Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Viherlehden aika oli koittanut. Tuuli ei enää ollut armoton ja kylmä, vaan lempeä ja lämmin. Se heilutteli hellästi Turmaloikan harmaata karvaa kollin kulkiessa verkkaisesti edessäni. Aurinko porotti korkealla taivaalla, muttei osunut turkilleni liian kuumana. Pidin sen lämmöstä ja sen valosta, joka pilkahteli esiin mäntyjen latvojen välistä.
”Pidätkö viherlehdestä?” Turmaloikka kysyi vieden huomioni taivaalla lentelevistä linnuista.
”Tietysti. Elämä on helpompaa, klaani voi hyvin”, vastasin melko tylsällä tavalla. Viherlehdessä oli kuitenkin muutakin. Metsä oli elossa, maailma oli värikkäämpi. Lehtikadon aikaan kaikki oli kuin pysähtynyttä; vesistöt olivat jäätyneet, aurinko liikkui laiskemmin. Taivas pysyi tylsissä sävyissä, harmaana, mustana, joskus sinisenä. Nyt purot solisivat iloisesti ja kukat kukkivat kaikissa sateenkaaren väreissä.
Turmaloikka tuntui tietävän, että mielessäni oli muutakin kuin klaanin hyvinvointi. Tuntui kuitenkin nololta ja pentumaiselta myöntää edes hänelle, että näin luonnossa jotain ”taikaa”.
”Niin”, hän vastasi hetken päästä ja jatkoi matkaa takaisin leiriin. ”Viherlehti tuo mukanaan uutta elämää.”
Kollin sanat tekivät minut yhtäkkiä hermostuneeksi. Tarkoittiko soturi uudella elämällä pentuja? Ehkä vain analysoin hänen puheitaan liikaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun Turmaloikka vihjaili jälkikasvusta – ei ollenkaan. Vasta eilen hän oli pohtinut ääneen sitä, miten pentutarhalla ei tällä hetkellä ollut yhtä ainoata pentua. Hän oli jo joitakin kuita jättänyt näitä vihjeitä, mutta viime aikoina ne olivat käyneet koko ajan vähemmän hienovaraisiksi. En pitänyt siitä, miten kolli kierteli ja kaarteli aiheen ympärillä; hän olisi vain voinut kysyä minulta asiasta suoraan.
Turmaloikka pysähtyi, kun ei kuullut enää askeleitani takaansa. Ajatuksissani olin seisahtunut ja vasta kumppanini ruskeiden silmien kysyvä katse havahdutti minut mietteistäni. Pennut olivat aihe, jota en olisi halunnut koskea pitkällä tikullakaan. Turmaloikka ehkä tiesi asian laidan, eikä siksi uskaltanut nostaa asiaa esille. Ehkä hän pelkäsi minun suuttuvan tai jotain.
En kuitenkaan jaksanut enää hänen typerää vihjailuaan.
”Haluatko sinä pentuja?” kysyin topakasti. Harmaa kolli näytti yllättyneeltä siitä, että avasin tämän keskustelun. Pyöräytin silmiäni. Ihan kuin hän ei olisi tuonut ajatuksiaan hyvin selvästi esille.
Turmaloikka oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten.
”Haluan, mutta minusta tuntuu, että sinä et halua”, hän sanoi ja osui kutakuinkin oikeaan. En ollut koskaan ajatellut haluavani pentuja. Olisi hienoa, jos minulla olisi jälkikasvua; jotain, jonka jättää jälkeeni kun aikani tässä elämässä tulisi päätökseen. Pelko siitä, että en onnistuisi tehtävässäni emona, oli kuitenkin liian suuri.
”Olet oikeassa, en halua”, kerroin katsoessani kollia suoraan silmiin. Minun oli saatava hänet ymmärtämään tämä. Tiesin nimittäin sisimmässäni, että oikea kissa saisi minut uskomaan itseeni ja siihen, että en välttämättä epäonnistuisikaan. Turmaloikka oli tuo kissa, enkä halunnut hänen saavan päätäni käännettyä. Siitä huolimatta, että viime kuina olin oudon paljon ajatellut sitä, miltä jälkikasvumme saattausi näyttää. Kuvittelin pienet Turmaloikat isänsä harmaalla turkilla ja ruskeilla silmillä, sekä vielä piskuisemmat Pimentovarjot, jotka perisivät minun mustan turkkini ja siniset silmäni.
”Mutta meidän pennuistamme tulisi klaanin parhaita sotureita”, Turmaloikka selitti ja kallistin kyseenalaistavasti päätäni. ”Ajattele nyt! Minä olen vahva ja kookas, sinä olet älykäs ja nopea. He perisivät meidän parhaat ominaisuutemme.”
Minusta tuntui, ettei se ihan toiminut noin, mutten hennonnut puuttua Turmaloikan unelmointiin. Tiesin, että pennuistamme tulisi loistavia sotureita. Pitäisin siitä huolen. Ja Turmaloikka olisi loistava isä. Minä olin tässä ongelmana.
”Minun on mietittävä asiaa”, sanoin astellessani kollin ohi. Turmaloikka vaikutti siltä, että olisi vielä halunnut jatkaa keskustelua. Hän kuitenkin päätti parhaaksi antaa minun tuumia pentujen mahdollisuutta rauhassa, mistä olin kiitollinen. Arvostin sitä, miten hän oli oppinut ymmärtämään minua. Tiesin, että Turmaloikka jos kuka ansaitsi olla isä, mutten voinut suostua siihen vain hänen takiaan.
Leiriin astuttuani kohtasin heti Henkäysvarjon sinisen katseen; varapäällikkö näytti siltä, että oli odotellut minua. Siristin silmiäni epäilevästi. Olin käynyt aamupartiossa, ja loppupäivä ennen kuuhuipun partiota oli minulla vapaava. Mitä ihmettä hän halusi?
”Pimentovarjo”, vaaleanharmaa kolli esitti tervehdyksen puolikkaan ehdittyään luokseni.
”Henkäysvarjo”, vastasin tympeästi. Soturi ei kiinnittänyt huomiota happamaan ilmeeseeni vaan meni suoraan asiaan.
”Rajapartio raportoi ketusta reviirillämme. Annan sinulle tehtäväksi hankkiutua siitä eroon.”
”Miksei partio tehnyt sille mitään?” kysyin hitusen ärsyyntyneenä. En ollut koskaan ollut laiska kissa, hoidin velvollisuuteni soturinani ja enemmänkin. Arvostin kuitenkin vapaa-aikaani enkä niinkään sitä, miten muut aiheuttivat minulle lisää työtä.
”He yrittivät jäljittää mokoman, mutta kettu pääsi pakoon”, Henkäysvarjo selitti. ”Se saattoi livahtaa reviiriltämme, mutta asia on varmistettava. Etsi se ja tapa se.”
Niinpä tietysti. Huomasin nyt, ettei Henkäysvarjon vanavedessä kulkenut ketään. Lisäksi hän puhui kuin tehtävä olisi kokonaan minun vastuullani.
”Onko minun tarkoitus tehdä se yksin?” kysyin epäilevästi. Selviäisin varmaankin omin nokkineni, mutta siitä huolimatta oli parempi, jos joku muukin tulisi mukaan.
”Ei tietenkään”, Henkäysvarjo sanoi ja vilkaisi sitten ympärilleen etsien minulle auttavaa tassua. Pian hän näytti huomaavan jonkun ja kutsui tätä luokseen.
”Huomenkyyhky!”
Nimi sai mielialani romahtamaan yhä alemmas. En tuntenut Huomenkyyhkyä, ja hyvä niin. Olin kuullut, että naaras oli kova puhumaan ja tunkemaan nenäänsä muiden elämään. Pelkäsin hänen olevan juuri sellainen kissa, jota vihasin.
//Huomen?
//762 sanaa
