Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Tarkkailin tiiviisti Mahlatassua, joka vaani keskittyneenä muutaman hännänmitan päässä pähkinää nakertavaa oravaa. Nuori kolli oli edistynyt koulutuksessaan hyvin alun vaikeuksien jälkeen, mutta se ei tarkoittanut, että päästäisin hänet helpolla. Mahlatassu taisi taistelemisen huomattavasti paremmin kuin saalistamisen – ainakin yksi asia, joka meillä oli yhteistä. Siksi olin päättänyt, että tänään harjoittelisimme sitä, tarkemmin vaanimista. Oppilas pyrki saalistaessaan usein vain juoksemaan saaliinsa kiinni, eikä se käynyt päinsä. Se toimi ehkä jäniksiin, mutta ei moniin muihin riistaeläimiin. Hänen olisi opittava vaanimaan edes jollain tasolla, ennen kuin pääsisi soturiksi.
Vaalea kolli liikkui hitaasti lähemmäs. Hänen vaanimisasentonsa oli kehittynyt, lähinnä vaanimisessa ongelmana oli se, ettei hän tuntunut jaksavan odottaa. Nyt Mahlatassu oli kuitenkin maltillinen, ja parin askeleen ja nopean hyökkäyksen jälkeen se palkittiin.
Oppilaani asteli takaisin luokseni orava suussaan. Hän näytti ylpeältä itseensä pudottaessaan saaliinsa eteeni.
”Osaat jo paremmin, mutta et vieläkään tarpeeksi hyvin. Sinun pitää oppia odottamaan, muuten sinusta ei tule koskaan soturia”, sanoin viileästi, mutta nyökkäsin sitten hyväksyvästi. ”Vaanit kuitenkin hyvässä asennossa. Siitä vain ei ole hyötyä, jos et jaksa odottaa kunnolla. Kaikkea riistaa ei saa juoksemalla kiinni.”
Vilkaisin taivaalle. Olimme aloittaneet aurinkohuipun aikaan, kerrankin hiukan myöhemmin kuin yleensä. Taivas oli alkanut punertua hiljalleen saapuvan illan merkiksi. Harjoitustuokio olikin ilmeisesti venähtänyt.
”Tämä riittää tältä päivältä. Mene takaisin leiriin, syö ja mene nukkumaan ajoissa. Älä kuvittele, että voisit tottua myöhäisiin herätyksiin, aloitamme huomenna auringonnousun aikaan.”
Mahlatassu näytti hiukan pettyneeltä, mutta nyökkäsi ja meni matkoihinsa. Huokaisin väsyneenä ja seisoin hetken paikoillani nauttien hiljaisuudesta ja rauhasta. Mestarina minulla oli enemmän vastuuta. En pannut sitä pahakseni, jos ikinä halusin päälliköksi, minun olisi osattava kantaa vastuuta monista asioista. Se ei tehnyt oppilaan kouluttamisesta yhtään vähemmän raskasta. Normaalisti kävisin myös jossain partiossa koulutuksen lisäksi, mutta tänään minulla oli vapaa ilta. Muistin, miten aiemmin päivällä Turmaloikka oli kysynyt tämän illan tekemisistäni, niin kuin se hänelle olisi kuulunut. Tavallisesta poiketen hän ei ollut kuulostanut yhtä piikikkäältä, mutta se ei tarkoittanut, ettenkö minä olisi ollut.
”Aion nauttia siitä, etten joudu näkemään typerää virnettäsi, kuulemaan typerää ääntäsi tai ylipäätään sietämään typerää olemustasi”, olin vastannut kylmästi.
”Olenko tosiaan noin typerä?” soturi oli kysynyt virnistäen, mutta pääsin tilanteesta pois Mahlatassun saavuttua valmiina harjoituksiin.
En aikonut tuhlata vapaata iltaani leirissä muiden kissojen kanssa tai nukkuen, minun oli päästävä tuulettamaan ajatuksiani.
Päätin suunnata kohti Lehtikuusilaaksoa. En uskonut, että tapaisin siellä muita kissoja. Tuntui, että useimmat viettivät aikaa lähinnä Hehkulammella.
Laskeva aurinko ei lämmittänyt samalla tavalla kuin silloin, kun se paistoi korkealta taivaalta. En kuitenkaan joutunut olemaan kylmissäni. Kuuntelin metsän ääniä: linnun viserrystä, tuulen huminaa puissa ja heinäsirkkojen siritystä. Metsän tuoksut olivat raikkaita ja viestivät viherlehden mukanaan tuomasta uudesta elämästä. Myönsin harvoin pitäväni mistään, mutta tästä ajasta minä pidin. En ollut päässyt kokemaan sitä aiemmin, mutta nyt ymmärsin, miksi kaikki aina sanoivat ikävöivänsä viherlehteä.
Lähestyin laakson viereistä rajaa, mielialani korkealla hiljaisuudesta ja rauhasta nauttien, kun erotin ilmassa toisen kissan hajun. Jatkoin matkaani ja tunnistin hajun kuuluvan Karhumyrskylle. Kolli istui vähän matkan päässä kivellä.
Olin jo pyörähtämässä ympäri, kun ptsähdyin. Nyt olisi hyvä tilaisuus tutustua häneen. En tuntenut oikeastaan ketään muuta kuin Tuhkajuovan, mutta viime aikoina olin tajunnut, ettei minusta koskaan tulisi varapäällikköä, jos kukaan ei edes tietäisi minusta. Astelin siis vastentahtoisesti kohti soturia.
”Ja minä kun toivoin voivani nauttia yksinäisyydestä ja rauhasta”, tuhahdin seisahtuen vähän matkan päähän Karhumyrskystä. ”Sinä kai aioit samaa.”
//Karhu?
//534 sanaa
