi kiusoittelevaa hymyä kasvoilleen. “Tänään on vain huono päivä.”
Hehkuaskel hymyili kollille lohduttavasti, mutta hän ei näyttänyt yhtään vähemmän huolestuneelta. Parantaja itsekin oli uskonut Kuuraturkin parantuvan pian. Hän oli selittänyt minulle, miten tauti paheni päivä päivältä, mutta sitten sairastuneen kunto lähtisi nousuun. Hehkuaskel oli odottanut, että muutos olisi parempaan, ei huonompaan.
“Älä yritä sanoa mitään, se vaikuttaa käyvän sinulle työstä”, naukaisin topakasti, mutta lämpimästi. “Kaikki on hyvin. Nyt sinun on vain levättävä. Et uskokaan, mitä vaikeuksia minulle aiheuttaa yhdenkin kokeneen soturin puuttuminen. Sinun on palattava tehtäviisi pikimmiten.”
“Pötyä”, Kuuraturkki tuhahti ja yskäisi perään. Hän oli aikeissa sanoa vielä jotain, mutta lopulta näytti päättävän, ettei se ollut voimien käytön arvoista. Soturi huokaisi syvään ja tunsin suurta sääliä tätä kohtaan. Uskalsin olla kuitenkin hieman toiveikas Kuuraturkin parantumisen suhteen, kun hän kohotti päätään ulos astellessani.
“Viheryskä ei onneksi ole kuolemantuomio”, Hehkuaskel sanoi, kun olimme potilaan kuuloetäisyyden ulkopuolella. “Moni on parantunut siitä. Kenties jopa useimmat, mutta en uskalla sanoa varmasti. Joka tapauksessa Kuuraturkilla on hyvät mahdollisuudet selvitä. Hänen on vain saatava levätä.”
Huokaisin syvään ja nyökkäsin. Parantajanaaraan sanat lievittivät hieman huoltani. Oli totta, ettei suinkaan jokainen viheryskään sairastunut kuollut siihen. Se oli vaarallinen ja usein kohtalokas tauti, mutta viheryskästä parantuminen oli aivan yhtä yleistä kuin siihen kuoleminen. Uskoin, että Kuuraturkki selviäisi.

Parin päivän päästä alkoi näyttää siltä, että olin oikeassa.
Tuon päivän jälkeen Kuuraturkin vointi oli huonontunut niin paljon, että kuvittelimme Hehkuaskeleen kanssa hänen varmasti kuolevan. Heikoimmassa kunnossaan Kuuraturkki ei näyttänyt edes tunnistavan minua. Hänen katseensa oli ollut lasittunut kuin kuolleella ja nenänsä tulikuuma korkean kuumeen seurauksena. Kolli ei ollut onnistunut sopertamaan muuta kuin järjettömyyksiä. Silloin olin tosissani kuvitellut, että menettäisin hänet.
Yllättäen Kuuraturkin vointi oli kuitenkin alkanut parantua. Hänen pohjalla käymistään seuraavana aamuna olin ollut varma kuulevani Hehkuaskeleelta huonoja uutisia tämän astellessa luokseni, mutta tilanne oli täysin päinvastainen. Kuuraturkin katse oli kirkastunut ja hän oli kyennyt puhumaan parantajalle. Soturi oli jopa juonut hieman vettä ja onnistunut syömään pari lehteä kissanminttua. Olin vieraillut hänen luonaan suunnatonta helpotustani peitellen, mutta aavistin Kuuraturkin huomanneen iloni.
Kuuraturkki oli alkanut tervehtyä ja samalla vierailuni hänen luokseen olivat tihentyneet. Hehkuaskel varoitteli minua edelleen siitä, miten helposti viheryskä levisi, mutta en voinut kuvitella mitään vaaraa olevan. Kuuraturkki oli kuitenkin tervehtymässä, ja hieman Hehkuaskelta haastettuani oli parantajakin myöntänyt, ettei tauti enää tässä vaiheessa tarttunut yhtä herkästi.
Mieleni oli siis kevyt, kun sinä iltana astelin parantajan pesälle. Yllätyksekseni en ollut ainoa Kuuraturkin vierailija. Sisällä huomasin nimittäin Salamasielun ja Loskalauhan, jotka istuivat isänsä vierellä. Valkoinen kolli oli parasta aikaa selittämässä, kuinka oli partiossa onnistunut käymään Latvaruusun hermoille viattomalla pilallaan, johon oli liittynyt oksin peitetty kuoppa. Loskalauha pysyi hiljaa ja näytti hieman häpeävän veljensä kommelluksia. Kolmikon katseet kääntyivät suuntaani, kun istuuduin heidän seuraansa.
“Koko perhe koolla”, Salamasielu sanoi virnistäen. “Harvinaista. Emolla on yleensä liian kiire ja sinä olet yleensä laiskottelemassa.”
“No no”, Kuuraturkki sanoi muka toruen, mutta hän ei vaikuttanut ollenkaan vihaiselta, pelkästään huvittuneelta. “Teen minä töitäkin. Mutta olet oikeassa, vietämme harvoin aikaa tällä porukalla.”
Se oli totta, teimme harvoin yhdessä mitään. Salamasielu tuntui syyttävän minuakin pelkästä kohteliaisuudesta, sillä tiesimme kaikki, että oikeasti este yhteiselle ajanvietolle oli Kuuraturkin etäisyys. Minusta oli hyvä, että kumppanini ei ollut liian läheinen veljesten kanssa, sillä en halunnut hänestä Turmaloikan korvaajaa. Lisäksi uskoin sen olevan Kuuraturkille helpompaa: ei varmasti ollu helppoa leikkiä isää toisen kollin pennuille. Etenkin, kun Kuuraturkin näkökulmasta pentujen isä saattoi olla joku klaanin jäsenistä.
“Harmittaako se teitä?” kysyin suoraan kahdelta nuorelta soturilta. Loskalauha näytti siltä, ettei hän oikeastaan halunnut käydä tätä keskustelua.
“Ei minua”, hän vastasi vältellen katsettani. “Ymmärrän, että teillä on kiireitä. Eivätkä muutkaan perheet vaikuta tekevän yhdessä mitään. Miksi meidän pitäisi?”
Kuuraturkin häntä näpäytti Loskalauhan nenää ja tämä siristi silmiään.
“Ai, etkö pidä isä-parastasi?”
Nuorempi soturi pyöräytti silmiään.
“Pidän, pidän.”
Kun Salamasielu alkoi selittää, kuinka itse oli kovin kiireinen partioiden ulkopuoliselta harjoittelulta, tyydyin seuraamaan keskustelua hiljaa sivusta. Se ei haitannut minua, oikeastaan nautin siitä. Minusta oli hauska katsella heitä, pientä perhettäni. Tunne ei ollut aivan sama kuin Turmaloikan ja ensimmäisen pentueeni kanssa, sillä välimme olivat heidän kanssaan olleet paljon tiiviimmät, mutta nautin tästä hetkestä joka tapauksessa. Kaipasin aiempaa perhettäni, ja Kuuraturkki, Salamasielu ja Loskalauha täyttivät osan heidän jättämästään aukosta.
Kun veljekset olivat tovin jutelleet Kuuraturkin kanssa, päätin, että kaksikon oli aika lähteä ja jättää meidät kahden.
“Teidän ei oikeastaan pitäisi olla täällä. En halua, että teistä kumpikaan saa viheryskää”, sanoin tiukasti ja aloin patistella nuorukaisia ulos.
“Ai, oletko itse sille immuuni?” Salamasielu tuhahti, mutta ei vastustellut. Pyöräytin vain silmiäni ja paimensin kaksikon tiehensä. Olisi parempi, etteivät he viettäisi liikaa aikaa sairaan kissan luona.
Käännyin takaisin Kuuraturkin puoleen. Hän istui sammalilla ja suki turkkiaan, joka oli päivien levon jälkeen sotkussa useasta kohtaa. Soturi oli varmasti kyllästynyt olemaan jumissa parantajan pesällä, vaikka hän ei partioimisesta pitänytkään.
“Mukavaa, että he pistäytyivät”, Kuuraturkki sanoi turkinhoitonsa lomassa. “Täällä on ollut pitkäveteistä.”
“Eikö minun seurani riitä?” kysyin hymyillen. Mustavalkoinen soturi hymähti huvittuneena.
“Tietysti riittää. Mutta on hyvä tietää, että olen kaivattu.”
Välillemme laskeutui jälleen hiljaisuus. Olin helpottunut siitä, että Kuuraturkki oli tervehtynyt juuri kahden poikani vuoksi. Soturi oli hoitanut isän roolinsa hyvin. Oikeastaan se ei aina vaikuttanut pelkästään roolilta. Minusta tuntui, että hän tosissaan piti heistä, ja kaksikko piti hänestä.
“Olen kiitollinen siitä, miten olet kohdellut heitä ominasi”, nau’uin hiljaisella äänellä varmistettuani, etteivät parantajat kuulleet. Kuuraturkki keskeytti turkkinsa sukimisen ja siirsi huomionsa minuun.
“No, ei heistä paljoa vaivaa ole”, hän sanoi mietiskellen. “Ja no… Enhän minä ole pelkästään hyvästä tahdostani heidän isäänsä leikkinyt. Muistatko, mitä lupasit minulle?”
Keskustelu, jonka olimme käyneet saatuani tietää odottavani Salamasielua ja Loskalauhaa, tuntui kovin kaukaiselta. Muistin kuitenkin, mitä olin hänelle luvannut.
“Palveluksen.”
Kuuraturkki nyökkäsi.
“Niin. Aion kuitenkin vielä säästellä sitä pahan päivän varalle.”
“Fiksua.”
En ollut ajatellut tuota lupaustani pitkään aikaan. Aluksi olin pelännyt, mitä kolli mahtaisi keksiä pääni menoksi, mutta kun aika kului eikä hän pyytänyt mitään, olin unohtanut koko asian. Kuuraturkki ei selvästi ollut. Ja vaikka olimme jonkin sortin tovereita, en luottanut häneen tässä asiassa. Enkä pitänyt siitä, että olin jollekin velkaa.
“Joka tapauksessa, olisin hyväksynyt vähemmänkin… isällisyyden”, sanoin hetken päästä. “He pitävät sinusta. Ja minusta tuntuu, että sinäkin pidät heistä.”
Kuuraturkki kohautti lapojaan.
“No, ovat he aivan kelpo seuraa. Heistä on kasvanut hienoja sotureita.”
Kuvittelinko vain, vai kuulostiko kolli hieman ylpeältä? Hän ei ehkä ollut ollut joka hetki läsnä, mutta Kuuraturkki oli seurannut kaksikon kasvua. Ei ollut ihme, että hän oli hieman kiintynyt heihin.
“Niin on”, nau’uin ylpeänä. “Varmasti siitä on osin kiittäminen sinua.”
Pesässä alkoi olla jo niin hämärää, että Kuuraturkin mustavalkoinen turkki sekoittui kallioiseen seinämään. Aurinko oli varmasti jo laskenut. Muistin, että olin aikonut johtaa huomisen aamupartiota, joten minun olisi parempi lähteä pian nukkumaan.
“Hyvää yötä”, sanoin ja nousin seisomaan. Kuuraturkin hahmo näkyi asettuvan sammalilleen.
“Hyvää yötä.”
Astelin ulos pesästä. Ehdin silmäkulmastani nähdä, miten Hehkuaskel toi Kuuraturkille yrttejä sekä kostutettua sammalta. Olin kiitollinen parantajalle siitä, miten hyvin hän oli pitänyt kumppanistani huolta. Samalla tartunnat olivat pysyneet kurissa. Kun asetuin omalle makuusijalleni nukkumaan, tunsin oloni helpottuneeksi.

En herännyt aamuauringon säteisiin, kuten olin odottanut, vaan hätäiseen kuiskaukseen korvani juuressa. Joku kutsui nimeäni, ja minun kesti hetki havahtua puoliunisesta tilastani ennen kuin tajusin kissan olevan Hehkuaskel.
“Herää, Pimentovarjo.”
Räpyttelin uniset silmäni auki. Kun kohtasin Hehkuaskeleen katseen, tuntui kuin kylmä kivi olisi pudonnut vatsaani. Hänen katseestaan näin, että jokin oli pielessä, pahasti pielessä. Kiiruhdin jaloilleni ja annoin parantajanaaraan johdattaa minut ulos pesästä kuun loisteeseen.
“Kuuraturkki on kuollut.”
Katsoin mustaturkkista naarasta hölmistyneenä. Ensin kuvittelin, etten ehkä ymmärtänyt hänen sanojaan, että väsymys heikensi järkeäni ja olin käsittänyt jotain väärin. Kun tajusin, että olin kuullut hänen sanansa oikein, en suostunut uskomaan häntä.
“Miten niin kuollut?”
Hehkuaskel pudisti päätään katse tassuissaan.
“Heräsin keskellä yötä. En kuullut hänen hengitystään, ja kun kävin katsomassa, hän oli kuollut.”
Hehkuaskeleen selitys ei tuntunut käyvän järkeen. Olinhan aivan vasta edellisenä iltana käynyt Kuuraturkin luona. Hän oli ollut tervehtymässä, parhaassa kunnossaan moniin päiviin. Ei tuntunut mahdolliselta, että hän olisi niin vain kuollut.
En jäänyt odottelemaan parantajaa vaan kiiruhdin yrtin tuoksuiseen pesään, jossa Kuuraturkki oli jo tuttu näky. Hän makasi edelleen sammalillaan siinä missä aina ennenkin, mutta hän ei nostanut katsettaan minuun, kun istuuduin hänen vierelleen. Sumutuuli, Hehkuaskeleen oppilas, istui mustavalkoisen soturin vierellä.
Kuuraturkin silmät olivat kiinni ja hänen kasvoillaan oli levollinen ilme. Oikeastaan hän näytti siltä kuin olisi vain nukkunut. Minun oli räpyteltävä silmiäni estääkseni kyyneleiden tulon, kun huomasin hänen siistin turkkinsa. Aivan, kuin Kuuraturkki olisi sukinut turkkinsa juuri tätä varten, jotta hän näyttäisi hyvältä viimeisinä hetkinään ja matkallaan Pimeyden Metsään.
“En ymmärrä. Luulin, että hän oli parantumassa”, sanoin heikolla äänellä. Hehkuaskel istuutui viereeni.
“Niin minäkin. Mutta viheryskä on arvaamaton, eikä hän ollut vielä terve”, iäkäs parantaja selitti ääni myötätuntoa täynnä. “Kuolema ei ole aina mikään suuri, näyttävä tapahtuma. Se saattaa tulla yllättäen.”
Tunsin oloni typeräksi. Kuinka olin saattanut kuvitella, että Kuuraturkki olisi jo selvillä vesillä? Olisin saanut olla helpottunut vasta sitten, kun soturi olisi turvallisesti takaisin tehtäviensä parissa ja Hehkuaskel olisi julistanut hänet terveeksi. En ollut parantaja, en tiennyt näistä asioista mitään, joten miksi ihmeessä olin kuvitellut Kuuraturkin hetkellisen kunnon kohoamisen merkitsevän mitään?
Seuraavana iltana Kuuraturkin ruumis tuotiin leirin aukiolle. Seisoin Salamasielun ja Loskalauhan kanssa lähimpänä häntä. Veljekset olivat hiljaa, Salamasielukin: valkoisen kollin kasvoilla oli murtunut ilme. Loskalauhan piirteet näyttivät tyyniltä, mutta tiesin hänenkin surevan isäänsä. Tuskin kumpikaan oli odottanut, että Kuuraturkki kuolisi näin yllättäen. Vielä edellisenä iltana he olivat istuneet isänsä kanssa ja jutelleet niitä näitä joutavia. Aivan kuten minä, Salamasielu ja Loskalauha olivat kuvitelleet Kuuraturkin vielä paranevan, mutta Pimeyden Metsä oli päättänyt toisin.
Ainakin hän kuoli rauhassa, lohdutin itseäni. Kuuraturkin kasvoilta ei ollut erottanut kipua: hän oli ilmeisesti vain nukkunut pois. Viimeisenä iltanaan hän oli viettänyt aikaa minun ja kasvattipoikiensa kanssa. Ei ollenkaan hullumpi tapa kuolla.
Asetuin makaamaan Kuuraturkin ruumiin vierelle Salamasielun ja Loskalauhan kanssa. Hänen turkkinsa tuoksui rosmariinilta, eikä enää sairaalta, kuten parantajan pesässä. Painoin pääni hänen turkkiinsa ja huokaisin syvään. En itkenyt hänen vuokseen, sillä Kuuraturkki ei ollut koskettanut sydäntäni sillä tavalla. Hän oli kuitenkin ollut hyvä ystävä ja kumppani, ja jäisin kaipaamaan häntä. Olin tyytyväinen siihen, että olin valinnut juuri hänet kumppanikseni. Toivoin hänelle mutkatonta matkaa Pimeyden Metsään.

SuperKP-boosti käytössä

Author: Elandra