Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Tunsin oloni hiukan tyhmäksi, kun en ollut ajatellut Jyrkänneloikkaa. Tietysti hän oli ollut Tuhkajuovalle hyvin tärkeä, vaikka olikin osannut olla ankara tytärtään kohtaan. Toisaalta ankaruuskin saattoi olla rakkautta.
”Minusta se, että pääsit surustasi yli, osoittaa vain vahvuutesi”, totesin, ja ehdin hetken katua sanojani. En usein tuonut Tuhkajuovaa kohtaan kokemaani arvostusta ilmi, ja silloin kun niin tein, tunsin oloni hiukan tyhmäksi. Tuntui siltä, että toista kehuessani sain itseni näyttämään heikommalta – toisaalta minun hyvät sanani saattoi helposti käsittää valheellisiksi tai epäaidoiksi luonteeni takia. Toivoin, että Tuhkajuova ymmärsi minun olevan tosissani.
”Aion olla yhtä vahva jos – tai kun – menetän joskus jonkun, jota rakastan.”
Tietysti menetys sattuisi. En uskaltanut aavistaakaan, kuinka paljon – en ollut koskaan menettänyt ketään. Mutta sitten kun sen aika tulisi, olisin vahva ja pitäisin pääni pinnalla; en ikinä antaisi itseni hukkua.
Vilkaisin pentujani tarkistaakseni, että kolmikko ei ollut vielä raadellut pesää maan tasalle vain huomatakseni, ettei heitä näkynyt missään. Nousin salamana seisomaan ja katsoin ympärilleni pesässä, mutta silmääni ei osunut noita kolmea riiviötä. Tietysti minun olisi pitänyt huomata, miten heidän aiheuttamansa meteli oli yllättäen vaimentunut. Kaiketi olin ollut vain liian syventynyt keskusteluun Tuhkajuovan kanssa huomatakseni mitään muutosta pentutarhan ilmapiirissä.
”Ei voi olla todellista”, puuskahdin ja suuntasin pentutarhasta ulos Tuhkajuovan askelten seuratessa minua. Eivät he kauas olleet voineet ehtiä, eikä heitä varmasti ollut päästetty leiristä ulos. Oli jo tarpeeksi epäonnekasta – tai kenties tuolle kolmikolle onnekasta – ettei yksi kissa ollut huomannut heitä, varmastikaan he eivät olleet päässeet kenenkään muun ohi.
Nopeasti huomasinkin olevani oikeassa, kun näin erään hyvin tutun hahmon makaavan maassa kolmen pennun hyökkäyksen kohteena. Pyräkkäpentu roikkui Turmaloikan hännässä, Kaamospentu oli hänen niskakarvojensa kimpussa. Myrskypentu sulki pienet leukansa isänsä etutassun ympärille, ja kookas kolli ulvaisi kivusta hätistäen naaraspennun kauemmas. Vaikka tunsin vihan kiehuvan sisälläni, en voinut olla hymyilemättä huvittuneena. Turmaloikka oli tosiaan hyvä pentujen kanssa.
Pakotin kasvoni peruslukemille ja astelin kumppanini luo. Kesti hetken, että harmaa kolli huomasi äkeät kasvoni hänen omansa yläpuolella. Hänen ilmeensä vaihtui nopeasti ilosta hämmästykseksi, hämmästyksestä pieneen säikähdykseen.
”Pimentovarjo!” hän huudahti ja kömpi pystyyn. Pennut eivät tilanteesta huolimatta hellittäneet otettaan, vaan roikkuivat edelleen isänsä turkissa. ”Löysin heidät pentutarhan ulkopuolelta ja olin juuri viemässä heitä takaisin luoksesi, kun mokomat tekivät yllätyshyökkäyksen.”
”Isä valehtelee!” Myrskypentu huudahti moittivalla äänellä Turmaloikan niskan takaa. ”Ei hän sanonut, että meidän pitäisi mennä takaisin!”
Katsoin harmaata soturia terävästi silmiin. En oikeastaan ollut hänelle kovinkaan vihainen – paitsi siitä, ettei hän ollut harkinnutkaan minun huolestuvan pentujen yhtäkkisestä katoamisesta – mutta en halunnut päästää häntä liian helpolla. Odotin innolla, minkä selityksen hän keksisi. Ehkä se olisi jopa totuus.
”Aivan, en ehkä sanonut sitä ääneen, mutta teidän olisi pitänyt tietää paremmin”, hän vastasi pennun syytökseen. ”Kyllä te tiedätte, että te ette saa poistua pentutarhasta ilman emonne lupaa.”
”Sinun se ainakin pitäisi tietää”, sanoin Turmaloikalle seuraten katseellani, miten Pyräkkäpentu edelleen retuutti kollin häntää. ”Huolestuin, kun en löytänyt heitä. Ainakaan he eivät ehtineet yhtään kauemmas.”
Turmaloikka nyökkäsi pahoittelevasti.
”Anteeksi. En oikein ajatellut”, hän myönsi. Puolustus ei ollut kovin hyvä, mutta hyväksyin sen tällä kertaa. Loppujen lopuksi pennuille ei ollut kuitenkaan sattunut mitään. Tiesin muutenkin, ettei Turmaloikka ikinä satuttaisi pentujaan vahingossakaan. Tietysti hän oli kömpelö, mutta hän vaikutti olevan erityisen tarkka liikkeistään pentujen lähellä.
”Jatkakaa sitten”, myönnyin, ”mutta seuraavan kerran kun katoatte pentutarhalta samalla tavalla, pidän huolen, että oppilasnimityksenne myöhästyy kuulla. Onko selvä?”
Katsoin kutakin pentua tiukasti silmiin. Myrskypennun häpeilevästä nyökkäyksestä päättelin viestin menneen perille ja käännyin jättäen nelikon taakseni. Tuhkajuova istui edelleen pentutarhan edessä, hän oli kai nähnyt koko kohtauksen. Hänen katseensa alla tunsin oloni hiukan epävarmaksi pentujen kasvatuksen suhteen. Olihan Tuhkajuovalla paljon enemmän kokemusta kuin minulla, vaikka naaras ei ehkä ollutkaan täysin tyytyväinen jälkikasvuunsa.
”Uskomatonta, ettei hän sanonut mitään”, tuhahdin ja istahdin naarassoturin viereen. ”Hän ei osaa ollenkaan pitää kuria. Oliko Henkäysvarjo samanlainen kun Sähkötuho ja muut olivat vielä pentuja?”
//Tuhka?
