Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
//TAITELUTARINA (1100 sanaa = 11 TaP) //
Minua sapetti hiukan se, miten Keijukainen vain päätti aloittaa taistelun omin ehdoin. En pitänyt hänestä: naaraan ylimielinen asenne oli aina käynyt hermoilleni. Keijukainen oli aina vaikuttanut kuvittelevansa olevansa Henkäystähteäkin korkea-arvoisempi, vaikka hänen yhteisönsä oli suorastaan säälittävän pieni. Onneksi kaikki loppuisi tähän taisteluun ja – toivottavasti – pääsisimme tuosta erakosta viimein eroon.
Kun kujakissayhteisön jäsenet riensivät johtajansa perään taisteluhuutojen kaikuessa aukiolla, ei kuolonklaanilaisille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata heitä. Kun Henkäystähti syöksähti eloklaanilaisten joukkoa kohti, seurasin häntä empimättä. Muiltakaan kuolonklaanilaisilta ei kestänyt kauaa toipua kujakissojen äkkiliikkeestä, ja pian koko aukio oli sekamelskan vallassa. Tiesin, mikä tehtäväni oli: hankkiutua eroon mahdollisimman monesta elonklaanilaisesta. Se olisi parhaaksi Kuolonklaanille: kun Eloklaani viimein olisi kukistettu, metsä olisi jälleen yksin meidän, aivan kuten sen kuuluikin olla. Voisimme ottaa Eloklaanin reviirin viimeisetkin rippeet haltuumme, jolloin emme koskaan enää joutuisi kärsimään nälästä lehtikatona.
Ensimmäisenä tähtäimeeni joutui eräs vaaleanruskea kollikissa. Tunnistin hänet kasvoiltaan mutta en nimeltään, joten oletin soturin olevan tarpeeksi vanha, jotta olisin saattanut tavata hänet kokoontumisissa, mutta liian nuori, jotta hän olisi tarpeeksi merkittävä kissa painuakseen kunnolla mieleeni.
Eloklaanilaissoturi huomasi minut ja sähisi korvat luimussa. Luulin, että jos hän olisi tasoiseni taistelija ja voisi aiheuttaa minulle harmia, muistaisin kyllä hänet. En silti saanut koskaan aliarvioida vastustajaani: kenties hän yllättäisi minut. Kooltaan hän ainakin oli minua suurempi ja jykevähkö, mutta minä en ollut koskaan antanut pienikokoisuuteni toimia esteenä. Kun oli hetken mittaillut soturia katseellani ja arvioinut tilannetta, ponnistin loikkaan häntä kohti. Pidin katseeni visusti tämän vasemmalle puolella soturia harhauttaakseni, mikä onnistuikin hienosti. Soturi yritti ennakoida liikkeeni ja kääntyi vasemmalle, mutta minä laskeuduinkin hänen oikealle puolelleen ja onnistuin nopealla liikkeellä tarraamaan kiinni tämän niskaan. Kolli älähti sekä kivusta että säikähdyksestä, ja seuraavana hetkenä horjahti sivulle. Sain vedettyä hänet mukanani maahan, jolloin aloimme kieriä villisti sähisevänä paljastettujen kynsien ja hännänpäiden sekamelskana. Kerran hän onnistui lyömään minua poskelleni kipeästi, mutta muuten minä olin selvästi niskan päällä. Lopulta sain painettua kollin vasten maata. Seisoin koko painollani hänen päällään, jotta soturi pysyi aloillaan hänen villistä sätkimisestään huolimatta. Purin kiinni hänen kaulaansa, jolloin vastustajani sihahti kivusta. Kun hampaani upposivat hänen lihaansa, maistoin eloklaanilaisen veren kielelläni. Hänen sätkimisensä vain yltyi, kun kolli yritti epätoivoisesti päästä otteestani vapaaksi, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Vaikka joku olisi ehtinytkin hänen avukseen ja onnistunut saamaan minut pois soturin kimpusta, olivat haavat hänen kaulassaan liian syvät. Verta alkoi valua maahan tahraten matkallaan kollin vaaleanruskean turkin. Hänen liikkeensä alkoivat hidastua, kunnes lopulta soturin epätoivoisesti maata raapivien tassujen liike pysähtyi kokonaan. Kun vilkaisin hänen kasvojaan, huomasin kollin sinisten silmien muuttuneen tyhjiksi. Silloin hellitin otteeni ja aloin vilkuilla ympärilleni uutta uhria etsien. En kuitenkaan ehtinyt kauaa seistä toimettomana, sillä yhtäkkiä jokin paino vasemmalla kyljelläni lennätti minut maahan. Tömähdin multaan yllättyneenä älähtäen, ja kun kampesin itseni takaisin ylös, kohtasin Lieskakajon leimuavat vihreät silmät. Hänet minä sentään tunnistin: Lieskakajo oli kokenut soturi eikä tietääkseni hullumpi taistelija. Hänen kuolemansa olisi Eloklaanille menetys, joten kolli sopi oivasti seuraavaksi kohteekseni.
Lieskakajo ei näyttänyt keveältä kissalta ollenkaan, joten minun oli varmistettava, ettei hän pääsisi tilanteeseen, missä hän onnistuisi hyödyntämään massaansa ja voimaansa minua vastaan. Ensimmäinen liikkeeni olikin hypätä soturin selkään, mikä onnistui pienellä harhautusliikkeellä. Lieskakajo reagoi hitaasti, ja kun hän kääntyi sähähtäen minua kohti, olin jo tarrannut kynsilläni kiinni hänen nahkaansa. Aloin kynsiä raivokkaasti hänen punertavaa turkkiaan ja hapuilin hampaillani hänen niskaansa, mutta yhtäkkiä kolli tuntui kellahtavan allani sivulleen. Silmäni laajenivat säikähdyksestä kun tajusin, että jos en toimisi nopeasti, jäisin hänen alleen tukehtumaan. Jouduin irrottamaan otteeni ja nipin napin pääsin loikkaamaan pois tieltä, ennen kuin Lieskakajo mätkähti maahan. Kuvittelin, että minulle aukeaisi uusi tilaisuus päästä haavoittamaan häntä, mutta ennen kuin ehdin lähteäkään seuraavaan hyökkäykseen, oli kollisoturi jo takaisin jaloillaan.
Puuskahdin ärsyyntyneenä. Tämä olikin turhan vaikeaa: olin kuvitellut, että pienellä vaivannäöllä voisin peitota mokoman, mutta Lieskakajo olikin osoittanut varteenotettavaksi vastukseksi. Hänen voimakkuutensa ja jykevyytensä oli epäilemättä kollille eduksi. Minun olisi hyödynnettävä nopeuttani. Siristin silmiäni kun puntaroin tilannetta. En kuitenkaan saisi miettiä seuraavaa liikettäni liian pitkään, jotta Lieskakajo ei ehtisi pyytää ketään apuunsa. Siinä missä Lieskakajo oli arvokas kohde, niin olin minäkin. En enää ollut pelkkä rivisoturi, vaan klaanin varapäällikkö, josta eloklaanilaiset varmasti halusivat tilanteen tullessa päästä eroon.
Syöksähdin jälleen Lieskakajoa kohti ennen kuin soturi ehti itse hyökkäämään. Tein saman minkä aiemmin: harhautin häntä ja hypähdin vastustajani selkään. Tällä kertaa en kuitenkaan jäänyt sinne. Lieskakajo reagoi nyt liikkeeseeni samoin kuin aiemmin ja oli kellahtamassa maahan, mutta minä pudottauduinkin pois hänen päältään sillä hetkellä, kun sinne laskeuduin. Päädyin Lieskakajon toiselle puolelle, jossa minulle aukesi mahdollisuus sivaltaa häntä kylkeen. Tartuin tähän tilaisuuteen ja kohotin tassuni, mutta ennen kuin paljastetut kynteni pääsivät viiltämään Lieskakajon nahkaa, tunsin jonkun purevan kiinni häntääni ja nykäisevän lujasti. Menetin tasapainoni ja kaaduin maahan potkien villisti sitä pirulaista, joka yritti vapauttaa minut hännästäni. Takajalkani kynnet sivalsivat poskeen soturia, jonka tunnistin nopeasti Väärävarjoksi. Olin kuullut, että hänkin oli taitava taistelija ja tajusin, että olin nyt ajanut itseni hiukan hankalaan tilanteeseen.
Väärävarjo vastasi nopeasti iskuuni ja pääsi sivaltamaan vatsaani. Parkaisin kivusta ja kierähdin nopeasti kauemmas. Kun nousin jaloilleni, huomasin olevani Lieskakajon ja Väärävarjon välissä. Mokomat olivat onnistuneet piirittämään minut. Jos soturit olisivat olleet hiukan huonompia taistelijoita tai kenties hiukan – tai oikeastaan aika paljonkin – pienempiä, minulla olisi voinut olla mahdollisuus. En kuitenkaan ollut niin typerän optimistinen, että olisin kuvitellut voivani yksin pärjätä kahdelle kokeneelle soturille. Tarvitsin kipeästi apua.
”Luulin, että eloklaanilaisille reiluus ja oikeudenmukaisuus on tärkeää”, sanoin viileästi vilkuillen samalla ympärilleni etsien jotakuta auttamaan. Yritin viivyttää kaksikkoa, mutta en ollut varma, toimisiko tämä heihin. ”Tämä tuntuu aika epäreilulta. Kaksi yhtä vastaan? Täysin kunniatonta, sanon minä.”
Väärävarjo tuhahti.
”Teillä kuolonklaanilaisilla ei ole varaa puhua kunniattomuudesta”, hän murahti ja huomasin kollin vilkaisevan taakseni Lieskakajoon. Suunnittelivatko he jotain? ”Olette raukkamaisia.”
En ehtinyt enää vastata valkoiselle soturille, kun Lieskakajo jo syöksähti minua kohti. Ehdin väistämään hänet, sillä en ollut niin tyhmä, että olisin jättänyt toisen soturin hetkeksikään huomiotta. Oli kuitenkin laiha lohtu, että Lieskakajo ei osunut minuun, kun Väärävarjo lähti jo uuteen hyökkäykseen minua kohti. Tällä kertaa en ehtinyt väistämään, vaan hän löi minua napakasti poskeeni. Horjahdin sivulle sadatellen, jolloin Lieskakajo tarttui tilaisuuteen ja loikkasi minua kohti. Sähisin soturille ja valmistauduin viemään näistä kahdesta typeryksestä ainakin toisen mukanani, jos tämä olisikin loppuni.
Onni oli kuitenkin kerrankin puolellani, sillä joku syöksähti Lieskakajoa kohti ennen kuin tämä ehti iskemään kyntensä minuun. Minulla kesti hetki tajuta, että pelastajani oli Tuhkajuova, mutta kun tunnistin naaraan kasvot, saatoin huokaista helpotuksesta. Hänen kanssaan voisimme pärjätä näitä kahta vastaan. En kuitenkaan pitänyt siitä, että soturi oli joutunut pelastamaan minut.
”Satuit paikalle juuri parahiksi”, sanoin pitäen katseeni kahdessa eloklaanilaiskollissa, jotka nyt seisoivat meitä vastapäätä. Silmäni päälle oli selvästi auennut haava, sillä veri tuntui vähän väliä sumentavan näkökenttäni. Viiltoa vatsassani kirveli hiukan, mutta selvästi se ei ollut kovin syvä, sillä olin edelleen tolpillani. Olin onneksi kutakuinkin kunnossa.
”Hyvä kun tulit. Kahdestaan pärjäämme varmasti.”
//Tuhka?
KP-boosti käytössä
