Pimentovarjo

Kirjoittaja: Auroora

Punatähden aukiolle raahattu ruumis ei saanut minussa aikaan kummempaa reaktiota. Istuin muiden kissojen joukossa vakavamielisenä ja teeskentelin, että olin aivan yhtä tietämätön kuin he. Jos kuolonklaanilaiset olisivat tienneet, että tosiasiassa olin yksi vanhan päällikön tappajista, minut olisi varmasti potkaistu ulos klaanista – jos siis olisin onnekas ja rangaistukseni jäisi siihen. Kuolonklaani rakasti Punatähteä. Minäkin rakastin häntä. Oli kuitenkin hänen aikansa jättää tämä maailma, enkä katunut tekoani. Päällikkö oli vanha ja olisi muutenkin kupsahtanut minä päivänä hyvänsä. Minä ja rikoskumppanini vain nopeutimme prosessia.
Nyt Kuolonklaani saisi nuoremman, kykeneväisemmän päällikön. Soturit kunnioittivat Henkäysvarjoa, ja uskoin, että hän onnistuisi johtamaan klaaniamme vaikeinakin aikoina. Entistä varapäällikköä katsoessani koin kuitenkin vastenmielisyyttä. En ollut koskaan pitänyt hänestä, ja kollin suunnitelmat saivat minut inhoamaan tätä. Henkäysvarjo oli typerä; erakkotaustaiset tekivät klaanistamme vain vahvemman. Pidin kuitenkin mölyt mahassani niin kuin aina. En ollut koskaan ollut näin lähellä varapäälliköksi pääsyä. Voisin vain teeskennellä pitäväni Henkäysvarjosta; se oli pientä verrattuna Punatähden tappamiseen.
Kokouksen päätyttyä klaanin jäsenet jäivät aukiolle Punatähden ruumiin ympärille. Päällikön valvojaiset pidettäisiin ensi yönä. Samaan aikaan Henkäysvarjo hakisi henkensä ja astuisi Kuolonklaanin johtoon. Etsin harmaata kollia katseellani väkijoukosta: olin utelias näkemään, millainen ilme hänen kasvojaan koristi. Tunsiko soturi ollenkaan katumusta? Oliko hän edes surullinen Punatähden kuolemasta, vai pelkästään voitonriemuinen päällikyydestään? Henkäysvarjoa ei kuitenkaan näkynyt missään.
Tarvitsin kipeästi unta. Koko viime yö oli kulunut ensin Punatähden murhaan ja sen jälkeen erakoiden hautaamiseen. Rasitus särki koko kehoani, enkä jäänyt aikailemaan vaan suunnistin suoraan sotureiden pesään. Lysähdin sammaleiselle makuusijalleni ja käperryin tiiviiksi keräksi. Tiesin jo, että näkisin Punatähden kasvot painajaisissani.
Tunsin lämpimän turkin vierelläni ja tiesin Turmaloikan saapuneen. Kukaan ei tuntenut minua paremmin kuin hän, joten kolli varmasti aavisti, ettei kaikki ollut kunnossa. En kuitenkaan sanonut tälle sanaakaan, vaan pidin silmäni tiukasti ummessa enkä kohdannut kumppanini katsetta. Selvästi käytökseni vaikutti siltä, että olin vain masentunut Punatähden kuolemasta, sillä Turmaloikka vain painoi kuononsa lohduttavasti turkkiini.
”Minäkin ikävöin häntä jo”, harmaa soturi mumisi hiljaisella äänellä. ”En voi uskoa, että Punatähti on kuollut. Mutta Henkäysvarjosta tulee varmasti hieno päällikkö.”
”En halua puhua tästä nyt”, sanoin välttelevästi. Tiesin, että Punatähti oli Turmaloikalle hyvin tärkeä. Entinen päällikkö oli hyväksynyt kollin klaaniin tämän erakkotaustasta huolimatta, minkä takia Turmaloikka oli tälle henkeen ja vereen uskollinen. Kumppanini tuskin katsoisi minua samalla tavalla, jos tietäisi totuuden päällikön kuolemasta.
”Selvä”, Turmaloikka kuiskasi ja haukotteli. ”Olet varmasti väsynyt. Pimeyden metsälle kiitos, että olet kunnossa. Vaikka en minä sinun taitojasi uskaltaisi epäilläkään.”
En vastannut kollille enää mitään. Kiitos Turmaloikan, oloni oli vain entistä kurjempi. Miten voisin ikinä elää tämän salaisuuden kanssa hänen kumppaninaan? Totuuden kertominen ei ollut vaihtoehto, sen Henkäysvarjo oli tehnyt hyvin selväksi. Huokaisin syvään. Valehtelu oli aina käynyt minulta helposti, mutta tämä tuntui olevan liikaa.
Lopulta olin selvästi nukahtanut, sillä jossain vaiheessa päivää heräsin, kun joku tökkäisi minua lapaani. Räpyttelin silmistäni levottomien unieni rippeet ja kohtasin sitten Henkäysvarjon katseen. Se sai minut nopeasti heräämään puoliunestani ja nousin istumaan. Mitä harmaa kolli nyt halusi?
Tunsin oloni toisaalta jännittyneeksi, toisaalta toiveikkaaksi. Hän valitsisi varapäällikkönsä pian, eikä ollut ollenkaan mahdoton ajatus, että se olisin minä.
Henkäysvarjon katse käväisi nukkuvassa Turmaloikassa, ennen kuin tuleva päällikkö katsoi minua vakavasti silmiin.
”Meidän on puhuttava”, hän sanoi matalalla äänellä, kääntyi ja asteli sitten ulos pesästä. Seurasin häntä kiireisin askelin viime yön tapahtumat edelleen lihaksiani särkien. Henkäysvarjo johdatti minut Punatähden entiseen pesään vesiputouksen taakse. Istuuduttuaan minua vastapäätä hän vaikutti hetken harkitsevan sanojaan.
”Tiedät, että minun on nimitettävä varapäällikkö pian”, tuleva päällikkö aloitti. Peitin vain vaivoin innokkuuteni; tämä oli menossa juuri oikeaan suuntaan.
”Haluan sinusta varapäällikköni, Pimentovarjo.”
Viimein. Tätä hetkeä olin odottanut koko elämäni. Olisin voinut hypähdellä riemusta, mutta tyydyin vain hymyilemään leveästi; en tiennyt, olinko koskaan ollut näin iloinen mistään. Hillitsin silti intoni ja nyökkäsin asiallisesti. Henköäysvarjo kuitenkin keskeytti minut, ennen kuin ehdin kiittämään häntä.
”Mutta”, kolli sanoi ja hänen äänensävystään kuuli, ettei hän odottanut minulta myönteistä reaktiota seuraaviin sanoihinsa, ”kumppanisi on ongelma.”
En voinut uskoa Henkäysvarjoa. Tämä oli älytöntä.
”Turmaloikka on hieno soturi ja uskollinen Kuolonklaanille”, sanoin pudistaen päätäni loukkaantuneena kumppanini puolesta. ”Hänen erakkotaustansa ei merkitse mitään.”
Henkäysvarjo huokaisi syvään.
”Paitsi, että merkitsee”, kolli murahti katsoen minua terävästi silmiin. ”Minä aion puhdistaa Kuolonklaanin erakoista ja heidän likaisesta verestään. Mitä minusta oikein kuviteltaisiin, jos varapäällikköni kumppani olisi erakko? Kukaan ei ottaisi minua ja tavoitteitani tosissaan.”
Siristin silmiäni epäileväisenä. Henkäysvarjon sanoissa oli perää; hän näyttäisi melko tekopyhältä, jos sallisi minulle erakkokumppanin. Minun uskollisuuttani Henkäysvarjolle taas epäiltäisiin. Varapäällikkönä minun tulisi toimia esimerkkinä muille, hankkia puhdasverinen kumppani ja puhdasverisiä pentuja.
Turmaloikasta luopuminen olisi pieni paha, jos se takaisi minun asemani varapäällikkönä. Tietysti hänestä eroaminen sattuisi, mutta minä kestäisin sen.
”Selvä”, sanoin viimein, aiempi innokkuuteni täysin tiessään. ”Minä hankin uuden kumppanin Turmaloikan tilalle.”
Yllätyksekseni Henkäysvarjo vain pudisti päätään vastaukseksi. Hän vaikutti turhautuneelta, aivan kuin ei haluaisi käydä tätä keskustelua kanssani. Aavistin, etteivät kollin seuraavat sanat lupaisi minulle mitään hyvää ja toivoin hartaasti, että pelkoni olisivat väärässä. Henkäysvarjo oli kuitenkin jo todistanut voivansa turvautua äärimmäisiinkin keinoihin tavoitteidensa saavuttamiseksi. En ollut koskaan tuntenut samanlaista pelkoa, kuin tuona hetkenä tunsin.
”Se ei riitä. Haluan, että tapat Turmaloikan.”
”Ei”, vastasin välittömästi tiukalla äänellä. Häntäni piiskasi vihaisesti puolelta toiselle. Henkäysvarjo ei voinut olla tosissaan; tämä oli aivan liikaa pyydetty.
”Miksi ihmeessä hänet pitäisi tappaa? Jos haluat päästä hänestä eroon, etkö voi vain karkottaa häntä? Tämä on aivan turhaa!”
”Kyse ei ole pelkästään siitä”, Henkäysvarjo sanoi vakavasti. ”Haluan, että todistat minulle uskollisuutesi. En täysin luota sinuun. Ensinnäkin perheesi on erakkotaustainen ja tiedän, että olet valmis taistelemaan heidän puolestaan. Tiedän, ettet pidä suunnitelmistani. Toiseksi, sinä nyt et vain ole sellainen kissa, johon on helppo luottaa.”
Kuuntelin hiljaa Henkäysvarjoa. Hän oli oikeassa kaiken suhteen. Suojelisin pentujani kaikelta, myös Henkäysvarjolta. En koskaan voisi olla hänelle täysin uskollinen heidän takiaan. Hän oli myös varmasti tietoinen halustani nousta klaanin johtoon hänen paikalleen; Henkäysvarjo pelkäsi, että tekisin hänelle saman, minkä hän teki Punatähdelle.
”Haluan varapäällikön, johon voin luottaa ja joka on ehdottoman uskollinen minulle.”
Tuhahdin halveksuen kollin sanoille. Hän ei itsekään ollut kyennyt samaan.
”Tosissasiko kuvittelet, että tappaisin kumppanini sinun vuoksesi?” kysyin sihahtaen ja astuin lähemmäs harmaata kollia. Tuona hetkenä en mitään muuta halunnutkaan kuin repiä häneltä korvat päästä. Miten joku saattoi olla näin itsekeskeinen? Henkäysvarjo luuli itsestään liikoja, jos kuvitteli minun koskaan voivan olla hänelle uskollinen.
”Et ehkä minun vuokseni”, soturi sanoi pudistaen päätään, ”mutta kuvittelen, että voisit tehdä sen itsesi vuoksi. Tai pentujesi. Tämä on hyvin yksinkertaista, Pimentovarjo: tapa Turmaloikka niin pääset varapäälliköksi. Jos et ole siihen kykeneväinen, harkitsen jotakuta muuta.”

Henkäysvarjo ei jättänyt minulle vaihtoehtoja. Minun oli päästävä päälliköksi, sitä olin aina halunnut. Kaikki, mitä olin klaanini vuoksi tehnyt, olin tehnyt tämä tavoitteenani. Kaikki ylimääräiset partiot, klaanini vuoksi vuodattamani veri, omani tai viholliseni, Henkäysvarjon mielistely – kaikki vain päästäkseni päälliköksi. En voisi antaa Turmaloikan seistä tielläni.
Askeleeni olivat kuitenkin epävarmat ja kehoni jännittynyt, kun suuntasin sotureiden pesälle kollin luo. Vatsassani tuntui outo paino ja kurkkuani kuristi; en tiennyt, kykenisinkö pitämään ääneni tarpeeksi vakaana valehdellakseni kumppanilleni. Henkäysvarjo oli sentään ollut niin armollinen, että antaisi minun tappaa hänet yksin leirin ulkopuolella. Olisin ainoa, joka näkisi Turmaloikan viimeiset hetket. Hetken olin harkinnut, kertoisinko pennuillemme tulevasta, mutta lopulta olin päättänyt sitä vastaan. Ajatus oli typerä, kolmikko vain asettuisi minua vastaan ja tekisi tehtävästäni mahdottoman. Olisin kuitenkin halunnut suoda heille tämän viimeisen hetken isänsä kanssa, ennen kuin riistäisin hänet heiltä ikuisiksi ajoiksi.
Turmaloikka nukkui siinä, mihin olin hänet jättänytkin. Lämpö tulvahti silmiini, kun katsoin nukkuvaa soturia. En ollut koskaan rakastanut ketään näin uskomattoman paljon, enkä koskaan uudelleen tulisi tuntemaan samaa kenenkään muun kanssa. Olisi ollut niin helppoa vain käpertyä hänen viereensä ja unohtaa Henkäysvarjon antama tehtävä sekä varapäällikön paikka sen mukana.
Herätin Turmaloikan tökkäämällä hellästi kuonollani hänen päälakeaan. Harmaa soturi räpytteli silmänsä auki unenpöpperöisenä ja hymyili tunnistettuaan kasvoni.
”Lähdetään käymään kävelyllä”, naukaisin yrittäen saada ääneni kuulostamaan normaalilta. Kuin mitään ei olisi tapahtumassa. ”Meidän pitää puhua.”
Turmaloikka nyökkäsi ja katsoi minua uteliaasti päätään kallistaen.
”Onko kaikki hyvin?” kumppanini kysyi kömpiessään ylös. Nyökyttelin hänelle hymyillen hiukan väkinäisesti.
”On. Kuinka niin?”
Astelin soturin edellä ulos pesästä; aurinko yllämme oli jo laskemassa. Pian olisivat Punatähden valvojaiset ja Henkäysvarjo hakisi henkensä. Turmaloikka ei pääsisi näkemään kumpaakaan.
”Vaikutat jotenkin… kummalliselta”, harmaa kolli sanoi takaani, kun kuljimme leirin halki ja sen sisäänkäynnin läpi ulos. Pudistin vain päätäni enkä uskaltanut katsoa kumppaniini päin.
Johdatin Turmaloikkaa mäntymetsän halki kauemmas leiristä. En ollut varma, oliko Henkäysvarjon tarkoituksena kertoa teostani koko klaanille, mutta tekisin kaikkeni, jotta totuus pysyisi salassa. Onni onnettomuudessa oli, että suurin osa klaanin kissoista oli edelleen kokoontuneena Punatähden luona leirissä. Partioita oli tällä hetkellä liikkeellä vähän.
”Odotatko pentuja?”
Turmaloikan toiveikas kysymys sai minut pysähtymään niille sijoilleni. En voinut estää kyyneliä nousemasta silmiini; miten hän saattoikin olla noin sinisilmäinen, tyhmä ja helläsydäminen? Kolli teki tästä minulle koko ajan vain vaikeampaa.
Turmaloikka huomasi minun pysähtyneen ja kiersi nopeasti seisomaan eteeni. Hän huomasi itkuisen olemukseni ja huolestunut ilme muodostui soturin kasvoille.
”Hei, ei hätää”, hän sanoi ja kosketti kuonollaan lohduttavasti päälakeani. Selvästi hän tulkitsi kyyneleeni aivan väärin. ”Tämä on hienoa! Älä huoli, tulet varmasti olemaan aivan yhtä upea emo kuin ensimmäiselle pentueellemme olit. Minulla ei ole siitä epäilystäkään.”
Kun nostin katseeni tassuistani Turmaloikan lempeisiin kasvoihin, tajusin, etten voisi tappaa häntä. En kykenisi siihen: rakastin häntä aivan liikaa. Se sai minut tuntemaan itseni heikoksi, mutta samalla oloni oli helpottunut. Olin pelännyt tosiaan olevani niin sydämetön, että voisin tappaa hänet.
En kuitenkaan voinut luopua mahdollisuudesta päästä varapäälliköksi. Halusin sitä niin epätoivoisesti; olin niin lähellä kaikkea, mitä olin koskaan elämältäni toivonut. Sitä paitsi varapäällikkönä pentujeni turvallisuus olisi taattu. Henkäysvarjokaan ei uskaltaisi kajota heihin.
Samalla halusin kuitenkin pitää Turmaloikan hengissä. Aloin kuumeisesti miettiä ratkaisua ongelmaani: miten suorittaisin Henkäysvarjon antaman tehtävän, mutta samalla säästäisin kumppanini hengen? Ratkaisu löytyi tulevan päällikön ajattelemattomuudesta. Hän ei ollut lähtenyt mukaani, joten kukaan ei ollut varmistamassa, tappaisinko Turmaloikkaa. Päätöksellään Henkäysvarjo oli näyttänyt, että oikeastaan luotti minuun enemmän kuin antoi ymmärtää.
Riittäisi, että vaikuttaisi siltä, että olin tappanut Turmaloikan. Se oli helposti järjestettävissä, kunhan kumppanini suostuisi tekemään yhteistyötä. Aavistelin kuitenkin, että se taas ei onnistuisi vaivattomasti. Hänen pitäisi lähteä klaanista vailla mitään varmuutta siitä, pääsisikö hän koskaan takaisin.
En olisi halunnut karkottaa Turmaloikkaa, sillä ajatus hänestä erossa olemisesta oli lähes kestämätön. Karkottaminen oli kuitenkin monta kertaa parempi vaihtoehto kuin hänen tappamisensa. Olin tehnyt päätökseni.
Sanaakaan sanomatta lähdin johdattamaan soturia yhä kauemmas leiristä, syvemmälle reviirille. Hän seurasi minua uteliaana, ja minusta tuntui pahalta käyttää hyväkseni hänen luottamustaan. Pidin huolen siitä, että kuljimme partioreittejä pitkin. Näin hajumme eivät erottuisi muiden joukosta; Henkäysvarjo alkaisi varmasti epäillä jotain, jos huomaisi Turmaloikan hajujäljen johtavan reviirin ulkopuolelle. Kun olimme saapuneet reviirin ukkospolun läheiselle rajalle, seisahduin ja käännyin kumppanini puoleen. Huokaisin syvään ja katsoin tätä vakavana silmiin.
“Sinun on lähdettävä Kuolonklaanista.”
Turmaloikka näytti siltä, että kuvitteli kuulleensa väärin. Hän näytti hiukan huvittuneelta, mutta enemmän hämmentyneeltä.
“Anteeksi mitä?”
”Kuulit kyllä mitä sanoin”, puuskahdin hieman ärsyyntyneenä ja käänsin häpeillen katseeni muualle. Tämä oli minulle jo tarpeeksi vaikeaa ilman, että jouduin selittämään kaikkea kuin jollekin pennulle. ”Sinun on lähdettävä. Olet ainoa asia, joka seisoo minun ja varapäällikyyden välissä.”
Turmaloikan ilme vakavoitui.
“Oletko tosissasi?”
Pyöräytin silmiäni.
“Tarvitseeko sinun edes kysyä tuota? En vitsailisi tällaisella asialla.”
Hiljaisuus laskeutui välillemme. Näin Turmaloikan kasvoista, miten hän yritti ymmärtää, mitä ihmettä oli tapahtumassa. Hän selvästi yritti keksiä jotain selitystä käytökselleni, joka olisi muu kuin se, että olin yksinkertaisesti itsekäs ja sydämetön.
”En ymmärrä”, Turmaloikka sanoi viimein. Hän ei vaikuttanut vieläkään vihaiselta, mikä sai minut ärsyyntymään. Miksi hänen pitikin olla niin täydellinen, ymmärtäväinen kumppani, joka kuvitteli minusta vain hyvää? ”Miksi tekisit näin? Onko Henkäysvarjo pakottanut sinut tähän?”
Pudistin päätäni.
“Ei. Ei tietenkään.”
”Miksi sitten?” Turmaloikka kysyi hölmistyneenä.
“Koska tätä olen aina halunnut!” puuskahdin vihaisesti. ”Älä teeskentele, että et tietäisi sitä.”
Viimein ymmärrys valkeni Turmaloikan kasvoille. Samalla hämmennys hänen kasvoillaan muuttui ensin epäuskoisuudeksi ja sitten vihaisuudeksi.
”Olin kuvitellut, että olit unohtanut sellaiset turhuudet! En voi uskoa sinua!” Turmaloikka karjaisi ja astahti lähemmäs niskakarvat pörhistyen. ”Tosissasiko havittelet vielä päällikkyyttä, vaikka sinulla on rakastava kumppani ja perhe?”
”Minut on tarkoitettu johonkin suurempaan kuin emoksi ja kumppaniksi”, tiuskaisin vihaisesti häntä puolelta toiselle piiskaten. Olin kuvitellut, ettei kukaan ymmärtänyt minua yhtä hyvin kuin Turmaloikka – selvästi olin ollut väärässä. ”Minä haluan elämältäni enemmän!”
En ollut koskaan nähnyt Turmaloikkaa yhtä raivoissaan. Enemmän minua kuitenkin satutti pettymys, joka paistoi hänen silmistään.
“Miten niin enemmän?” soturi murahti. ”Sinulla on jo kaikki mitä voisit elämältäsi toivoa! Miten voisit saada mitään enempää?”
“Se, että sinä olet tyytyväinen elämääsi tällä hetkellä, ei tarkoita, että minunkin pitäisi olla!” huudahdin ja otin vihaisen askeleen lähemmäs. Miten itsekeskeinen hän saattoikaan olla. Kyseessä oli minun tulevaisuuteni, ja minä tiesin, mitä halusin. Kukaan ei sanelisi sitä minulle, ei edes Turmaloikka.
Minun oli kuitenkin pitkin hampain myönnettävä, että hän oli oikeassa. En ollut koskaan ollut näin onnellinen kuin nyt olin hänen ja pentujemme kanssa. Viime aikoina, kun olin kuvitellut tulevaisuuttani, omaa onnellista loppuelämääni, näin vain Turmaloikan sekä kolme pentuani. Kenties uusia pentuja. Päällikkönä oleminen ei enää kuulunut noihin haavekuviin.
Olin kuitenkin tavoitellut varapäällikön paikkaa koko elämäni, aina pennusta saakka. En voinut kuvitella hylkääväni tuota tavoitetta, varsinkaan nyt kun olin niin tuskallisen lähellä. Olin janonnut valtaa niin pitkään, tehnyt niin paljon töitä sen eteen, etten millään voisi heittää kaikkea hukkaan. Minua voisi sanoa itsekkääksi, kylmäksi tai kunniattomaksi, mutta luovuttaja en ollut. Ehkä varapäällikön paikka tekisi minut onnettomaksi tai koko perheeni alkaisi vihata minua, mutta ainakaan kaikki vaivannäköni ei olisi ollut turhaa. Minun oli pakko päästä päälliköksi, hinnalla millä hyvänsä.
Sitä paitsi nämä ajatukset perheellisestä elämästä olivat varmasti ohimeneviä, vakuuttelin itselleni.
”Minä haluan päälliköksi”, sanoin siristäen silmiäni harmaalle soturille. ”Mikään ei ole sitä tärkeämpää. Et edes sinä.”
Hetken aikaa vain tuijotimme toisiamme, niskakarvat pörhistettyinä ja huulet irvessä. Turmaloikka oli niin kiihtynyt, että hänen kylkensä kohoilivat hengästyksestä.
“Sinä olet sekaisin päästäsi”, kumppanini sanoi viimein hampaitaan kiristellen. Hengitin syvään muutaman kerran ja yritin rauhoittua. En todellakaan halunnut taistella Turmaloikan kanssa, ja jos molemmat olimme näin tuohduksissamme, tappelu ei ollut kaukana.
”Sinun ei tarvitse hyväksyä päätöstäni. Mutta jos et ymmärrä minun syitäni, niin ajattele edes pentujamme”, yritin vedota Turmaloikkaan. “Henkäysvarjo aikoo ajaa erakkosyntyiset todella ahtaalle päälliköksi noustuaan. Varapäällikkönä minä voin pitää pentumme turvassa. Oletko oikeasti niin itsekäs, että asettaisit heidät vaaraan?”
Turmaloikka oli näyttänyt rauhoittuvan hiukan, mutta hän tulistui uudelleen sanani kuultuaan.
”Sinä et voi puhua minulle itsekkyydestä!” kookas soturi sihahti. “Jos se mitä sanot on totta, minun pitäisi sitä suuremmalla syyllä jäädä klaaniin! Minä pystyisin pitämään heidät turvassa. Me yhdessä pystyisimme.”
Pudistin päätäni järkähtämättömänä.
“Ei. Minä en aio riskeerata pentujemme turvallisuutta vain siksi, että se olisi sinulle mukavampaa. Sinun on lähdettävä. Se on ainoa vaihtoehto.”
“Säälittävää, miten yrität käyttää pentuja minua vastaan”, Turmaloikka murahti. Sävähdin hiukan, kun tunnistin hänen äänessään sen ilkeyden, jolla soturi yleensä puhui muille kuin perheelleen. Turmaloikka oli niin lempeä ja lämmin minulle ja pennuilleen, että unohdin joskus, kuinka julma hän saattoi olla. Hän oli aina osannut satuttaa sanoillaan, mutta minä olin aina ollut niiltä turvassa.
”Älä teeskentele, että välittäisit heistä. Myönsit itsekin, että päällikkyys on sinulle kaikista tärkeintä. Mistä tiedän, ettet hankkiutuisi heistäkin eroon vain miellyttääksesi Henkäysvarjoa? Olet surkea emo ja -”
En ehtinyt harkitakaan seuraavaa liikettäni, kun paljastetut kynteni jo sivalsivat Turmaloikan poskea. Hän katsoi minua raivoissaan: soturi oli kai kuvitellut, että tuttuun tapaani jättäisin hänen piikikkäät sanansa huomiotta. Ne olivat kuitenkin satuttaneet minua kunnolla, ja hän tiesi sen. Hän tiesi, miten epävarma olin omista kyvyistäni toimia emona, ja käytti sitä häikäilemättömästi hyväkseen.
Silmänräpäyksessä soturi syöksähti minua kohti. Olin kuitenkin nopeampi ja ehdin loikata pois hänen tieltään. Turmaloikka yletti silti viiltämään takajalkaani, ja sihahdin kivusta. Vihoissani hypähdin hänen selkäänsä ja tarrasin kynsilläni kiinni kollin harmaaseen turkkiin. Purin hänen korvaansa kiinni ja Turmaloikka karjaisi tuskissaan, kun vedin päätäni taaksepäin. Ennen kuin ehdin repaista hänen korvaansa irti, soturi kellahti yllättäen selälleen. Kiljahdin, kun hänen painonsa putosi päälleni, mutta jotenkin sain räpisteltyä itseni vapaaksi hänen altaan. Suurin vaivoin – Turmaloikka oli kamalan painava – sain potkaistua soturin kauemmas. Kampesin itseni nopeasti ylös valmiina ottamaan vastaan kumppanini seuraavan hyökkäyksen, mutta Turmaloikka näytti saaneensa tarpeekseen. Seisoimme hetken toisiamme vastapäätä kyljet kohoillen kunnes tajusimme, mitä olimme tehneet. Katsoin katuvasti hänen poskessaan olevaa viiltoa ja Turmaloikan katse käväisi ontuvassa takajalassani. Olisin halunnut astua lähemmäs tutkimaan hänen haavaansa, mutta pidättelin itseäni.
”Anteeksi”, mutisin hiljaa enkä kohdannut Turmaloikan katsetta. Hän pudisti päätään.
”Minun se tässä pitäisi pyytää anteeksi”, hän vastasi matalalla äänellä. Ainakaan soturi ei enää kuulostanut yhtä vihaiselta.
Huokaisin syvään ja keräsin itseni. En voinut antaa hänelle periksi. Turmaloikan oli jätettävä Kuolonklaani, muuta vaihtoehtoa ei ollut.
“Sinun on lähdettävä”, sanoin jälleen kerran ja nostin katseeni hänen ruskeisiin silmiinsä. Kuinka tulisinkaan ikävöimään niitä.
“Et selvästi ole muuttamassa mieltäsi”, Turmaloikka huokaisi.
”En.”
”Selvä sitten. Minä lähden. Ei minulla muutenkaan taida olla vaihtoehtoja.”
”Siinä olet oikeassa.”
Turmaloikka katsoi minua vakavalla ilmeellä. Hän ei enää vaikuttanut vihaiselta, vain pettyneeltä ja surun murtamalta. En ollut varma, oliko hän enää surullinen minun menettämisestäni vai pelkästään pentujen jättämisestä. Ymmärtäisin kyllä, jos hän ei enää koskaan haluaisi nähdä minua.
”Vanno, että suojelet pentujamme”, Turmaloikka pyysi. ”Jos kuulen, että annoit kenenkään satuttaa heitä, olet vainaa.”
”Tietysti”, vastasin nyökäten hämmentyneenä kollin sanoista. ”En ikinä antaisi kenenkään tehdä heille mitään pahaa. Tiedät kyllä.”
”Minä en enää tiedä, mitä kaikkea sinä saattaisit tehdä”, Turmaloikka murahti kylmästi. Kollin sanat satuttivat, mutta jätin ne huomiotta. Minun oli saatava hänet pois täältä, ennen kuin joku – kenties Henkäysvarjo itse – sattuisi paikalle.
”Olen pahoillani tästä. Todella pahoillani”, sanoin astuen varovasti lähemmäs Turmaloikkaa. En pelännyt, että hän satuttaisi minua. Pelkäsin, että hän kokisi minut niin vastenmielisenä, että astuisi pois luotani. Harmaa soturi ei kuitenkaan liikahtanutkaan, mikä herätti sisälläni pienen toivon kipinän siitä, ettei hän ehkä vihannutkaan minua.
”Henkäysvarjo halusi, että tapan sinut, mutta en ikinä voisi tehdä niin”, naukaisin minulle kummallisen tunteikkaalla äänellä. Katsoin Turmaloikkaa suoraan silmiin, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en osannut lukea niiden takana piileviä tunteita.
”Rakastan sinua kaikesta huolimatta. Toivon, että tiedät sen.”
Turmaloikka katsoi minua pitkään sanomatta sanaakaan. Hetken hänen katseessaan välähti se lämpö, johon olin tottunut ja jonka olin ottanut itsestäänselvyytenä. Se kuitenkin katosi nopeasti.
”Aivan kuin sillä olisi mitään väliä”, hän puuskahti ja kääntyi rajan suuntaan särkien minun sydämeni. Kumppanini – jos hän enää edes oli sitä – kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen suuntaani. Yritin tuona hetkenä painaa mieleeni kaikki hänen tutut piirteensä, ruskeat silmät ja jykevät kasvot. En tiennyt, milloin tulisin näkemään hänet seuraavan kerran – jos koskaan tulisin näkemään. Vasta nyt tajusin, että tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun ikinä näkisin elämäni rakkauden. Kurkkuani kuristi ja tuntui, että hengitykseni salpaantuisi. Räpyttelin epätoivoisesti kyyneleitä silmistäni, sillä en halunnut antaa Turmaloikalle toivoa siitä, että olisin heltynyt ja pyörtäisin päätökseni.
”Pidä huolta pennuistamme. Rakasta heitä minunkin puolestani.”
Sen sanottuaan Turmaloikka käveli pois reviiriltä ja samalla minun elämästäni.
”Kun pääsen päälliköksi, päästän sinut takaisin klaaniin!” huusin hänen peräänsä, mutta en ollut varma, oliko kolli kuullut minua. Seurasin häntä katseellani kunnes soturin tumma turkki katosi pensaikkoon. Sitten lysähdin maahan ja itkin kuin pentu.

Matkalla takaisin leiriin en vuodattanut yhtäkään kyyneltä. Oloni oli turta: kaikki tuntui harmaalta ja värittömältä. Toisaalta se oli hyvä asia. Nyt ei ollut aikaa itkulle, ja olin kiitollinen siitä, ettei tunteiden myrsky sumentanut järkeäni. Joutuisin jälleen kerran näyttelemään, ja esitykseni oli mentävä täydestä.
Viiltävä kipu leimahti takajalassani jokaisella askeleella. En uskaltanut varata ollenkaan painoa jalalleni, joten ontumiseni takia liikkumiseni oli hidasta. Turmaloikka oli tuskin tarkoittanut satuttaa minua näin, mutta olin ehkä ansainnut tämän.
Ainakin nyt näytin siltä, että olin tappanut hänet; haava teki tarinastani hiukan uskottavamman. Olin valmiiksi suunnitellut, mitä Henkäysvarjolle kertoisin. Tarinani mukaan olin taistellut Turmaloikan kanssa joen vieressä, ja lopulta onnistunut heittämään haavoittuneen soturin virran vietäväksi. Ainoa ontuva kohta sepityksessäni oli Turmaloikan ruumiin kohtalo. Toisaalta voisin vain selittää, että se ajautui Hehkulammen pohjaan. Henkäysvarjo oli jo todistanut olevansa kykeneväinen ajattelemattomuuteen.
Uteliaat katseet seurasivat minua, kun suuntasin päällikön pesään. En antanut niiden häiritä, mikä kävi helposti, kun en muuta pystynyt ajattelemaankaan kuin Turmaloikkaa ja kipeää jalkaani. Onnekseni löysin Henkäysvarjon pesästään. Hän nosti uteliaan katseensa minuun, kun istahdin kömpelösti hänen eteensä.
”Tein kuten pyysit”, murahdin ja katsoin kollia kylmästi silmiin. ”Turmaloikka on kuollut. Taistelimme ja hän putosi jokeen, mutta ehdin haavoittaa häntä tappavasti. En löytänyt hänen ruumistaan, mutta toivon, että uskot minua. Olisi aika ikävää, jos olisin tappanut kumppanini aivan turhaan.”
Henkäysvarjo kohotti kulmiaan. Käytökseni vaikutti ehkä kollin mielestä välinpitämättömältä ottaen huomioon, että kumppanini ja pentujeni isä oli juuri kuollut. Uskoin, että pelasin kuitenkin korttini oikein. Henkäysvarjo piti minua jo valmiiksi kylmänä ja tunteettomana. Voisin käyttää hänen kuvaansa minusta hyödykseni. Halusin hänen uskovan, että olin tarpeeksi sydämetön tappamaan Turmaloikan.
”Oletko varma, että hän on kuollut?” tuleva päällikkö kysyi. ”En epäile kykyjäsi, mutta Turmaloikka on aika järkäle. Hänen kehonsa kestää paljon.”
”Olen varma, usko pois”, valehtelin niin sujuvasti, että yllätin itsenikin. ”Tein sen siististi. Halusin antaa hänelle nopean kuoleman.”
Henkäysvarjo vilkaisi loukkaantunutta jalkaani.
”Selvästi hänessä oli silti haastetta”, harmaa kolli murahti. Kohautin lapojani.
”Turmaloikka ei luovuttanut ilman taistelua. Se on hänelle kunniaksi”, sanoin vakaalla äänellä. Katsoin terävästi tulevan päällikön silmiin. ”Toivon, että sanasi pitää ja teet minusta varapäällikkösi.”
Henkäysvarjo nyökkäsi.
”Tietysti. Olet todistanut uskollisuutesi. Sinusta tulee Kuolonklaanin seuraava varapäällikkö.”
”Kiitos”, huokaisin ja nousin seisomaan odottamatta Henkäysvarjolta lupaa poistua. ”Anteeksi, mutta minun on pakko mennä Hehkuaskeleen luo. Tuntuu, että pyörryn kohta kivusta.”
Henkäysvarjo nyökkäsi ymmärtäväisesti ja kiirehdin parantajan pesälle. Kiireeni johtui tietysti kipeästä jalastani, mutta halusin myös päästä johonkin rauhalliseen paikkaan selvittämään ajatuksiani.
Kun Hehkuaskel paikkasi takajalkani syvää viiltoa, huomasin, että olin ollut oikeassa. En tosiaan ollut yhtään onnellisempi nyt, kun nousuni varapäällikön asemaan varmistui – päinvastoin, tunsin oloni surkeammaksi kuin koskaan. Ikävöin Turmaloikkaa kehoni jokaisella solulla. Vain pentujeni menettäminen olisi hänen menetystään tuskallisempi asia ja pelkäsin, että sekin oli lähellä. He vihaisivat minua, jos saisivat kuulla minun tappaneen heidän isänsä. En voisi kertoa heille totuutta, sillä se olisi liian riskialtista.
Olin jo menettänyt kumppanini ja saattaisin menettää pentunikin, mutta ainakin minusta tulisi varapäällikkö.

Author: Elandra