Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
En ollut koskaan pitänyt Jääviillosta, mutta nyt minusta tuntui siltä kuin suorastaan inhoaisin mokomaa. Olin tottunut siihen, että soturi pyrki jokaisena sekuntina käymään jonkun hermoille ilkeillä kommenteillaan, ja toisinaan minä satuin hänen kohteekseen. Olin kestänyt sen, sillä minua ei olisi vähempää voinut kiinnostaa, mitä Jääviillon kaltainen surkimus minusta ajatteli. En kuitenkaan voinut hyväksyä sitä, että hän kutsui minun pentujani kuraverisiksi. Minun pentujani, joista jokainen oli häntä kunnioitettavampi soturi. Pitäisin huolen, että tämä jäisi viimeiseksi partiokseni kyseisen ääliön kanssa.
Johdatin partiota halki lumen ja loskan kohti Eloklaanin rajaa. Olin niin uppoutunut mietteisiini, että tahtini pääsi hetkeksi hidastumaan ja Sinilintu joutui huomauttamaan asiasta. Jääviillon kommentit Turmaloikasta olivat nimittäin jääneet pyörimään päähäni. Vaikka kuinka halusin teeskennellä, etteivät tuon idiootin tyhjät sanat merkinneet minulle mitään, en voinut työntää mielestäni sitä epävarmuutta, jonka ne olivat aiheuttaneet. Näkikönän moni Henkäystähden liittolainen minut petturina erakkokumppanini takia? Päällikkö ei suinkaan ollut ainoa erakkovastainen – Jääviilto piti huolen siitä, etten unohtanut asiaa. Sitä paitsi liittolaisten ei tarvinnut olla erakoita vastaan tuomitakseen minun kumppanivalintani. Se, että entinen kumppani ei ollut puhdasverinen, ja olin jopa saanut hänen kanssaan niin ikään ei-puhdasveristä jälkiikasvua, oli selkeä viesti Henkäystähden aatetta vastaan. Miten he voisivat luottaa minun olevan päällikölle uskollinen?
Ongelma ei ollut poistunut sillä, että Turmaloikka oli nyt poissa pelistä. Minun tulisi osoittaa, että tuin Henkäystähden erakkovastaista ajattelutapaa. Helpoiten se tapahtuisi, jos hankkisin puhdasverisen kumppanin. Se voisi onnistua, vaikka sopivia ehdokkaita ei ollutkaan runsaasti – varmasti joku piti ajatuksesta, että saisi klaanin varapäällikön kumppanikseen. Pentuihin en kuitenkaan ikinä suostuisi – en halunnut jälkikasvua kenenkään muun kuin Turmaloikan kanssa. Henkäystähti saisi painostaa minua hankkimaan puhdasveristä jälkikasvua vaikka koko loppuelämänsä, mutta vastaus olisi aina jyrkkä ja selkeä ei.
Niiskaisin hiukan, kun jatkoimme matkaa kirpsakan kylmässä ilmassa. Pakkaset olivat totisesti paukkuneet viime aikoina. Vaikka elämässäni oli viime aikoina myrskynnyt toden teolla, kun olin ensin joutunut karkottamaan kumppanini ja sitten valehtelemaan pennuilleni hänen kuolleen, ei mikään saanut minua yhtä kireäksi kuin tämä kylmyys. Vihasin tätä. Turkkini oli niin ohut, ettei se auttanut ollenkaan. Tärisin öisin kylmästä, kun Turmaloikka ei enää nukkunut vieressäni lämmittämässä minua. Kaikeksi onneksi sain kokeneena soturina nukkua keskellä pesää, missä olin paremmin suojassa yön koleudelta.
Eloklaanin rajalla pysähdyimme vahvistamaan hajumerkkejä. Varissulka ja Sinilintu seisoivat kauempana, ja Jääviilto pysytteli hyvän välimatkan päässä sisaruksista. Minä taas olin jostain syystä päätynyt Kuuraturkin seuraan. Vilkuilin kollia vähän väliä mietiskelevä ilme kasvoillani. Hän oli yksi harvoista oppilastovereistani, jotka edelleen olivat keskuudessamme klaanissa. Karhumyrsky teloitettiin jo monia kuita sitten, Hiutaleviiksi kuoli hänen kynsissään. Taivaslaulu vaelteli ties missä. Turmaloikan olin karkottanut. Muut olivat joko kuolleet tai en enää edes muistanut, mitä heille oli tapahtunut. Jäljellä Kuolonklaanissa näiden lukemattomien kuiden jälkeen olivat enää minä, Tuhkajuova, Jääviilto, Kylmäliekki, Pikkukaaos sekä tietysti Kuuraturkki.
Säpsähdin ajatuksistani kun yhtäkkiä kohtasin kollin harmaat silmät. Virneestä päätellen hän oli saanut minut kiinni tuijottamasta. Toivoin, ettei hän käsittäisi asiaa väärin. Kuuraturkkia ei kuitenkaan koskaan ollut voinut sanoa tyhmäksi, vaikka keksinkin monia muita negatiivisia adjektiiveja kuvaamaan häntä.
“Tapoit kumppanisi vain muutama päivä sitten ja nyt jo katsot muiden kollien perään”, soturi vinoili ja pyöräytin silmiäni vastaukseksi. Tiesin, että hän yritti vain käydä hermoilleni. Siihen kykenivät kuitenkin vain harvat.
“Älä leiki idioottia. Sinä valitettavasti tunnet minut paremmin kuin useimmat ja tiedät, ettei tuo ole totta.”
Kuuraturkki nosti toista etutassuaan jotta se ei kylmettyisi routaisessa maassa. Hän katsoi minua silmiin uteliaana.
“Luulin tuntevani sinut, mutta sitten menit tappamaan Turmaloikan”, mustavalkoinen kolli sanoi, mutta ei kuulostanut syyttävältä, vaan pikemminkin siltä, että käytökseni kiehtoi häntä.
“Tunsin teidät molemmat oppilasajoista saakka, ainakin jollain tasolla. Myönnettäköön, etten koskaan uskonut teistä tulevan mitään, mutta niin vain tapahtui. Ja – anteeksi, jos nyt teen olettamuksia – vaikutitte rakastuneilta.”
Siirsin katseeni soturin harmaista silmistä hiljalleen maahan leijaileviin lumihiutaleisiin. Pelkäsin, että hän näkisi lävitseni, koska oli ymmärtänyt noinkin paljon. Ajatus siitä, että rakkauteni Turmaloikkaa kohtaan oli ollut niin suurta, etten ollut välittänyt näkivätkö muutkin kissat sen, sekä lämmitti sydäntäni että satutti. Tietysti se edelleen oli yhtä suurta, mutta nyt minun oli piilotettava tunteeni.
“Yhdentekevää. Turmaloikka on kuollut, eikä hän ole tulossa takaisin, rakastin häntä tai en”, vastasin hetken päästä ja kohautin lapojani. Ravistin hiukan turkkiani, kun lumisade alkoi kasaantua karvalleni ohueksi kerrokseksi. Meidän olisi syytä lähteä pian.
“Minun mielestäni se ei ole yhdentekevää”, Kuuraturkki sanoi tähyillen kolmen muun partiolaisen suuntaan. Jääviilto oli sättimässä Sinilintua jostakin varmasti turhasta asiasta. Varissulka näytti siltä, että olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla.
“Vaatii paljon tappaa kissa, jota rakastaa. Uhrauksessasi ei ole mitään ihailtavaa, jos et välittänyt hänestä.”
Katsoin mustavalkoista soturia hetken mietteliäänä, mutta en enää vastannut hänelle. Tämä oli keskustelu, jota en halunnut käydä hänen kanssaan. Minä en oikeastaan tuntenut Kuuraturkkia, eikä hänkään oikeastaan minua, vaikka väittikin toista. Toisaalta oli mukavaa huomata, että klaanissa oli yhä kissoja, joiden kanssa normaali keskustelu onnistui. Olin huomannut monien kuolonklaanilaisten alkaneen vältellä minua sen jälkeen, kun klaanille oli kerrottu Turmaloikan kuolemasta. Tietysti ymmärsin, ettei niin pehmoilla kissoilla ollut tulevaisuutta klaanissa, joka oli ryhtymässä mielivaltaiseen ja järjettömään sotaan; minun ei tulisi välittää heidän mielipiteistään. En kuitenkaan voinut valehdella ja sanoa, ettei se olisi satuttanut. Olin tehnyt paljon töitä muuttuakseni helpommin lähestyttäväksi kissaksi vain tullakseni taas vältellyksi ja pelätyksi.
Johdatin partion takaisin leiriin. Minä ja Kuuraturkki emme enää puhuneet, ja lehtikadon hiljaisuuden rikkoin vain Jääviillon ja Varissulan kinastelu. Aavistelin kuitenkin, että tulisimme vastaisuudessa keskustelemaan useammin.
Tuhkajuova oli taas pentutarhalla. Kuu sitten naarassoturi oli synnyttänyt Henkäystähdelle kolme pentua. Päällikkö oli vaikuttanut olevan haltioissaan perheenlisäyksestä, erityisesti siitä, että pennut olivat puhdasverisiä kuolonklaanilaisia. Olin käynyt katsomassa kolmea uutta tulokasta, eivätkä pienet karvamytyt olleet näyttäneet yhtään erikoisemmilta kuin omani, joita päällikkö niin halveksi.
Ikävöin Tuhkajuovaa, vaikka en sitä kuningattarelle suoraan sanoisikaan. Nyt kun Turmaloikka ei enää kuulunut Kuolonklaaniin ja pentuni vihasivat minua, hän oli ainoa kissa, jonka kanssa saatoin viettää aikaa. Olin käynyt vierailemassa Tuhkajuovan luona pentutarhassa melko useasti, mutta tietysti hänellä oli käpälät täynnä töitä kolmen pentunsa kanssa. Vaikka en voinutkaan juoruilla hänen kanssaan Henkäystähdestä – Tuhkajuova oli kumppaninsa päälliköksi nousun jälkeen tehnyt selväksi, ettei enää juonittelisi kollin selän takana – olisi minulla ollut paljon puhuttavaa.
Tänäkin aamupäivänä askeleeni johdattivat minut pentutarhalle. En oikeastaan pitänyt siellä oleskelusta, sillä en oikeastaan pitänyt pennuista. Tietysti rakastin omiani, olin rakastanut silloinkin, kun he olivat olleet huutavia ja kirkuvia riiviöitä. Muiden pennuista en kuitenkaan välittänyt. Heidän mekastuksessaan ja riehumisessaan ei ollut mitään herttaista.
Pistin pääni maidontuoksuisen pesän sisäänkäynnin jäkäläverhon läpi. Tuhkajuova loikoili sammalillaan kolme harmaata pentua kylkensä vierellä. Kuningatar kohotti katseensa, kun istuuduin hänen viereensä. En ollut varma, oliko hän iloinen vai ärtynyt nähdessään minut jälleen, mutta en välittänyt. Hän saisi kuunnella minun juttujani piti hän siitä tai ei.
“Huomenta”, sanoin nyökäten. Katselin aavistuksen kiinnostuneena, miten yksi kolmesta karvapallosta haukotteli unisena. Pennut kasvoivat päivä päivältä kookkaammiksi ja samalla työläämmiksi. Pian heitä ei pidättelisi mikään ja ipanat juoksisivat päätä pahkaa ympäri pentutarhaa, roikkuisivat emonsa turkissa ja kinastelisivat sammalpallon säännöistä. En todellakaan kadehtinut Tuhkajuovaa, vaikka olinkin tavallaan pitänyt kuningattarena olemisesta. Tiesin, ettei tämä ollut harmaalle naaraalle mitään lempipuuhaa. Etenkään nyt, kun muut soturit valmistautuivat tulevaan taisteluun Eloklaania vastaan.
“Suunnitteletko jo karkaavasi täältä taistelemaan? Voin auttaa sinua pakenemaan, jos pyydät kauniisti”, sanoin huvittunut pilke silmissäni. Minua ainakin ärsyttäisi suunnattomasti, jos olisin pentutarhalla jumissa näin tärkeän tapahtuman alla. “Tuo oli vain puoliksi vitsi. Minun mielestäni me tarvitsisimme lisää kokeneita sotureita mukaan. En luota niihin kujakissoihin ja heidän taitoihinsa.”
//Tuhka?
