Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Pälyilin epäillen taivaalle soturien pesän suojista. Aurinko porotti kuin kohtalon päivät olisivat käsillä, eikä taivaalla nähnyt yhden ainoaa helpotusta tarjoavaa pilvenhattaraa. Ei edes tuullut: ilma oli pysähtynyttä, enkä kuullut taustalla yleensä soivaa ulinaa. Kerrassaan sietämätöntä. Olin aina rakastanut lämpöä, ja viherlehtinä lempipuuhiani oli auringossa kallioilla loikoilu. Nyt kalliot polttivat kuin olisi kävellyt kuumilla kekäleillä: leirin aukio oli tyhjä, klaanilaiset olivat suojautuneet pesiin sekä seinämien luomiin varjoihin. Kallioseinillä kasvavat sammalet olivat paahteessa muuttuneet kuiviksi, ruskeiksi koppuroiksi.
”Voi kun nämä helteet hellittäisivät”, viereeni jostain tupsahtanut Pikkukaaos päivitteli. En tiennyt, mikä osa viileästä olemuksestani oli antanut naaraalle sen ajatuksen, että haluaisin tulla lähestytyksi. Olin tuntenut Pikkukaaoksen kauan, enkä vieläkään oikein ottanut naaraasta selvää. Aivan kuin hän ei välittäisi siitä, kiinnostiko keskustelukumppania hänen itsestään selvät tuumailunsa.
”Niin”, mutisin takaisin tympääntyneenä. ”En ole koskaan nähnyt vastaavaa.”
Se oli totta. Toivoin, että olisin voinut elämänkokemukseeni vedoten sanoa, ettei tämä ollut mitään uutta, että olin jo joskus aiemmin nähnyt Kuolonklaanin selviävän samanlaisista säistä. En kuitenkaan ollut kokenut tällaista. Olin elänyt läpi ankarien talvien ja hirmumyrskyjen, mutta en ollut koskaan aiemmin kohdannut aurinkoa vihollisena.
”Niin. Ennennäkemätöntä. Emme olisi mitenkään voineet varautua moiseen.”
Vaikka koin Pikkukaaoksen läsnäolon kärsivällisimmillänikin vain siedettävänä, sydäntäni lämmitti nyt se, että jaoimme pitkälti samat kokemukset. Hän oli myös nähnyt Eloklaanin synnyn, tapahtuman, josta nyt pennuille ja oppilaille kerrottiin, kuin se olisi jo kaukaista menneisyyttä. Oloni tuntui vähemmän ikälopulta, kun en ollut aivan yksin kokemusteni kanssa.
Kun aurinko viimein oli painunut niin alas taivaanrantaan, että pitkät varjot lankesivat suojaamaan leirin aukiota, astuin viimein ulos pesästä. Nälkä kurni vatsaani: helle oli ajanut myös riistaeläimet piiloihinsa, ja tuoresaaliskasa oli viime päivinä ollut suorastaan säälittävän kokoinen. Jalouteni ei nyt riittänyt aterian väliin jättämiseen, sillä olin itse menossa vielä yöpartioon. Nälkä huimasi jo päätäni, enkä jaksaisi jolkottaa ympäri reviiriä tyhjin vatsoin. Toisaalta moni muu oli täysin samassa tilanteessa: minun oli viime aikoina ollut pakko määrätä partiot kulkemaan pimeinä yön ja varhaisen aamun aikoina, sillä leirin ulkopuolella ei ollut turvallista päiväsaikaan. Monet partioihin lähtevät kerääntyivätkin nyt tuoresaaliskasan luo. Toistaiseksi ruokaa oli onnistuttu jakamaan sovussa, mutta olin huomannut kireyttä joidenkin klaanilaisten välillä. Lehtikatoina ruoan jakaminen ei yleensä kärjistynyt väittelyä vakavammaksi, mutta kissat olivat tottuneet syömään viherlehden aikaan vatsansa täyteen aina halutessaan. Siksi pidin tuoresaaliskasaa aina hiukan silmällä.
Hotkaisin hiiren. Lummetassu, joka oli lähdössä kanssani partioon, söi varpusta vähän matkan päässä. Tämän mestari Virtaviima lähtisi myös mukaan, ja näinkin naaraan astuvan venytellen ulos sotureiden pesästä. Myös oppilaiden koulutus jäi nyt yöaikaan, mikä oli aiheuttanut – etenkin minulle – harmaita karvoja. Mestareina toimiville sotureille jäi nyt paljon vähemmän aikaa partioihin. Olin yrittänyt ratkaista ongelmaa järjestämällä mestareita oppilaineen useammin partioihin, jotta koulutusta voisi toteuttaa niiden aikana.
Koska partiot jakautuivat nyt pienemmälle aikaikkunalle, olimme päättäneet tehdä partioista suurempia. Se oli vain järkevää: näin tehostimme merkittävästi metsästystä. Ei olisi ollut mahdollista jatkaa metsästämistä tavallisilla suunnilleen neljän kissan partioilla, kun aikaa saalistamiselle oli niin vähän ja riistasta oli muutenkin puutetta. Siksi minun, Virtaviiman ja Lummetassun lisäksi mukaamme lähtivät myös Matotaisto ja Hierakkatassu sekä Tattihalla.
Astelin leirin uloskäynnille odottamaan muiden partiolaisten saapumista. Loin tiukan katseen Hierakkatassuun, joka oli jäänyt lorvimaan oppilaiden pesän ulkopuolelle, ja pian naaras kipitti luokseni. Nyökkäsin Virtaviimalle, joka saapui seuraavaksi.
”Olethan saanut syödäksesi?” kysyin vaaleanharmaalta soturilta. ”Säännöstely on tärkeää, mutta en halua kenenkään pyörtyvän kesken partion nälän takia.”
Virtaviima ei toisaalta vaikuttanut kuuluvan niihin, jotka typerää jalouttaan päätyivät satuttamaan vain itseään – huoleni oli varmaankin turhaa. Olin kuitenkin törmännyt joihinkin, jotka vaikuttivat välttelevän syömistä viimeiseen asti, jotta muille riittäisi ruokaa. Se oli tyhmää: eivät marttyyrit saaneet Pimeyden Metsältä mitään pisteitä. Sen sijaan he saivat nestehukan eivätkä jaksaneet partioissa metsästää. Suuret kiitokset.
//Virta?
KP-boosti käytössä
