Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Oli kulunut muutama päivä Kuolonklaanin ja Eloklaanin kokoontumisesta. Turmaloikka oli siitä asti tuntunut käyttäytyvän oudosti. Hän ei ollut seurassani, ja välillä tuntui jopa välttelevän minua. Se oli kummallista. Sinä iltana, kun olimme tulleet kokoontumisesta takaisin, olin jättänyt kollin huomiotta. Oli kuitenkin hankala uskoa, että hän siitä olisi ottanut niin nokkiinsa. Kai hän ymmärsi, ettei minua oikeasti haitannut olla hänen seurassaan? Minä ainakin olisin ymmärtänyt. Toisaalta Turmaloikka ei ollut fiksuimmasta päästä, minä taas olin.
Katseeni oli kuin itsestään suntautunut soturin suuntaan, niin kuin sillä nykyään oli tapana. Aluksi olin selitellyt itselleni, että tapanani oli vain tarkkailla muita klaanin kissoja, eikä Turmaloikka ollut poikkeus. Hän kuitenkin oli tarkkailuni kohteena monin verroin enemmän kuin muut, joten olin hylännyt tuon ajatuksen, yrityksenä olla kerrankin itselleni rehellinen. Olin ajatellut meitä paljon viime aikoina, mutta en koskaan uskaltanut kunnolla uppoutua omiin tunteisiini. En tiennyt, mitä Turmaloikasta oikeastaan ajattelin. Enkä halunnut astua sille tielle, jonka päästä löytäisin vastauksen tuohon polttavaan kysymykseen.
Turmaloikka oli syventynyt keskusteluun Kalmakuun kanssa, mutta kohotti pian päätään ja katsoi suuntaani. Ehkä hän oli jotenkin tuntenut minun katseeni turkillaan. En väistänyt katsettani, vaan hetken aikaa katsottuamme toisiamme nousin seisomaan ja astelin ulos leiristä. Olin huomannut, että Turmaloikan kanssa kommunikoinnista oli tullut helppoa, ja niin hän seurasikin minua leiristä ulos, vaikka en ollut sanallakaan pyytänyt häntä seuraamaan.
En kulkenut kauas, vain sen verran, että sain rauhassa puhua hänelle. En halunnut muiden kuulevan keskusteluamme. En siksi, että se olisi ollut jotenkin salaista, vaan siksi, etten muiden kuunnellessa pystynyt puhumaan kuin pinnallisista asioista. Aina, kun vähänkään yritin avautua tunteistani tai ajatuksistani, tunsin oloni niin suojattomaksi ja paljaaksi, että vetäydyin vain omaan kuoreeni. Turmaloikalle uskalsin kuitenkin suoda itsestäni sen puolen, minkä muilta piilotin. Tai ainakin pienen osan siitä.
Halusin yrittää olla kärsivällinen, mutta harmaa soturi sai minut muuttamaan mieleni heti suunsa avattuaan.
”Ai, nytkö minä kelpaan arvon Pimentovarjon ylevään seuraan?” Turmaloikka sanoi ilkkuva sävy äänessään. Tunsin kiehahtavani sillä sekunnilla, mutta pyrin pysymään niin tyynenä, kuin mahdollista.
”Mikä ihme sinua oikein riivaa?” kysyin terävästi ja huomasin kuulostavani vihaisemmalta, kuin olin aikonut. En ollut ehkä tiedostanut, miten paljon minua satutti se, että kolli oli tuosta vain hylännyt minut. Turmaloikka tuhahti, hänen häntänsä heilahti puolelta toiselle.
”Minuako? Mitä minä nyt olen tehnyt?” soturi kysyi. Olin hetken hämmennyksestäni hiljaa.
”Miten niin ”mitä olen tehnyt”? Nytkään et ollut kanssani leirissä”, puuskahdin ärsyyntyneenä.
”Tämä keskustelu tuntuu oudon tutulta”, Turmaloikka sanoi silmiään pyöräyttäen. ”Jos sinä et halua olla seurassani, niin älä sitten ole. Teit sen minulle selväksi silloin yhtenä iltana.”
Hän siis tosiaan oli jäänyt siihen kiinni. En voinut uskoa tuota idioottia.
”Senkö takia sinä olet vältellyt minua? Oikeasti?” kysyin epäuskoisena. ”Eihän se ollut mitään. Sinä ylireagoit.”
”Miten niin?” Turmaloikka sanoi ja tuntui alkavan tosissaan hermostua. ”Älä yritä väittää, ettet tarkoituksella vältellyt minua.”
Kolli oli hetken hiljaa ja näytti keräävän ajatuksiaan. Kun hän katsahti jälleen minuun, hänen silmistään tuntui paistavan aito loukkaantuminen.
”Minusta tuntuu, että jotenkin häpeät minua. Ja minä tiedän kyllä miksi – olen entinen erakko.”
Olin aluksi yllättynyt siitä, että Turmaloikka oli ollut tavallaan oikeassa – en halunnut Tuhkajuovan tai muidenkaan kunnioittamani kissojen näkevän minua hänen seurassaan. Mutta mitä kolli oli sen jälkeen sanonut yllätti minua vielä enemmän.
”Luuletko oikeasti, että syy, miksi en halua muiden kuvittelevan meidän välillä olevan jotain on se, että olet entinen erakko? Milloin minä olen ikinä antanut olettaa, että olisin sitä mieltä?!”
Turmaloikka oli hetken häkeltynyt korotetusta äänestäni, mutta toipui pian ja vastasi aivan yhtä vihaisesti.
”Sinä siis oikeasti häpeät minua!” hän sanoi tulistuen. ”Ja mikä muu syy siihen sitten on? Varmasti ajattelet vain, etten ole sinulle tarpeeksi kuolonklaanilainen tai jotain!”
Opin Turmaloikasta koko ajan jotain uutta. En ollut tiennytkään, miten epävarma hän oli erakkotaustastaan. Nyt ei kuitenkaan ollut aika keskustella siitä kollin viskoessa perättömiä syytöksiä naamaani.
”Sinä olet aivan yhtä kuolonklaanilainen kuin minä, senkin ääliö”, sihahdin vihoissani. ”Kyse on sinun luonteestasi. Se on niin karsea, ettet edes huomaa sen olevan syynä, vaan syytät mieluummin syntyperääsi!”
”Ei minun luonteeni ole karsea. Muuten et sietäisi minua”, Turmaloikka vastasi. Tuhahdin tarkoituksellisen ylidramaattisesti.
”Minä olenkin ainoa kissa koko klaanissa joka sinua sietää. Muita kohtaan käyttäydyt vieläkin kuin joku ylimielinen oppilas. Luuletko, että haluan pilata minun hyvän maineeni tappamalla aikaa sellaisen kissan kanssa?”
”Paraskin puhuja”, harmaa soturi vastasi murahtaen. ”Mietitkö itse koskaan, miten ärsyttävää sinun seurassasi on? Minä olen aina se, joka puhuu. Minä en tiedä sinusta käytännössä muuta kuin nimesi.”
Siristin silmiäni. Turmaloikka oli tosissaan käymässä hermoilleni. Joskus ajattelin, millaista olisi, jos päätyisimmekin kumppaneiksi. Tällaistako? Oliko tuo kollin ääliö tarpeeksi kypsä siihen? Ei ainakaan siltä vaikuttanut.
”Tässä ei nyt ole kyse minusta!” suutahdin ja viskasin häntääni.
”Mistä tässä sitten on kyse? Pitääkö minun muuttua, että sinä et häpeä minua?”
”Kyllä! Kyllä pitää!” sanoin korostaen ponnekkaalla nyökytyksellä. Tuijotimme hetken toisiamme leiskuvin silmin. Odotin Turmaloikan vastausta, ja aloin hermostua, kun soturi oli vain hiljaa. Yhtäkkiä hän kuitenkin näytti rauhoittuvan.
”Selvä. Jos minun pitää muuttua sinun vuoksesi, sinun pitää muuttua minun vuokseni”, Turmaloikka vastasi kuulostaen epätavallisen vakavalta. ”Minä lupaan yrittää käyttäytyä kypsemmin, jos sinä lupaat yrittää avautua minulle enemmän.”
”Mitä tuo edes tarkoittaa?” puuskahdin turhautuneena, vaikka tiesin kyllä. Turmaloikka nakkasi lapojaan.
”Siinäpä on sinulle miettimistä. Ellet sitten halua enää viettää aikaa kanssani”, kolli sanoi ja käännähti kohti leirin sisäänkäyntiä. Hän kuitenkin kääntyi ja näytti hiukan epävarmalta.
”Haluathan sinä? Olla minun kanssani?”
Pyöräytin silmiäni. Hölmö kolli.
”Kohta en varmaan haluakaan”, naukaisin viileästi ja astelin Turmaloikan ohi takaisin leiriin. En tiennyt, olisiko minusta siihen – Turmaloikalle avautumiseen. Oletin, että hän halusi minun jotenkin jakavan hänelle enemmän tunteistani ja ajatuksistani. Voisin ehkä yrittää, mutta en tiennyt, olisiko se tosissaan tuon soturin arvoista.
//905 sanaa
