Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
”Onneksi olkoon, Pimentovarjo”, Hehkuaskel sanoi hymyssä suin. ”Odotat pentuja!”
Tässä sitä nyt oltiin. Olin viime päivinä tuntenut oloni jotenkin sairaaksi. Välillä minulla oli huono olo, välillä oloni tuntui vain… kummalliselta. Olin ajatellut, ettei kyse olisi mistään tavallisesta poikkeavasta – ehkä olin vain syönyt jotain parhaan päivänsä nähnyttä. Kun tämä olo ei ollut ottanut kadotakseen, oli Turmaloikkakin huolestunut, vaikka olinkin aistinut hänessä outoa toiveikkuutta, ja nyt ymmärsin miksi.
”Oletko varma?” kysyin epäluuloisena. Kysymys oli kuitenkin turha; Hehkuaskel varmasti tiesi mitä teki, enkä uskonut hänen olevan väärässä.
”Täysin”, parantajanaaras vastasi. ”Parin kuun päästä pennut syntyvät. Sinulla ei ole vielä kiirettä muuttaa pentutarhaan, mutta ala ainakin henkisesti valmistautua siihen.”
Nyökkäsin hiljaa, vielä hämmästyksestä lamaantuneena. Tietysti pennut olivat olleet odotettavissa, olin viimein suostunut niihin. Siltikin oloni oli epätodellinen, eikä oikeastaan kovin onnellinen. Toisaalta en ollut sitä odottanutkaan; vaikka olin viimein suostunut kumppanini ehdotukseen, en ollut missään vaiheessa varsinaisesti halunnut pentuja. Ne olivat minulle se ja sama. Oli kuitenkin kummallista ajatella, että pennut olivat nyt todellisuutta. En voinut käsittää, että vatsassani kasvoi uusi elämä, ehkä useampikin.
Kerroin Turmaloikalle heti kun hänet löysin. Kumppanini oli reagoinut ilmoitukseeni kuten olin odottanutkin: hän oli onnensa kukkuloilla. Hänen ilonsa ei kuitenkaan tarttunut minuun, joten jouduin tekaisemaan hymyni. Olimme kuitenkin tunteneet tarpeeksi kauan, jotta Turmaloikka huomasi ilmeeni epäaitouden.
”Mitä nyt? Luulin, että halusit pentuja”, Turmaloikka sanoi kallistaen päätään kysyvänä. Katsoin häntä pitkään mitään sanomatta, sillä en tiennyt miten voisin vastata. En halunnut hänen luulevan, että hän oli pakottanut minut tähän. Olin suostunut pentuihin, enkä oikeastaan katunut päätöstäni. En kuitenkaan voinut teeskennellä kaiken olevan hyvin, sillä soturi näki suoraan lävitseni.
”En tiedä”, sanoin hiljaa vältellen hänen katsettaan. ”Ehkä minua pelottaa tai jotain.”
Olin sanonut noin vain jotain sanoakseni, mutta oikeastaan se oli totta. Minua pelotti pennuissa monia asia. Niiden tuoma suuri muutos elämääni sekä minun ja Turmaloikan suhteeseen. Emona oleminen ja pentujen kasvattaminen. Synnytys. Tuntui, että minulla oli enemmän pelättävää kuin odotettavaa. Toivoin, että olisin voinut olla yhtä innoissani kuin Turmaloikka, mutta en vain pystynyt siihen.
”Tietysti sinua pelottaa”, Turmaloikka sanoi hetken päästä lämpimällä äänellä. Hänen hymynsä oli lempeä, vain minulle osoitettu. ”Mutta jos en olisi kuvitellut sinun selviävän tästä, en olisi koskaan ehdottanutkaan pentuja. Sinusta tulee hieno emo, olen varma siitä. Milloin olen koskaan ollut väärässä?”
*Yleensä*, ajattelin, mutta nielin sanani. Minun oli luotettava Turmaloikkaan, muuta en voinut. Tiesin kyllä, että hänen sanansa olivat totta. Hän ei olisi ikinä asettanut minua tilanteeseen, joka olisi satuttanut minua – oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä kivusta.
”En olisi halunnut ketään muuta pentujeni emoksi”, Turmaloikka sanoi ja uskalsin jo hymyillä hiukan. ”Pennuistamme tulee upeita, usko pois. Olen varma, että sinäkin tulet rakastamaan heitä.”
Pyräkkä oli yllättänyt meidät kesken partion. Tuuli puhalsi vasten kasvojani ja heitti mukanaan lunta koristamaan mustaa turkkiani. Edelläni kulkeva, partiota johtava Tuhkajuova ei pienen kokonsa vuoksi tuonut juuri tuulensuojaa. Siristin silmiäni nähdäkseni astua naarassoturin jättämiin jalanjälkiin; partioiden talloma polku oli jo peittynyt paksun lumikerroksen alle. Kaikeksi onneksi lumipyry oli iskenyt vasta partion loppupuolella, joten ainakaan huono sää ei estänyt tehtävän toteutumista täysin.
Kuulin Ruusutuikkeen askeleet läheltä takaani ja kiristin tahtiani. Tiineyteni ei erottunut vielä kovin selkeästi, mutta oikein tehokkaasti se jo vaikeutti liikkumistani. Tuntui siltä, että kannoin mukanani ylimääräistä painoa, joka veti minua maata kohti – ja oikeastaan se olikin totta. Olin kuitenkin huomannut, etteivät muut kissat uskaltaneet valittaa, vaikka hidastelin partiossa. Jotakin hyötyä tiineydestäkin oli.
Muuten muiden kissojen holhoava asenne häiritsi minua. Itse asiassa se häiritsi minua niin paljon, että jos olisin tiennyt näin käyvän, en olisi ehkä halunnut pentuja ollenkaan. Kaikki kohtelivat minua kuin jotain avutonta klaaninvanhinta. Arvostin sitä, että Turmaloikka oli aina tuomassa minulle lisää syötävää kun vain annoin aihetta kuvitella olevani nälkäinen. Olisin kuitenkin helposti jaksanut hakea riistaa itsekin, hitto vie, jaksoinhan minä vielä metsästääkin. Olin huomannut, että Henkäysvarjo oli vähentänyt partioitani ja kaiken kukkuraksi hän asetti minut partion johtoon yhä harvemmin. Vaikka kuinka yritin osoittaa, että olin vielä täysissä voimissani, ei varapäällikön päätä ollut kääntäminen.
Kaikista pahinta oli kuitenkin se, miten koko klaanin suhtautuminen minuun tuntui muuttuneen. Jos piikittelin jotakuta, se ei enää johtunut siitä, että käytös vain oli minulle tavanomaista – ei, kyseessä olivat varmasti pennut ja voi kuinka ne nyt jaksoivat häiritä emoparkaa. Yhtäkkiä kehnot tulokseni metsästyspartioissa eivät johtuneetkaan surkeista taidoistani saalistajana, vaan tietysti painavasta vatsastani. Muutenkin virheeni hyväksyttiin nykyään paljon helpommin, enkä voinut sietää sitä. Halusin, että lipsahduksistani valitettaisiin normaaliin tapaan, jotta voisin kehittyä soturina. Heikkouksistani huomauttaminen tarkoitti, että minun uskottiin kykenevän selättämään ne. Mutta ei, Ruusutuike piti suunsa supussa vaikka tahallani hidastin askeleitani entisestään. Partio liikkui minun tahtiani, mutta se oli heidän valintansa.
En halunnut olla kuningatar, halusin olla soturi. Siksi kuljin nyt tämän partion mukana tässä surkeassa säässä sen sijaan, että olisin ollut lepäämässä pentutarhalla. Minulla olisi ollut siihen jo oikeus; sen oli jokainen minulle läheinen kissa jo huomauttanut. Henkäysvarjo oli jo alkanut vihjailla, että minusta olisi enemmän harmia kuin hyötyä soturin tehtävissä, mutta en suostunut kuuntelemaan häntä. Minä pysyisin soturina niin kauan kun vain mahdollista, kunnes en enää vatsaltani jaksaisi seistä. Vaikka se tarkoittaisikin ankarassa lumipyryssä tarpomista.
”Tietäkääkin, että emonne on partiossa viimeiseen asti kunnon soturin lailla”, mutisin hiljaa ja siristin silmiäni lumisateessa. Tuuli tuntui yltyvän, mikä tuntui mahdottomalta ottaen huomioon sen nykyisen nopeuden. Lumihiutaleet pistelivät kasvojani kuin jäiset neulaset, mutta pakotin silmäni auki nähdäkseni eteeni – vain kohdatakseni Tuhkajuovan ihmettelevän katseen.
”Kelle puhut?” soturi kysyi ottaessaan vaivalloisen näköisiä askelia. Ihme, että hän oli tuulen yli kuullut pennuilleni tarkoitetut sanani.
”En kellekään”, vastasin viileästi ja keskityin asettamaan tassuni naaraan painamiin jalanjälkiin. ”En kellekään, joka kuulisi.”
Näin lumipyryn takaa Tuhkajuovan vihreiden silmien katsovan minua hetken, kunnes soturi kääntyi jälleen eteenpäin. Aavistin, että hän tiesi kyllä, kenelle – keille – olin sanani osoittanut. Olihan Tuhkajuovakin ollut kuningatar; ehkä hänkin oli puhellut pennuilleen samaan tapaan. Yhtäkkiä minusta tuntui hiukan tyhmältä, että olin puhunut heille. Minulla oli kuitenkin aavistus, että pentuni olivat kuulleet sanani, vaikka eivät niitä ehkä ymmärtäneetkään. Mitähän he olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet minun vielä pyörivän partioissa?
Voimakas tuulenpuuska osui meitä vastaan, ja olin kellahtaa kyljelleni. Henkäisin säikähdyksestä, mutta sain vaivalloisesti pidettyä tasapainoni. Lumihanki oli ehkä pehmeä, eikä kaatuminen olisi paljoa sattunut – ainakaan minulle. Ruusutuike ei valittanut kun pysähdyin hetkeksi, enemmän kerätäkseni ajatukseni kuin levähtääkseni. Huokaisin syvään. Minä ehkä kestin tämän sään, mutta pennuilla varmaan olisi mukavampaa olla pentutarhassa kuin lumimyrskyn keskellä. Ja siellä he olisivat turvassa.
Ehkä haluttomuuteni muuttaa kuningattareksi ei ollutkaan merkki sinnikkyydestä vaan itsekkyydestä.
Kaamoksen pimeimpänä iltana istuin leirin ulkopuolella katselemassa mustalla taivaalla loistavia tähtiä. Maailma leirin ulkopuolella oli epätavallisen avara; leiri oli alkanut tuntua tukalalta ja ahtaalta, kun en ollut päässyt poistumaan sieltä hetkeen. Olin jättäytynyt soturin velvollisuuksistani muutama päivä sitten ja muuttanut pentutarhaan. Vatsani oli alkanut tulla tehtävieni tielle, joten osittain Turmaloikan ja Henkäysvarjon pakottamana olin viimeinkin muuttanut kuningattaren rooliin. Se tuntui kummalliselta; nuorempana en ollut osannut kuvitellakaan, että saattaisin jonain iltana vetäytyä pentutarhaan nukkumaan soturien pesän sijaan. Toisaalta silloin ajatus rakkaudestakin oli tuntunut yhtä kaukaiselta kuin nuo tähdet.
Turmaloikkaan olin jo tottunut, enkä voinut kuvitellakaan elämää ilman häntä, ainakaan samanlaisena. Mutta pennut olivat asia erikseen; en tiennyt, tottuisinko niihin koskaan. Minua ei oltu luotu emoksi, niin olin aina ajatellut, eikä pääni ollut helposti käännettävissä. Olin soturi, saatoin liata tassuni vereen jos vain klaanini sitä minulta pyysi, mutta pienten, avuttomien elämänalkujen huolehtiminen oli kenties haastavin tehtävä maailmassa. Mikään osa minusta ei kielinyt, että olisin millään kykeneväinen tähän tärkeään tehtävään. En ehkä ollut yhtä kylmä kuin ennen, mutta tarpeeksi, jotta minut siitä tunnettiin. Kukaan ei ollut koskaan täyttänyt emon roolia elämässäni, enkä siis voinut käyttää ketään esimerkkinä tai tavoitteena siitä, millaisen kunnon emon kuului olla. En ollut koskaan tullut toimeen pentujen kanssa, en osannut leikkiä enkä hoivata heitä. Kaikki seikat huomioon ottaen minusta pitäisi tulla surkea emo, mutta olin valmis tekemään kaikkeni, ettei näin tapahtuisi. En vain tiennyt oliko se edes mahdollista.
”Toivon, ettette vihaa minua”, sanoin hiljaa pennuilleni ja katsahdin vaivihkaa ympärilleni. Toivoin, ettei kukaan muu kuullut; tämä hetki oli yksin meidän ja tähtien.
”Minä aion tehdä parhaani, lupaan sen. Haluan olla teille maailman paras emo. Mutta en ole täydellinen, vaikka kuinka yrittäisin olla, joten älkää vihatko minua.”
Kuolonklaanin reviirin männyt kurkottivat korkealle taivaalle. Pimeässä erotin niiden latvat ainoastaan kuun hopeisen valon ansiosta. Tarkkailin mietteliäänä, miten eräs oksa tiputti lumet yltään. Kuului vaimea tömähdys, sitten oli taas aivan hiljaista.
”Oikeastaan…”, sanoin hetken tuumittuani, ”jos minusta tosiaan tulee surkea emo, saatte vihata minua. Toivon, että vihaatte. Minäkään en oikeastaan pitänyt omasta emostani, joten jos sen ansaitsen, niin vihatkaa minua sydämenne kyllyydestä.”
En voinut kuvitellakaan, että koskaan näkisin pentuni siinä valossa, jossa oma emoni oli minut nähnyt. Olin kuvitellut, että ehkä suhtautumiseni omaan jälkikasvuuni olisi samanlainen – se olikin ollut osasyy haluttomuuteeni hankkia pentuja. Nyt tuo ajatus tuntui mahdottomalta. En vielä tuntenut pentujani, mutta odotin heitä jo malttamattomana, enkä uskonut tämän tunteen koskaan katoavan.
”Teitä minä en ikinä voisi vihata. Ei huolta siitä”, kuiskasin hymyillen ja sipaisin kylkeni kaarta hännänpäälläni. ”Tulen aina olemaan teistä ylpeä, minkä tien vain valitsettekin… Tai no, tarkemmin ajateltuna, en voi oikein luvata sitä… teistähän saattaa kasvaa vaikka mitä kiusankappaleita!”
Naureskelin itsekseni miettiessäni, millaisia kaistapäitä pennuistani saattaisi tulla. Ehkä he eivät perisi ollenkaan minun älykkyyttäni, vaan tulisivat isäänsä. Halusin tietysti kasvattaa heistä klaanilleen uskollisia, taitavia sotureita. Minä en kuitenkaan ollut ainoa tekijä, joka muovaisi heidän elämäänsä. En siis voinut asettaa vaatimuksia sille, millaisia kissoja heistä kasvaisi.
”En ehkä tule aina olemaan teistä ylpeä… Mutta tulen aina rakastamaan teitä, juuri sellaisina kuin olette ja minkä tien ikinä elämässänne valitsettekaan.”
Myrsky pauhasi pentutarhan katon yläpuolella heitellen männyn oksia sinne tänne. Tuuli ujelsi surkeana, mutta lunta se ei enää viskonut mukanaan. Ohenevan hangen päällä oli ollut kiiltävä jääkerros kun olin sen viimeksi nähnyt – toisaalta siitä oli kulunut jo aikaa. Toivoin, ettei Turmaloikalla ollut kovin kurjaa pentutarhan ulkopuolella odotellessa. Toisaalta oman tilanteeni takia en ehtinyt tai välittänyt juuri nyt huolehtia hänen viihtyvyydestään.
Purin keppiä voimakkaammin kivun aallon kulkiessa ylitseni. Tämä pahainen karahka tuntui olevan ainoa asia, joka piti minut tietoisuudessa ja tässä maailmassa: pelkäsin, että jos vähänkään hellittäisin siitä, menettäisin kivusta tajuntani. Toisaalta en ollut koskaan tuntenut olevani näin elossa, sillä en koskaan ollut tuntenut tällaista kipua. Pidin kepistä tiukasti kiinni.
Hehkuaskelen puhe kuului sumeana, kuin se olisi tullut jään alta. Ymmärsin kuitenkin hänen ohjeensa. Pehmeä tassu laskeutui kyljelleni, ja kohtasin keltaisten silmien lämpimän katseen. Koska parantajalla ei ollut tällä hetkellä oppilasta, kuningattarena toimiva Mäntyviiksi oli saapunut auttamaan synnytyksessäni. Olin naaraalle kiitollinen hänen avustaan, mutta olisin mieluummin selvinnyt yksin – en halunnut jäädä hänelle velkaa.
Hengitykseni kävi tiheäksi ja kipu yltyi. Arvelin kuitenkin, että pian tämä olisi ohi, joten päätin kestää. Pian tunsinkin, miten pieni karvamytty laskettiin viereeni. En kuitenkaan uskaltanut vielä antaa keskittymiseni kaikota muualle.
”Terve kolli”, Hehkusaskel sanoi pääni vierestä. ”Pari on vielä tulossa, luulisin. Hengittele vain syvään Pimentovarjo, selviät hienosti.”
Parantajan huolehtiva äänensävy sai vihan kiehahtamaan sisälläni; osasin minä nyt hengitellä vaikkei siitä kukaan minulle huomauttanutkaan! Kenties ärsyynnys antoi minulle voimaa, sillä ei kestänyt kauaakaan, kun seuraava pentu oli jo ilmestynyt kyljelleni – toinen terve kolli. Pystyin jo tarkentamaan katseeni Hehkuaskeleen kasvoihin – oletin, että pahin oli jo ohi – ja näin parantajanaaraan katseessa mietteliäisyyttä.
”Vielä yksi”, musta naaras sanoi tuumien, ja luotin hänen sanaansa. Hehkuaskel oli kokenut parantaja ja auttanut kymmenissä synnytyksissä; minä ja pentuni olimme hyvissä tassuissa. Toivoin, että Turmaloikkakin tiedosti tämän. Kumppanini oli vaikuttanut olevan huolissaan, vaikkakin myös hyvin innoissaan synnytyksen alettua. Tilannetta ei auttanut se, ettei tällä ollut lupaa pesään synnytyksen aikana – mikä oli oikeastaan hyvä, sillä hän olisi varmaankin vain ollut tiellä.
Viimeinen kivulias aalto kulki lävitseni, ja pian kolmas karvapallo laskettiin hellästi kahden muun viereen. Huohotin raskaasti, mutta ainakin kipu oli nyt ohi. Olin uskomattoman väsynyt, raajani tuntuivat lyijynraskailta ja silmäni olivat painumassa väkisin kiinni. En kuitenkaan malttanut nukahtaa, en millään olisi voinut. Pentuni olivat viimein saapuneet.
Nostin hitaasti päätäni sammalilta ja silmäilin kolmikkoa katseellani. Kaksi niistä oli väriltään tummempia kuin kolmas, joka tummanharmaan sijaan oli vaaleanharmaa. Yksi oli kahta muuta pienempi, kaiketi tullut minuun.
”Mukava tavata”, naukaisin hiljaa ja kosketin lähimmän, pienimmän pennun päätä. Kohotin katseeni pesän suuaukolle, kun kuulin sieltä lähestyviä, kiirehtiviä askeleita. Hymy valtasi kasvoni, kun näin Turmaloikan saapuneen. Olin aina tiennyt, että hänestä tulisi hyvä isä, ja tuo täynnä rakkautta ja ihastusta oleva ilme kollin kasvoilla varmisti asian. Tiesin, että hän tulisi rakastamaan pentujamme aivan yhtä suuresti kuin minä.
Turmaloikka kosketti otsaani hellästi kuonollaan.
”Oletko kunnossa? Pidit aika paljon ääntä”, hän sanoi ja istuutui pentujen viereen. Virnistin huvittuneena.
”Olen. Ja tiedäkin, että olet hyvin onnekas kun roolimme ovat näin päin.”
Turmaloikan katse liikkui pennusta toiseen tutkien heidän piirteitään. Pennut näyttivät olevan juuri sopiva sekoitus meitä – ei ollut epäilystäkään, ketkä heidän vanhempansa olivat. Vaaleanharmaa naaras oli perinyt isänsä koon, sillä naaras näytti pennuksi melko suurelta. Hänellä oli minun valkoiset tassuni, samoin kuin suuremmalla veljellään. Kolmannella oli Turmaloikan raidallinen tummanharmaa turkki, mutta hän oli selvästi enemmän minun kokoiseni.
”Oletko päättänyt jo nimet?” kumppanini kysyi yllättäen ja pakotin itseni riistämään katseeni pennuista.
”En. Olisiko minun pitänyt?” kysyin enemmän hämmentyneenä kuin haastaen. Turmaloikka pudisti päätään hymyillen. Tiesin, ettei tuo virne pyyhkiytyisi hänen kasvoiltaan moneen kuuhun.
”Ei. Ja sinulla oli varmasti muuta ajateltavaa”, hän vastasi. ”Ajattelin kuitenkin, että sinä varmaan osaat keksiä paremmat nimet. Olen aina pitänyt sinunkin nimestäsi.”
”En keksinyt sitä itse”, huomautin ja pyöräytin silmiäni. ”Enkä usko, että olet oikeassa. En ole kovin luova kissa. Mutta selvä, minä keksin ne, et saa sitten valittaa.”
Turmaloikan viikset värähtivät.
”En tietenkään.”
Mitkä olisivat pentujen arvoiset nimet? En tiennyt heidän luonteistaan tietenkään mitään, joten persoonan perusteella en voisi nimiä antaa. Nimet voisivat liittyä heidän ulkonäköönsä, mutta harmaita turkkeja tuijottaessani ei mieleeni tullut muuta kuin Turmapentu ja Tuhkapentu. Kurtistin kulmiani. Tämä olisikin vaikeampi tehtävä kuin olin kuvitellut.
”Tämä on Pyräkkäpentu”, sanoin hetken päästä ja kosketin pienintä pentua kuonollani. Seuraavaksi koskin nenälläni toisen kollipennun otsaa. ”Ja tässä on Kaamospentu.”
Salama jyrähti taivaalla muistuttaakseen ulkona vallitsevasta myrskystä, kun käännyin viimeisen pennun puoleen.
”Ja tämä tässä on Myrskypentu.”
Turmaloikka nyökkäsi ja kosketti hänkin vuorotellen jokaisen pennun pientä päälakea.
”Minähän sanoin, että keksisit hyvät nimet”, kolli sanoi ja asettui makoilemaan toiselle puolelleni. Laskin viimein pääni sammalille ja kierryin tiukemmin pentujen ympärille.
”Etkä sanonut”, sanoin hymyillen. ”Sanoit vain, että keksisin paremmat kuin sinä.”
//2301 sanaa, KP-boosti
