Pimentovarjo
Kirjoittaja: Auroora
Olimme olleet kumppaneita vasta neljäsosakuun, mutta Kuuraturkki oli jo osoittanut ymmärtävänsä roolinsa hyvin. Hän ei vaatinut huomiotani eikä vaikuttanut kaipaavan sitä, samoin kuin minä en kaivannut hänen huomiotaan. Vietimme kuitenkin yhdessä enemmän aikaa kuin aiemmin keskustellen rennosti – tai niin rennosti kuin minä nyt kykenin – melkeinpä mistä vain. Kuuraturkin kanssa oli yllättävän helppo jutella, mutta en vielä luottanut häneen samoissa määrin kuin Tuhkajuovaan, jolle koin voivani puhua myös henkilökohtaisemmista asioista. Näin kuitenkin, että meistä voisi tulla jonkin tason ystäviä. Kuuraturkilla oli ehkä turhan terävä kieli, mutta hän vaikutti muuten järkevältä kissalta.
Samalla kuitenkin kaipasin Turmaloikkaa enemmän kuin koskaan. Uusi kumppanini toimi jatkuvana muistutuksena siitä, miten väärin olin tehnyt sekä karkottaessani Turmaloikan että korvatessani hänet näin nopeasti. Vakuuttelin itselleni, ettei Kuuraturkki ollut ollenkaan sama asia. En rakastanut häntä, ainoa asia mikä teki meistä kumppaneita oli se, että sanoimme olevamme kumppaneita. Tiesin kuitenkin, että itse olisin mustasukkainen, jos Turmaloikalla olisi samanlainen järjestely jonkun toisen naaraan kanssa. Hän oli kuitenkin minua parempi kissa, enkä voinut uskoa hänen etsineen uutta kumppani näin nopeasti.
Olin pitkään taistellut vastaan halua etsiä entinen kumppanini tassuihini, mutta kiusaus kävi päivä päivältä vaikeammaksi vastustaa. Leikittelin ajatuksella, että jokin ilta hipsisin ulos leiristä – mikä kävisi helposti, sillä kukaan ei kehtaisi epäillä varapäällikköä mistään – ja lähtisin etsimään Turmaloikkaa, joka mitä luultavimmin ei ollut lähtenyt kauas reviiriltä. Hän varmasti elätteli vielä toivoa päästä takaisin klaaniin, eikä siis uskaltaisi vaellella kauemmas. Sitä paitsi kolli oli niin kömpelö, ettei varmasti osannut peittää jälkiään. Löytäisin hänet helposti.
Mutta mitä sitten, kun löytäisin? Halusiko Turmaloikka edes nähdä minua, saati sitten puhua kanssani? Ja mitä ihmettä minä oikein sanoisin hänelle jos hän suostuisikin kuuntelemaan minua? Anteeksi, kun karkotin sinut kodistasi ja pentujesi luota, jotta itse pääsisin varapäälliköksi? Ei ollut mitään, mitä voisin sanoa hänelle, vaikka halusinkin sanoa niin paljon. Silti halusin epätoivoisesti edes nähdä Turmaloikan, jotta tietäisin hänen ainakin olevan elossa.
Istuin leirin aukiolla muiden kissojen joukossa. Henkäystähti oli aikeissa nimittää Lokkipennun oppilaaksi, kuten oli tänään aiemmin minulle kertonut. Hänestä tulisi minun oppilaani; tämä olisi neljäs kertani mestarina. Yritin olla läsnä tilaisuudessa, osoittaa tukeni ja arvostukseni uudelle oppilaalle hänen mestarinaan, mutta ajatukseni harhailivat jatkuvasti muualle. Olin nimittäin päättänyt, että tänään tekisin sen: lähtisin tapaamaan Turmaloikkaa. Olin järjestänyt asiat niin, että en joutuisi partioon tänä iltana enkä seuraavana aamuna. Lisäksi olin ohjeistanut partioita kiertämään tänä yönä huolellisesti Eloklaanin sekä kujakissayhteisöjen rajaa, jotta polkuni ei vahingossakaan risteäisi yhdenkään kanssa.
“Lokkipentu on saavuttanut kuuden kuun iän ja on aika nimittää hänet oppilaaksi”, Henkäystähti sanoi kuuluvalla äänellään ja herätti minut ajatuksistani. Nostin katseeni päällikköön, joka patsasteli leirin keskellä Lokkipentu edessään. Henkäystähti oli ollut tyytyväinen kuullessaan, että olin ottanut uuden kumppanin. En kuitenkaan voinut olla pelkäämättä, että hän jollain ilveellä tiesi seuraavan yön suunnitelmistani tai ainakin epäili jotain. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Olin ollut varovainen, ja aikoisin myös vastaisuudessa olla. En jäisi kiinni. Minä jos kuka onnistuisin siinä.
“Lokkipentu tunnetaan tästä päivästä lähtien Lokkitassuna. Hänen mestarinaan toimii Pimentovarjo”, harmaa päällikkö kuulutti ja klaanin kissat puhkesivat hurraamaan. Minäkin yhdyin huutoihin, vaikka pidinkin ääneni tasan niin pienellä voimakkuudella kuin oli hyväksyttyä.
Olin tyytyväinen siihen, että olin saanut uuden oppilaan. Myrkkytassun kuolemasta oli kuitenkin kulunut vain vähän aikaa, ja normaaleissa olosuhteissa olisin tuskin päässyt uudelleen mestariksi näin pian. Nyt mestareista oli suuri pula, sillä Henkäystähden uusien sääntöjen mukaan erakkoveriset eivät saaneet kouluttaa oppilaita. Tunsin salaa pientä tyytyväisyyttä siitä, että päällikön uudistukset olivat johtaneet tähän hankalaan tilanteeseen: Henkäystähden oli pakko huomata, että erakkoverisistä oli hyötyä klaanille. Pettymys pentujeni puolesta oli kuitenkin suurempi kuin mikään pieni voitonriemu, jota olin päällikön kömmähdyksestä kokenut. Yksikään pennuistani ei saanut toimia mestarina, mikä varmasti satutti heitä paljon. Oman oppilaan saaminen oli suuri kunnia. Tiiesin, että etenkin varapäälliköksi tähtäävä Kaamoskukka sekä muita innolla opettava Myrskymahti olivat hyvin pettyneitä.
Lokkitassun nimitysmenojen jälkeen astelin uuden oppilaani luo. Lokkitassu oli Sulkavirran pentu. Siinä olikin oikeastaan kaikki, mitä hänestä etukäteen tiesin. Tuhkajuovan luona pentutarhassa vieraillessani olin kyllä huomannut, ettei Lokkitassu ollut mikään villein pennuista, joten ainakin kurin pitäminen onnistuisi helposti.
“Aloitamme harjoitukset heti huomenna aamulla. Ole valmis”, sanoin lyhyesti ilmeettömin kasvoin. “Suosittelen, että käytät tämän vapaapäiväsi sekä uusien makuualustesi kasaamiseen oppilaiden pesään että rentoutumiseen. Seuraavat kuut tulevat olemaan rankkoja, joten nauti tästä viimeisestä mahdollisuudesta olla jouten.”
Sen sanottuani nyökkäsin oppilaalle merkiksi kipittää matkoihinsa. Vilkaisin taivaalle: aurinko oli vasta huipussaan, ja kestäisi vielä kauan ennen kuin pääsisin lähtemään leiristä. En halunnut herättää pienintäkään epäilystä Henkäystähden mielessä, joten toteuttaisin suunnitelmani yön pimeyden suomin turvin. Tietysti yöllä reviirillä hiippailu olisi huomattavasti epäilyttävämpää kuin päivällä, mutta jos Henkäystähti ei saisi tietää, sillä ei olisi väliä. Sen lisäksi, että olin järjestänyt partiot yöllistä reittiäni silmällä pitäen olin myös määrännyt Tattihallan yövartioon. Herkkä kolli tuskin uskaltaisi raportoida Henkäystähdelle, jos näkisi minun poistuvan leiristä ja palaavan vasta seuraavana aamuna. Tiesin, että moni klaanin kunnianhimoisista ja ketkuista kissoista olisi tarttunut tilaisuuteen vavisuttaa asemaani päällikön silmissä. Tämä oli pakollinen varotoimi.
Päivän aikana kävin metsästyspartiossa. Tulokseni olivat tavallistakin surkeampia, ja sain vain yhden hiiren kiinni. En pystynyt keskittymään mihinkään. Olin samaan aikaan hyvin hermostunut sekä hyvin innoissani. Pelkäsin kovin, että en löytäisi Turmaloikkaa tai jos löytäisin, hän ei suostuisi puhumaan minulle. Halusin kuitenkin palavasti edes nähdä hänet. Pelkkä tieto siitä, että kolli oli elossa, tekisi tästä kaikesta vaivan arvoista.
Tunnit matelivat kuin tietäisivät minun odottavan iltaa, mutta viimein aurinko oli painumassa puiden taakse. Istuskelin leirissä yrittäen näyttää mahdollisimman normaalilta, siltä, että iltani ja yöni tulisivat olemaan täysin normaaleja ja tekisin täysin normaaleja asioita. Laskevan auringon säteet värjäsivät leirin kultaiseksi, ja nautin siitä, miten lämpimältä aurinko jo tuntui. Viherlehti ei ollut enää kaukana.
Kun kultainen valokehrä katosi metsän taakse ja jätti leirin aukion sinertävään pimeyteen, kissat alkoivat viimein lipua pesiinsä. Odotin, että Henkäystähti katsoi suuntaani. Kun kohtasin päällikön sinisen katseen, nyökkäsin ja astelin sotureiden pesään teeskennellen meneväni nukkumaan. Oli parempi, että päällikkö näki minun menevän pesään. Olisi epäilyttävää, jos olisin vain jäänyt aukiolle seisoskelemaan.
Makasin makuualusillani pesän keskellä – mikä tässä tilanteessa ei ollut ollenkaan ihanteellista – ja kuuntelin leirin ääniä. Sieltä täältä pesästä kuului haukotuksia ja hyvän yön toivotuksia, jotkut kuorsasivat jo. Vilkaisin vaivihkaa kolmea pentuani, joiden makuupaikat olivat pesän laitamilla, nuoria sotureita kun olivat. Myrskymahti nukkui jo sikeästi kuorsaten suu ammollaan. Kaamoskukka istui sammalillaan ja suki tarkasti rintaansa otsa kurtussa. Pyräkkäpiru loikoili omalla pedillään mietteliäs ilme kasvoillaan uniset silmät hiljalleen sulkeutuen. Kuinka olisinkaan halunnut kertoa heille kaikille, että heidän isänsä olikin elossa ja kenties tapaisin hänet tänä yönä. Kuinka olisinkaan halunnut ottaa heidät mukaani.
Muilla kissoilla kesti ärsyttävän kauan saada unen päästä kiinni. Odottelin kärsimättömästi sammalillani, että kaikki olisivat unten mailla ja voisin viimein lähteä. Tietysti oli todennäköistä, että pari kissaa olisi vielä hereillä lähtiessäni – en millään voinut odottaa koko yötä, että jotkut iltavirkut viimein vaipuisivat unten maille – mutta se ei haittaisi. Olin varapäällikkö, joten suurin osa klaanin kissoista tuskin uskaltaisi sanoa sanaakaan minua vastaan. Olisi kuitenkin parempi, että mahdollisimman harva näkisi minut hiipimässä ulos pesästä.
Kun viimein arvioin lähes jokaisen pesässä nukkuvan, nousin hiljaa ylös ja hiivin ulos pesästä varoen, etten astunut kenenkään hännälle tai tassuille. Leirin aukiolle saavuttuani sain hengähtää hiukan: Henkäystähti oli edelleen nukkumassa, eikä aukiolla muutenkaan näkynyt ketään. Ei ainakaan ketään muuta kuin Tattihalla, joka istuskeli leirin suuaukolla vahdissa. Astelin tyynesti uloskäyntiä kohti.
“Iltaa, Tattihalla”, tervehdin kohteliaasti, mutta kohtasin hänen katseensa kylmin ja terävin silmin. Soturi käänsi hiljaa päänsä ja mumisi vastauksen. En halunnut alkaa uhkailemaan häntä, sillä uskoin sen paitsi olevan turhaa myös herättävän turhia epäilyksiä kollissa. Tattihallan olisi kuitenkin muistettava pysyä arkana, pelokkaana itsenään, joten pieni säikyttely oli paikallaan.
Riensin seuraavaksi ulos leiristä ja kun olin tarpeeksi kaukana, pyrähdin juoksuun. Minulla ei ollut paljoa aikaa: minun olisi ehdittävä takaisin leiriin aamuun mennessä. Olin ollut typerä kun sovin harjoitukset Lokkitassun kanssa heti aamuun. Muuten olisin ainakin saanut nukkua hiukan pidempään – olin nimittäin varma, että koko yö kuluisi Turmaloikan etsinnässä enkä saisi silmällistäkään unta.
Onnekseni olin nopea jaloistani ja saavutin ukkospolun nopeasti; kuu oli vasta huipussaan. Vilkuilin ympärilleni pitäen korvani höröllä pienenkin äänen varalta maistellen samalla ilmaa Turmaloikan hajua etsien. Jonnekin tänne olin jättänyt kumppanini muutama kuu sitten. Olin varma, ettei hän ollut lähtenyt kauas. Hän varmasti elätteli edelleen toivoa päästä takaisin klaaniin tai nähdä pentunsa partioimassa. Ei kuitenkaan ollut mitään varmuutta siitä, että hän liikkuisi juuri tämän rajan lähettyvillä. Kenties Turmaloikka oli aivan vastakkaisella suunnalla. Tai ehkä hän vietti yöt läheisessä kaksijalkalassa. Lyhyesti sanottuna minun oli täysin mahdollista löytää hänet, mutta ei ollenkaan todennäköistä.
Syvään huokaisten kävelin Kuolonklaanin reviirin rajan yli. Tämä tuntui kovin laittomalta – sitähän se oikastaan olikin – mutta en välittänyt. Minun oli pakko löytää Turmaloikka. Tämän jälkeen voisin unohtaa hänet taas hetkeksi ja keskittyä muihin asioihin. Tai ainakin toivoin niin. Pelkäsin, että hänet tavattuani alkaisin vain kaivata entistä kumppaniani enemmän.
