Pohjaharha
Käärmekulta oli määrännyt minut, Väärävarjon, Irvikidan ja Uskolinnun kuuhuipun rajapartioon. Tarkoituksenamme oli kiertää reviirimme pohjoista rajaa sekä osan Kuolonklaanin ja Eloklaanin rajasta. Emme kuitenkaan ehtineet edes pohjoisrajalle saakka, kun metsästä kantautui nopeasti lähestyviä askeleita. Jokainen partion jäsen valpastui ja aloimme silmäillä ympäristöämme.
”Se on kuolonklaanilainen”, Uskolintu ehti sanomaan ensimmäisenä. Tummanharmaa kolli oli oikeassa. Ilmassa leijaili kuolonklaanilaisen löyhkä. Partion johdossa oleva Väärävarjo käski partion pysähtyä. Olimme saapuneet aukiolle, jossa vuodenaikoja sitten oli käyty verinen taistelu Kujakissayhteisöä ja Kuolonklaania vastaan. Ei kulunut aikaakaan, kun metsiköstä ilmestyi aukiolle kuolonklaanilaiskissa. Kissa ei juossut meitä kohti, vaan jonnekin toisaalle. Vaikka välimatkaa välillämme oli vain joitakin ketunmittoja, hän ei ollut huomannut meitä. Eteenpäin vauhkona juokseva soturi kompastui maan alta esiin tunkeviin juuriin ja lensi kuonolleen maahan. Hän nousi vaikean oloisena ylös ja irvisti kivusta. Kissa näytti siltä kuin olisi paennut jotakin. Vatsassani muljahti, sillä minä tunnistin kissan. Hän ei ollut kuka tahansa kuolonklaanilainen.
Hän oli kissa, joka oli synnyttänyt minut, ja jota isäni oli rakastanut.
”Hei! Pysähdy!” Uskolintu huudahti, kun kissa lähti jatkamaan matkaansa. Hän oli saapunut aukiolle, joskin sen vastakkaiselle puolelle kuin me. Naaraan katse oli järkyttynyt, kun hän kohtasi meidät. Kuin hän olisi yllättynyt siitä, että me olimme täällä, vaikka hän itse oli se, joka oli tunkeutunut meidän reviirillemme. Huomasin Väärävarjon ottavan askeleen eteenpäin.
”Tuhkajuova”, hän henkäisi silmäillessään kuolonklaanilaissoturia, joka vaikutti menettäneen järkensä. Salaa mielessäni rukoilin esi-isiäni, että kolli ei alkaisi pehmoilemaan, vaikka olikin joskus tuntenut niin suuria tunteita tätä mielipuolista naarasta kohtaan. Kaikki oli käynyt liian nopeasti. Ensin Tuhkajuova katsoi meitä kuin mielipuoli. Kun Väärävarjon katse kääntyi hetkeksi pois hopeanharmaasta naarasta, oli naaras saanut tilaisuutensa. Hän oli käynyt valkoturkkisen soturin kimppuun, mutta Väärävarjo taitavana taistelijana oli saanut päästään sekaisin olevan kuolonklaanilaisnaaraan taltutettua. Kun Tuhkajuova oli käynyt isäni kimppuun, olin ollut vähällä rynnätä hänen avukseen, mutta kolli oli ankarasti kieltänyt minua tekemästä niin. Hammasta purren olin joutunut katselemaan, miten Väärävarjo piteli naarasta aloillaan siihen saakka, että hän oli rauhoittunut.
Olin jo melkein huokaissut helpotuksesta, kun Tuhkajuova lakkasi pyristelemästä vastaan. Se oli elämäni suurin virhe. Koko maailmani keikahti ympäri, kun hopeinen hahmo ponkaisi itsensä pystyyn Väärävarjon irrottaessa otteensa. Kului vain silmänräpäys, kun soturi oli repinyt isäni kurkun auki. Punainen veri pulpahteli kollin kaulasta valtoimenaan yön pimentämälle aukiolle. Kun tähtien valot heijastuivat valkoturkkiseen kolliin, kyynelistä sumentuvat silmät saivat soturin näyttämään tähtikissalta.
”Ei”, henkäisin hiljaa. Minulta meni aivan liian kauan reagoida. Tunteet olivat sekoittaneet soturin mieleni. Aivan yhtäkkiä hopeanharmaa naaras lähti pinkomaan karkuun. Uskolintu ja Irvikita olivat lähteneet hänen peräänsä, mutta minä olin jäänyt isäni luo. Kun katsoin häntä, tiesin, etten voinut tehdä enää mitään. Kolli oli lähdössä, eikä häntä voisi pelastaa. Esi-isät olivat kutsumassa häntä jo luokseen. Väärävarjon meripihkaiset silmät olivat tuijottaneet minua.
”Isä”, kuiskasin kollille, kun olin kyyristynyt hänen luokseen. Kyyneleitä pidätellen kosketin kuonollani hänen kuonoaan. Väärävarjo katsoi minua pelottavan rauhallisesti. Hänen katseessaan ei ollut pelkoa, ei lainkaan vihaa. Miten hän saattoi olla niin rauhallinen tietäessään, että oli kuolemassa hetkenä minä hyvänsä?
”Ei… Se.. Mitään”, Väärävarjo sai vain vaivoin sanotuksi ääni rohisten. Ääni oli tuskin edes kuiskaus, mutta olin varma, että niin hän oli sanonut. Pudistelin päätäni. Olin menettänyt elämäni tärkeimmän kissan. Oma emoni oli vienyt minulta isän.
En ollut suostunut pitämään taukoa soturin tehtävistäni. Olin vaatinut Korppitähteä vaatimaan Tuhkajuovalle rangaistusta teostaan, mutta hän oli vain luvannut ”tehdä parhaansa.” Naaras oli käynyt Kuolonklaanin leirissä, mutta oli antanut Pimentotähdelle valtuudet rangaista Tuhkajuovaa kuten näki parhaaksi. Se jos jokin oli ollut hetki, kun inhosin Eloklaanin pehmeitä sääntöjä. Tämä vaikutti sodan julistukselta. Ei kuolonklaanilaiset voineet vain lompsia reviirillemme ja tappaa klaanimme jäseniä!
Ikävä tuntui puristuksena rinnassa. Väärävarjo oli ollut koko elämäni minulle tärkein kissa koko maailmassa. Hän oli kasvattanut minut sellaiseksi kuin olin. Tiesin, että tätä en antaisi kuolonklaanilaisille anteeksi, en koskaan.
