Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Jääviillon kanssa käyty, täysin tassuihin räjähtänyt keskustelu oli jättänyt pahan maun suuhuni. Mikä vielä parempaa, mokoma puupää oli valittu myös mukaan täysikuun kokoontumiseen. Tein parhaani häntä vältelläkseni kun lähdimme kulkemaan leiristä kohti Hehkulampea. Se oli hieman haastavaa, sillä tärkeänä soturina itseään pitäessään Jääviilto kulki mieluusti jonon kärjen lähettyvillä, missä Henkäystähti ja luonnollisesti minä hänen varapäällikkönään johdimme joukkoa. Onnekseni punaruskea kolli ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta puhumaan minulle, joten kenties saisin hänestä vapaaillan. Ilta tulisi ilman Jääviiltoakin olemaan varmasti hermoja raastava.
Kokoontuminen oli ensimmäinen sodan jälkeen, ja tunnelma kuolonklaanilaisten yllä lumisessa maastossa kävellessämme tuntui kireältä ja jännittyneeltä. En uskonut, että eloklaanilaiset tapahtuneen jälkeen yrittäisivät pitkään aikaan mitään, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Emme tienneet, kuinka hyvin tai huonosti vihollisklaanimme lehtikadon aikaan voi. En uskaltanut toivoa heidän voivan kovin huonostikaan, sillä se saattaisi johtaa vain epätoivoisiin hyökkäyksiin meidän suuntaamme.
Henkäystähti johdatti kuolonklaanilaisten joukon Hehkulammen vierestä Kivikukkulan juurelle. Eloklaani ei ollut vielä saapunut, ja hetken tunsin oloni levottomaksi. Emme kuitenkaan joutuneet odottamaan kauaa, ennen kuin naapuriklaani riensi paikalle Mesitähti keulassaan. Hänen perässään kulki mustavalkoinen naaras, jonka tunnistin Eloklaanin uudeksi varapäälliköksi Korppisiiveksi. Eloklaanin johtohahmot astelivat pian minun ja Henkäystähden luokse. Päälliköt kävivät keskenään juttelemaan ja minä kiinnitin huomioni Eloklaanin varapäällikköön. En pitänyt joutavasta seurustelusta muiden kanssa, mutta koin tärkeäksi pitää varapäällikkönä yllä jonkinlaisia suhteita Eloklaanin johtajistoon. Hyvä maine oli vain edukseni.
”Korppisiipi”, sanoin kuin tervehdyksenä ja nyökkäsin naaraalle. ”Onko lehtikato koetellut?”
Naarassoturi nyökkäsi myös. Hän ei muistini mukaan ollut mikään puheliain kissa, mutta toisaalta minäkään en ollut.
”Ei liikaa”, Korppisiipi vastasi jättäen älykkäästi kertomatta liikaa. ”Vaikka en voi sanoa pitäväni näistä keleistä.”
Huokaisin syvään.
”En minäkään.”
Kaikeksi onneksi en joutunut venyttämään kiusallista keskusteluamme sen pidemmälle, sillä pian päälliköt kapusivat kukkulalle ja aloittivat puheenvuoronsa. Mesitähti ilmoitti Eloklaanin antavan Kuolonklaanille anteeksi kaiken tapahtuneen, mikä tuntui selkärangattomalta, mutta täysin päällikölle tyypilliseltä. Huomasin, että Eloklaanin päällikkö jakeli puheenvuorossaan paljon enemmän yksityiskohtia klaaninsa arjesta Henkäystähteen verrattuna. Klaanimme päällikkö piti uutisensa melko epämääräisinä, mikä oli minusta hyvä. Oli myös järkevää kertoa eloklaanilaisille, että kylmistä ajoista huolimatta pärjäsimme hyvin.
Pian päälliköiden puheenvuorot olivat purkissa ja kaksikko laskeutui kukkulalta. Joku kuolonklaanilaisista vei Henkäystähden huomion, ja päällikkö sulkeutui keskusteluun tämän kanssa. Mesitähti jäi seisoskelemaan kukkulan juurelle, ja kun kukaan muu ei näyttänyt olevan kiireessä hänen seuraansa, minä päätin astella hänen luokseen.
Olin päättänyt, että olisi minulle edullista yrittää olla Mesitähden ystävä. Tai no, ei ehkä ystävä, mutta ei vihamieskään. Suhteeni Henkäystähteen oli parhaimmillaankin epävarma, vaikka tällä hetkellä nautinkin päällikön luottamuksesta. Jos hän ikinä kääntäisi minulle selkänsä, olisi hyvä, jos metsän toinen vaikutusvaltainen kissa ei inhoaisi minua.
”Tervehdys, Mesitähti”, sanoin tyynesti ja istuuduin päällikön viereen. ”On hienoa, että voimme jälleen tavata kokoontumisen merkeissä. Vaikka ilmapiiri onkin hiukan kireä…”
//Mesi?
SuperKP-boosti käytössä
