Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Paluuni takaisin soturin tehtäviin pentutarhalta oli tapahtunut ryminällä. Olin lähtenyt Punatähden, Tuhkajuovan ja Haukkasiiven kanssa partioon metsästämään erästä mäyrää, joka oli liikkunut reviirillämme. Aiempien kettujen kohtaamisten ansiosta olin ollut terveen pessimistinen, joten vaikka partiomme oli koostunut kokeneista taistelijoista, en ollut ajatellut voittomme petoa vastaan olevan varma. Mäyrän kohtaaminen ei ollutkaan mennyt aivan suunnitellusti, näin lievästi sanottuna. Haukkasiipi oli haavoittunut pahasti, samoin Punatähti. Arvelinkin päällikön menettäneen yhden hengistään, vaikka hän ei ollut sitä ääneen myöntänytkään.
Minä ja Tuhkajuova emme olleet myöskään selvinneet naarmuitta, mutta olimme kutakuinkin kunnossa. Punatähti oli kehottanut meitä käymään Hehkuaskeleen luona, ja seurasin harmaata soturinaarasta parantajan pesää kohti. Jokainen etujaloillani ottamani askel tuntui vihlaisuna lavassani. En ollut tarkemmin tutkinut taistelussa saamiani haavoja, mutta mäyrä oli ehtinyt viiltämään lapaani niin kivuliaasti, että tiesin jo katsomattakin saavani kohdalle arven. Astuessani parantajan pesään kipu sai minut jälleen sävähtämään ja sihahdin hiljaa.
Tuhkajuova ravisteli vedet turkiltaan ja minä seurasin perässä. Katsellessani ympärilleni hämärässä parantajan pesässä huomasin Hehkuaskelen Haukkasiiven vierellä. Kurtistin kulmiani tarkastellessani kauempaa nuoremman soturin haavoja. Oli ihme, että kolli oli selvinnyt hengissä. Selvästi mukana olisi pitänyt olla vielä kolmaskin minun ja Tuhkajuovan tasoinen soturi, Haukkasiipi oli taistellut uhkarohkeasti kuin vastanimitetty oppilas.
”Haukkasiiven olisi pitänyt olla varovaisempi”, Tuhkajuova sanoi kuin olisi lukenut ajatukseni. Nyökyttelin katse edelleen ruskeaturkkisessa soturissa. Ei ollut mitään varmuutta siitä, selviäisikö hän. Onneksi olimme saaneet hänet melko nopeasti takaisin leiriin.
”En ymmärrä, miksi Punatähti valitsi hänet mukaan”, päivittelin ja istuuduin ähkäisten. En halunnut häiritä Hehkuaskelta haavallani, sillä se oli melko mitätön Haukkasiiven vammojen rinnalla. Asian tunnistaminen ei kuitenkaan auttanut kipuun, ja toivoin, että parantajanaaras pääsisi pian tarkastamaan meidänkin haavamme.
”Ehkä vanhuus on viimein iskenyt”, sanoin puoliksi vitsinä. Vaikka Punatähti vaikutti olevan edelleen järjissään, oli hän silti jo kunnioitettavan vanha. Kolli oli ollut päällikkö koko elämäni, enkä minäkään enää nuori ollut, vaikken sitä halunnutkaan myöntää. ”Luuletko, että hän menetti yhden hengistään? Tavallinen kissa tuskin olisi selvinnyt hengissä.”
//Tuhka?
