Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Ilmat olivat koko ajan viilentymässä; lehtisade oli viimein alkanut ja viherlehden hellesäät olivat pelkkä kaunis muisto. Kylmä maaperä olisi varmasti vaivannut minua, jos Turmaloikan turkki ei olisi ollut niin tavattoman lämmin. Suurikokoisessa ja tuuheaturkkisessa kumppanissa oli totisesti puolensa. Loikoilin hänen vierellään soturien pesässä ja odotin auringon laskevan partioon lähdön merkiksi. Pian kultaiset säteet hipoisivat mäntyjen latvoja, ja olisi minun aikani nousta. Kuuntelin Turmaloikan tasaantuvia henkäisyjä odottaen kollin pian nukahtavan. Kumppanini kohensi hiukan asentoaan niin, että hänen hengityksensä ilmavirta alkoi heilutella viiksiäni. Pyöräytin silmiäni.
Kun aurinko oli viimein painumassa metsikön taakse, nousin mahdollisimman hiljaa istumaan, jotta en herättäisi väsynyttä soturia. Yritykseni häipyä vähin äänin soturien pesästä selvästi epäonnistui, sillä pian Turmaloikka kohotti päänsä sammalista. Hän räpytteli hetken uneliaita silmiään minua katsellen.
”Minne sinä olet menossa?” kumppanini kysyi ymmällään, kenties vielä puoliksi unessa. Hymähdin huvittuneena ja venyttelin makoilemisen jäljeltä kankeaa selkääni.
”Partioon, minähän kerroin sinulle siitä”, naukaisin ja suin pari kertaa rintani turkkia siistimmäksi. Kiusoitteleva virne ilmestyi kasvoilleni. ”Oletko tulossa vanhaksi? Et jaksa pysyä hereillä ja unohtelet asioita.”
Turmaloikka tuhahti.
”Jos minä olen tulossa vanhaksi, niin sitten olet sinäkin”, hän vastasi hiukan ärsyyntyneellä äänellä. Näin kollin kuitenkin hymyilevän, kun hän painoi päänsä takaisin sammaliin. ”Ole siis onnellinen siitä, että olen vielä nuori. Nuori ja täynnä tarmoa.”
”Niinpä niin.”
Kumarruin koskettamaan kuonollani hänen otsaansa ja katseemme kohtasivat hetkeksi. Lopulta pakotin itseni jättämään Turmaloikan lämmön taakseni ja astelin ulos soturien pesästä kylmään lehtisateen viimaan.
Minun oli määrä johtaa päivän viimeistä rajapartiota. Tähyilin leiriä yrittäen havaita partion jäseniä. Pikiturkki odotti jo kuuliaisesti leirin uloskäynnillä, Saukkokasvo löytyi läheltä soturien pesää. Etsin katseellani partion viimeistä jäsentä, Varissulkaa, ja odotin jo hänen jääneen torkkumaan soturien pesään, kun kolli ilmestyikin eräästä leirin nurkasta lopun partion luo. Tuhkajuovan poika ei todellakaan ollut mikään klaanin ylpeys, sillä toisinaan hän oli tavattoman laiska ja ylimielinen. Ehkä nuori soturi oli kuitenkin parantamassa tapojaan.
Otin paikkani jonon kärjestä ja lähdin kulkemaan ulos leiristä. Saukkokasvo seurasi minua Varissulan ja Pikiturkin pitäessä perää. Kun olimme poistuneet leiristä, kiihdytin nopeasti reippaaseen juoksuun; halusin saada tämän partion taputeltua mahdollisimman äkkiä.
Saukkokasvo oli kummallisen hiljaa. Olin huomannut sen jo leirissä: kun Varissulka ja Pikiturkki olivat keskustelleet niitä näitä, Saukkokasvo oli vain seurannut keskustelua suu supussa. En minäkään ollut liittynyt keskusteluun, mutta se johtui siitä, että minä olin minä. Ehkä soturilla oli huolia tai jotain.
Yhtäkkiä kuulin vinkaisun ja sitä seuraavan raskaan tömähdyksen takaani. Käännyin vaistomaisesti ympäri ennen kuin ehdin miettiäkään äänen lähdettä. Silmäni laajenivat hämmästyksestä, kun näin Saukkokasvon makaavan maassa raajat sätkien ja kivusta uljahdellen. Vilkaisin kysyvästi muita partion jäseniä selityksen toivossa, mutta he näyttivät aivan yhtä hämmentyneiltä ja säikähtäneiltä.
Kumarruin hätääntyneenä Saukkokasvon puoleen. Hänen silmänsä olivat selällään ja naaraan katse ei ollut keskittynyt mihinkään.
“Saukkokasvo? Kuuletko minua?” kysyin ja tunsin oloni hiukan tyhmäksi, sillä tietysti hän kuuli, olihan soturilla korvat päässä. Hän ei vain pystynyt vastaamaan kysymykseeni: kissan keho oli jännittynyt hännästä kuononpäähän eikä hän näyttänyt saavan sanaa suustaan.
“Tiedättekö mikä häntä riivaa?” kysyin topakasti kahdelta muulta, mutta he vain pudistivat päitään kouristelevaa naarassoturia katsoen.
Puuskahdin stressaantuneena. Ehkä olisi ollut järkevää opetella hiukan parantajan taitoja, niistä olisi totisesti hyötyä tässä tilanteessa. Onneksi emme olleet ehtineet kauas leiristä.
“Meidän on vietävä hänet Hehkuaskeleen luo”, sanoin tarttuen varovasti Saukkokasvon niskaan. Naaras kuitenkin alkoi yhtäkkiä sätkiä kahta kauheammin ja raapaisi minua kipeästi kuonoon. Sihahdin astuen askeleen taaksepäin. Saukkokasvon hampaat näkyivät pureutuneen tiukasti kiinni yhteen, kaiketi kivusta. Hänen kehonsa kouristeli vielä hetken, ennen kuin se jännittyi taas täysin liikkumattomaksi. Pikiturkki oli viimein saanut naarassoturin turkista otteen, kun yhtäkkiä Saukkokasvon ruumis rentoutui kokonaan. Tiesin jo silloin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Kumarruin kuuntelemaan naaraan hengitystä hänen kuononsa viereen, mutta en erottanut pihaustakaan. Kun tarkastelin hänen kasvojaan, huomasin hänen silmiensä lasittuneen. Ainakin niiden katse oli nyt rauhallinen.
Selvästi kaksi muuta partion jäsentä ymmärsivät yskän, sillä he eivät sanoneet sanaakaan. Saukkokasvo oli noin vain kuollut. Olisin sättinyt itseäni, jos olisin luullut, että jotain olisi ollut tehtävissä. Asia oli vielä varmistettava Hehkuaskeleelta, mutta luullakseni soturi oli saanut jonkinlaisen sairauskohtauksen.
“Aikamoinen partio”, Varissulka sanoi rikkoen hiljaisuuden. Minä ja Pikiturkki siirsimme katseemme Saukkokasvon ruumiista salamana suurisuiseen kolliin.
“Pidä kielesi kurissa. Menetimme juuri klaanitoverimme”, sihahdin ja katsoin nuorta soturia terävästi silmiin. Hän ei kuitenkaan vastannut katseeseeni sillä uhmakkaalla tavalla kuin yleensä; päinvastoin, noiden harmaiden silmien takana ei näkynyt mitään tunnetta. Ehkä tämä oli Varissulan tapa käsitellä tilanteen aiheuttamaa järkytystä, vaikkei se sovelias tapa ollutkaan.
Nostimme naaraan ruumiin Varissulan selkään, sillä hän oli meistä kolmesta helposti kookkain. Kuljimme takaisin leiriin hiljaisissa merkeissä. Miten minä satuinkin aina todistamaan klaanitovereideni kuolemat? Ihan kuin olisin jotenkin kirottu. En voinut olla ajattelematta, olisinko voinut auttaa Saukkokasvoa, jos olisin tiennyt jotain parantajuudesta. Tiesin, ettei se ollut soturin tehtävä, mutta tuossa tilanteessa olisimme totisesti tarvinneet parantajan taitoja taistelutaitojen sijaan.
Leirin sisäänkäynnillä oli vartiossa Raparperipistos. Huomattuaan meidän lähestyvän hän juoksi äkkiä luoksemme. Selitimme nopeasti tilanteen naaraalle ja hän auttoi Varissulkaa kantamaan Saukkohallan ruumiin leiriin. Kaiketi tulomme oli aiheuttanut aika paljon melskettä, sillä pian yksi jos toinenkin unelias naama oli työntynyt ulos pesistä aukion tapahtumia seuraamaan.
Ensimmäisenä hain Hehkuaskeleen, vaikka tiesinkin, ettei naaras voinut enää mitään tehdä. Jätin parantajanaaraan ja muut partion jäsenet Saukkokasvon ruumiin luo. Henkäysvarjo oli juuri kömpinyt sotureiden pesästä esiin ihmettelemään ja riensin ensimmäisenä hänen luokseen.
“Mitä ihmettä täällä metelöidään?” varapäällikkö murahti aukiolle tähyillen.
“Saukkokasvo kuoli, kun olimme partiossa”, selitin hiukan hengästyneenä. Henkäysvarjon silmät laajenivat hiukan, mutta muuten hän näytti tyyneltä.
“Tule, voit kertoa minulle ja Punatähdelle samalla kertaa”, hän sanoi nopeasti ja riensi kohti päällikön pesää.
Kuu oli jo huipussaan, kun viimein sallin itseni lähteä nukkumaan. Tilannetta oli puitu päällikön pesässä Hehkuaskeleenkin läsnäollessa; emme olleet kuitenkaan päässeet mihinkään päätelmään siitä, mitä Saukkokasvolle oli tapahtunut. Olin käynyt vielä tarkistamassa, että partioni jäsenet olivat kunnossa – jälkikäteen olin tajunnut, että etenkin Varissulka oli vaikuttanut aika järkyttyneeltä – ja sitten olin viimein päättänyt mennä nukkumaan. Henkäysvarjo lähetti sijastamme pienen partion, sillä hän ajatteli meidän olevan liian väsyneitä ja järkyttyneitä tapahtuneesta. Hän oli oikeassa: silmäni olivat painua väkisinkin kiinni matkalla sotureiden pesään. Kaiketi stressaava tilanne oli imenyt minusta kaikki mehut, ja nyt kun se oli ohi, väsymys vyöryi kerralla ylitseni. Sotureiden pesässä oli edelleen paljon nukkuvia kissoja, vaikka moni olikin mennyt leirin aukiolle seuraamaan tapahtumia. Saukkokasvon valvojaiset pidettäisiin kuitenkin vasta seuraavana yönä.
Rojahdin Turmaloikan viereen sammalille ja nukahdin välittömästi levottomaan uneen.
Oli kulunut muutama päivä Saukkokasvon kuolemasta. Olin toipunut tapahtuneesta aika nopeasti, sillä en ollut juuri tuntenut naarasta eikä syyllisyyskään pahemmin kaivellut. En olisi voinut tehdä enempää Saukkokasvon hyväksi.
Istuskelin nyt Tuhkajuovan vieressä leirissä. Huomasin soturin katselevan ohitsemme kulkevaa Henkäysvarjoa, joka käyttäytyi, kuin naaras olisi ollut pelkkää ilmaa. *Kummallista*, tuumin, ja niin tuumi kaiketi Tuhkajuovakin, sillä ilme hänen kasvoillaan oli hiukan hämmentynyt. Harmaa naaras huomasi jääneensä kiinni kun hänen katseensa kohtasi taas omani. Pian hän alkoikin avautua epäilyksistään kumppaniaan kohtaan; miten hän oli jälleen alkanut lähestyä Tuhkajuovaa useammin ja kuinka hänen käytöksensä oli muuttunut kylmemmäksi erakkotaustaisia kohtaan. Jälkimmäisen asian olin huomannut itsekin, nyt kun asiaa mietin. Jos Henkäysvarjolla oli minulle asiaa ja satuin olemaan Turmaloikan kanssa, varapäällikkö käyttäytyi kuin kollia ei olisi ollutkaan. Kumppanini oli myös huomannut saman: hän valitti nykyään monesti siitä, miten viileästi Henkäysvarjo käyttäytyi hänen kanssaan. En ollut tajunnut, että se voisi johtua hänen erakkotaustastaan, olin vain kuvitellut, ettei varapäällikkö pitänyt Turmaloikasta. Mikä ei olisi ollut mikään ihme. Olisi kutienkin perheeni kannalta huolestuttavaa, jos Henkäysvarjolla tosiaan oli jotain erakkotaustaisia vastaan. En enää ollutkaan yhtä iloinen siitä, että hän oli Myrskytassun mestari.
Olin hiukan yllättynyt, kun Tuhkajuova pyysi minua selvittämään Henkäysvarjon suunnitelmat. Olin iloinen siitä, että soturinaaras luotti minuun. En kuitenkaan ollut varma, olisinko oikea kissa tehtävään.
“Luulen, ettei hän luota minuunkaan”, sanoin pyöräyttäen silmiäni. “Mutta voin yrittää. Minua nimittäin myös huolestuttaa hänen käytöksensä. Ymmärrät varmaan miksi.”
Viimeinen asia, mitä halusin, oli joutua valitsemaan Henkäysvarjon ja perheeni välillä. Henkäysvarjo seuraavana päällikkönä oli minun tieni vallankahvaan, mutta en halunnut perheeni joutuvan kärsimään.
“Miten minun tulisi lähestyä häntä? Luulen, ettei mielistely toimisi”, tuumin katse mietteliäänä taivaalla. “Hän tuntee minua ainakin sen verran, että tietää, etten ole mikään nuoleskelija.”
//Tuhka?
