Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
//TAISTELUTARINA (1161 sanaa taistelua)//
Katsoin hetken mietteliäänä Tuhkajuovaa. Naaras oli todennut, ettei minun tarvinnut harkita pelkästään meidän ikäluokkamme kolleja uudeksi kumppanikseni. Vaikka olin iäkkäämpi, monet klaanin nuorista, lupaavista sotureista suostuisivat asemani vuoksi ilomielin kumppanikseni. Ajatus ei kuitenkaan houkutellut.
“Kenties”, sanoin ja kohautin lapojani. “Mutta en halua ketään nuorempaa. Luulen, että haluan jonkun, joka tuntee minut. Edes jollain tasolla.”
En ollut koskaan ollut läheinen Kuuraturkin kanssa. Olimme kuitenkin jotenkin oppineet tuntemaan toisemme näiden lukuisten kuiden aikana. Kuuraturkki tiesi, etten aterioidessani pitänyt seurasta, joten hän jätti minut rauhaan siinä missä monet tunkivat luokseni juttelemaan joutavia. Minä taas tiesin, että kolli oli laiska nousemaan aamulla, joten herätin hänet hiukan ennen muita. Hän oli kokenut kanssani samat tapahtumat: olimme yhdessä nähneet esimerkiksi Eloklaanin synnyn. Tuntui hullulta ajatella, että suuri osa kuolonklaanilaisista oli nuorempia kuin vihollisklaanimme. Ajatus sai minut tuntemaan itseni vanhaksi.
“Ehkä on typerää ajatella niin”, tuhahdin ja pudistin päätäni. Minun tarvitsisi ainoastaan sietää kumppaniani. Meidän ei tarvitsisi vaihtaa kieliä tai jakaa makuupaikkaa. Emmekä me tietenkään saisi pentuja. Siltikin minusta tuntui, etten halunnut liittää itseeni ketään täysin ventovierasta kissaa, oli tämä sitten kuinka taidokas ja ansioitunut soturi tahansa.
“Sinuna harkitsisin tarkkaan, kenet valitset kumppaniksesi”, Tuhkajuova tokaisi ja hyssytteli vierellään loikoilevaa unissaan inisevää pentua. Pennun hiljennyttyä hän nosti vihreän katseensa minuun. “Mieti, onko tärkeämpää se, että tunnet hänet, vai että hän on kunnon soturi.”
Otin Tuhkajuovan neuvosta vaarin ja mietin asiaa pääni puhki. Halusinko oikeasti Kuuraturkin kumppanikseni? Hän oli laiska ja kulki lähes poikkeuksetta siitä, mistä aita oli matalin; Kuuraturkki oli kaukana Kuolonklaanin parhaimmistosta. Kenties Henkäystähtikin arvostaisi enemmän, jos valitsisin kumppanikseni jonkun mallikkaamman soturin.
Sain tarpeellisen tauon mietteisiini taistelun muodossa. Suunnitelmat oli lyöty lukkoon: hyökkäisimme Eloklaanin leiriin kujakissojen kanssa täysikuun kokoontumisen aikaan, jolloin vain pieni osa eloklaanilaisista olisi vastassamme leirissä. Olin hiukan pettynyt siihen, että Keijukainen johti hyökkäystä enkä minä, mutta en ilmaissut tyytymättömyyttäni Henkäystähdelle. Kujakissayhteisö oli pidettävä tyytyväisenä; jos nousisimme Keijukaista vastaan, saisimme heittää hyvästit liittolaisuudellemme.
Pettymystäni helpotti se, että naaras vaikutti kyvykkäältä johtajalta. Kujakissat tuntuivat kunnioittavan häntä ja seuraavan kuuliaisesti hänen käskyjään, joten ainakaan minun ei tarvitsisi yrittää pitää heitä ruodussa. Tehtäväkseni jäisi kuolonklaanilaisten johtaminen. Onnekseni hyökkäykseen osallistuvatbolivat suuremmilta osin tottelevaisia ja kuuntelisivat käskyjäni, jos Jääviiltoa ei otettu lukuun. Osasin kuitenkin antaa tässä tilanteessa arvoa soturin jopa verenhimoiselle luonteelle; hän ei säästelisi voimiaan, jos tilaisuus päästä teurastamaan eloklaanilaisia seisoi kollin edessä.
Pitkin hampain suostuin noudattamaan Keijukaisen suunnitelmaa. Minä, Kaamoskukka sekä Kharon – eräs kujakissoista – menisimme edeltä Eloklaanin leiriin ja harhauttaisimme heitä, jolloin muut joukot pääsisivät tekemään yllätyshyökkäyksen. Eloklaanilaiset vartioivat leiriään puista, joten jos noin vain yrittäisimme hyökätä yhtenä rykelmänä, he huomaisivat meidät ja ehtisivät varoittamaan kissoja leirissä. Tarkoituksenamme oli pienentää eloklaanilaisten joukkoja mahdollisimman paljon, eikä se onnistuisi, jos uhrimme säntäisivät karkuun ennen kuin ehtisimme leiriin sisäänkään.
Eloklaanin reviirin ja leirin tunteva Kharon johdatti meidät vihollisklaanin sisäänkäynnille.Astelin kahden muun edellä Eloklaanin leiriin ja vilkuilin uteliaana ympärilleni. Pidin olemukseni rauhallisena ja tyynenä, jotta en säikäyttäisi vartiossa olevia kissoja. Se kävi helposti, sillä luotin täysin voittoomme. Suuri osa eloklaanilaisista oli kokoontumisessa, eivätkä leiriin jääneet mahtaisi mitään Kuolonklaanin ja kujakissayhteisön yhdistetyille joukoille. Sitä paitsi olin aina ollut varma taistelutaidoistani; kenties joutuisimme tänä yönä tekemään uhrauksia, mutta minä aioin selvitä taistelusta naarmutta.
Eloklaanin vartijat reagoivat välittömästi kävellessämme sisään leiriin. Rastaskukka kiirehti luoksemme: naaraan olemus oli jännittynyt ja hänen kasvoiltaan paistoi hämmennys, mutta ainakaan hän ei vielä tehnyt elettäkään hyökätäkseen. Koska meitä oli vain kolme, emme herättäneet epäilyksiä.
“Pimentovarjo”, naaras tervehti kireästi ja seisahtui eteemme. “Mikset ole kokoontumisessa? Onko jotain tapahtunut?”
En vaivautunut heti vastaamaan soturin kysymyksiin, sillä halusin antaa Keijukaiselle mahdollisimman paljon aikaa asettua valmiuteen. Annoin katseeni liukua tyynesti Eloklaanin leirin yli. Täällä asustivat heidän klaaninvanhimpansa, pentunsa ja kuningattarensa. En kyennyt paikantamaan heidän pesiään, eikä se johtunut pelkästään tietämättömyydestäni. Aivan kuten Kuolonklaanissa, klaanin heikoimmille kissoille oli varmasti tarjottu turvaisin ja suojaisin asuinpaikka. Sekään ei kuitenkaan pelastaisi heitä pian leiriin vyöryviltä vihollisjoukoilta.
En pitänyt tappamisesta, ja olisin halunnut välttää tämän. Tiesin kuitenkin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut: Henkäystähden mielestä Eloklaanin tuhoaminen johtaisi Kuolonklaanin menestymiseen. Minä uskoin samaan, vaikkakin muista syistä. Kuolonklaani olisi aina ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessäni, joten mieleni oli kevyt kun kerroin Rastaskukalle kaiken olevan hyvin ja pyysin häntä rauhoittumaan. Kuolonklaanin vahvistumiseksi eloklaanilaisten murhaaminen oli pieni hinta. Sitä paitsi en ollut koskaan välittänyt näistä yhdentekevistä kissoista.
Pian Kharonin huuto kaikui metsässä ja olisi vain ajan kysymys, milloin Eloklaanin leiri täyttyisi hyökkääjistä. Rastaskukalle alkoi valjeta, että jokin tosiaan oli pielessä, kuten hänen vaistonsa olivat naaraalle alun perinkin kertoneet. Hän otti varovaisen askeleen taaksepäin vilkuillen jännittyneenä kissasta toiseen. Kohtasin naaraan katseen kylmin ilmein kun se osui minuun.
Keijukainen ei tuhlannut aikaa vaan saapui hetken päästä joukkoineen leiriin. Hänen suunnitelmansa oli onnistunut: Eloklaanin leiri oli edelleen vartijoita lukuun ottamatta tyhjillään. Vilkuilin tarkkaavaisesti ympärilleni, mutta mistään suunnasta ei ollut odotettavissa vakavasti otettavaa vastahyökkäystä. Leiriin jääneistä eloklaanilaisista suurin osa oli edelleen unten mailla, vaikka muutama metelöintiin herännyt laahustikin aukiolle tarkistamaan melun lähteen. Hymy piirtyi väkisinkin kasvoilleni, kun huomasin kauhistuneen ilmeen Rastaskukan kasvoilla parinkymmenen kissan tulviessa leiriin. Me voittaisimme tämän taistelun.
Seurasin tyynesti katseellani, miten Keijukainen asteli ohitseni Rastaskukan luo. Hänen kasvojaan koristava itsevarma virne kertoi, että hän yhtyi tuntemuksiini – tilanne oli todellakin meidän puolellamme. Kun kujakissayhteisön johtaja syöksähti eloklaanilaissoturin kimppuun, taistelu alkoi.
Kuolonklaanilaiset ja kujakissat kiirehtivät eloklaanilaisten kimppuun. En todellakaan aikonut jäädä vain toimettomana seisomaan paikoilleni, joten syöksähdin salamana lähimmän kissan niskaan. Hän oli pienikokoinen vaikka siltikin hiukan minua kookkaampi, mutta huomasin heti, ettei naaras ollut kovin kummoinen taistelija. Villistä sähisimisestä ja tassuilla huitomisesta huolimatta hän taipui helposti maahan, kun tarrasin hampaillani hänen kaulaansa. Pidin eloklaanilaista aloillaan koko painollani ja upotin hampaani hänen kurkkuunsa aikeenani tappaa, mutta jollain ilveellä hän onnistui kierähtämään altani pois. Siristin silmiäni kun naaras yritti kömpiä pakoon etsien katseellaan jotain klaanitoveriaan apuun.
”Pelkuri”, murahdin ja pyöräytin silmiäni. Syöksyin jälleen kissan kimppuun ja läimäisin häntä kasvoille tassullani. Hän horjahti taaksepäin veren putoillessa maahan tuoreista haavoista naaraan poskella. Sivalsin seuraavaksi hänen takajalkaansa, ja soturi sihahti kivusta. Hän yritti epätoivoisesti huitoa tassullaan suuntaani, mutta sen ainoan kerran kun en ehtinyt väistämään naaraan iskua, siinä ei ollut ollenkaan voimaa. Tuntui melkein pahalta taistella häntä vastaan: emme kamppailleet ollenkaan samassa sarjassa.
Nopealla liikkeellä tarrasin naarassoturin kaulaan hampaillani. Hän sätki allani ärsyttävästi, mutta soturilla ei riittänyt enää puhtia heittää minua pois päältään. Hampaani upposivat syvemmälle, ja tunsin outoa voitonriemua kun maistoin hänen verensä suussani. Tummaa nestettä alkoi pulputa hänen kaulastaan lumiselle maalle. Kun maa eloklaanilaisen alla alkoi värjäytyä punaiseksi, hänen liikkeensä hidastuivat kunnes lopulta soturi ei enää hievahtanutkaan. Hänen silmänsä olivat lasittuneet ja niiden katse oli keskittynyt jonnekin kauas.
Irrotin otteeni hänen kaulastaan ja jäin hetkeksi katsomaan naaraan ruumista. Hänen nimensäkin muistui mieleeni: Pehmoturkki. En ollut koskaan tuntenut Eloklaanin soturia – tietenkään – mutta ei hän ollut minulle täysin ventovieras. Mitään katumusta en teostani kuitenkaan tuntenut.
Yhtenä hetkenä seisoin paikoillani kyljet kohoillen, seuraavana makasin selälläni lumessa. Jokin voima oli heittänyt minut jaloiltani, ja nousin hämmästyneenä seisomaan katsellen varuillani ympärilleni. Kohtasin suurikokoisen, ruskean kollin katseen. Siristin silmiäni; en tuntenut häntä. Pehmoturkki, vaikka en aluksi hänen nimeään ollutkaan muistanut, oli sentään ollut tuttu hahmo kokoontumisista. Tätä kissaa en tunnistanut: hän oli varmasti tuore Eloklaanin jäsen. Mittailin häntä katseellani yrittäen arvioida, kuinka taidokas hän oli. Useimmat eivät yltäneet taistelijoina tasolleni, mutta tämä kolli oli päässyt yllättämään minut. Lisäksi hän oli suuri kooltaan, mikä saattaisi osoittautua ongelmaksi.
Ennen kuin ehdin harkitakaan seuraavaa liikettäni, joku tömähti maahan viereeni. Käännyin nopeasti ympäri pitäen huomioni vielä suurikokoisessa kollissa; Viherkatse kömpi jaloilleen ja sähähti kun huomasi minut. Siirsin katseeni naaraan tulosuuntaan ja näin Keijukaisen jo valmiina seuraavaan hyökkäykseen. Samaan aikaan kookas eloklaanilainen ryntäsi minua kohti ja pian kaikki neljä olimme yhtä huitovien tassujen ja paljastettujen kynsien sekamelskaa. Aivan kuin tilanne ei olisi ollut jo tarpeeksi kaoottinen, joku eloklaanilainen naaras liittyi vielä mukaan.
Suurikokoinen kolli osoittautua vaikeaksi vastukseksi. Pysyin hetken hänen tahdissaan, mutta kun huomioni hetkeksi herpaantui Viherkatseeseen, joka yritti purra minua hännästä, kolli onnistui läimäisemään minua suurella tassullaan pääni sivulle. Korvissani soi ja horjahdin sivulle, kun maailma tuntui keikahtavan allani. Ei ollut reilua, että jotkut olivat noin suuria ja voimakkaita.
Ravistin päätäni ja yritin keskittää katseeni. Maailma alkoi hiljalleen tarkentua uudelleen. En todellakaan voisi antaa soturin tehdä samaa uudelleen: en ollut varma selviäisinkö siitä hengissä. Mulkaisin vihaisesti vastustajaani, joka näytti harkitsevan seuraavaa liikettään. Nopeudessa minä ainakin voittaisin, eikä kolli vaikuttanut kovin ketterältä.
Keijukainen taisteli vieressäni yhtä aikaa Viherkatseen ja toisen eloklaanilaisen kanssa. Naaras vaikutti taitavalta taistelijalta, mutta kahdessa vastustajassa oli selvästi haastetta.
”Luulen, että selviämme näistä kolmesta jos taistelemme yhdessä”, puuskahdin kujakissalle samalla kun väistin kookkaan soturin iskun, joka viisti aivan liian läheltä viiksikarvojani. ”Jos sinusta on siihen.”
//Keiju ja Kimmo?
