Pohjaharha
”Hei Pohjaharha”, kuului tuttu naukaisu olkani takaa. Käännyin ympäri ja tunnistin Hiilihampaan ystävällisen katseen välittömästi. Kuten aina, kasvoni pysyivät ilmeettöminä kohdatessani entisen mestarini sinisen katseen. Nyökkäsin tälle tervehdykseksi.
”Hei, Hiilihammas”, nau’uin räpytellen meripihkaisia silmiäni. Hiilihammas katsoi minua kysyvästi orava suussaan, tiesin hänen pyytävän lupaa istuutua viereeni. Tietysti annoin luvan, joten tabbykuvioinen soturi istahti vierelleni ja laski oravansa maahan. Emme olleet jutelleet aikoihin, ja kaiketi Hiilihammas oli nyt isäni kuoleman jälkeen ajatellut, että tulisi käymään juttusillani. Minusta tuntui hyvältä, että minusta välitettiin, mutta samalla tunsin oloni hieman vaikeaksi. En kaivannut sääliä. Neljäsosakuussa olin hyväksynyt isäni kohtalon. Hän oli kuollut ja matkannut esi-isiemme joukkoon. Asia oli sillä selvä, eikä sitä voisi enää muuttaa.
”Miten sinä olet voinut?” Hiilihammas kysyi ja räpytteli vilpittömän kiinnostuneena silmiään. Kohautin lapojani.
”Tällä hetkellä ihan hyvin. Väärävarjon kuolema vetää edelleen tasaisin väliajoin mieleni matalaksi, mutta tiedän, että hän on esi-isiemme luona ja voi hyvin. Tapaan hänet sitten, kun matkaan itse Tähtiklaaniin”, kerroin rauhallisella äänellä, suostumatta näyttämään edes parhaalle ystävälleni ainuttakaan sisälläni pauhaavista tunteistani. Saatoin puhua niistä, mutta toisen kissan edessä en ollut valmis itkemään. Hiilihammas katsoi minua ja nyökkäili.
”Otan osaa, Pohjaharha. Olen todella pahoillani”, Hiilihammas naukui päätään pudistellen. Sipaisin hännälläni kollin selkää ja pudistelin päätäni.
”Ei se mitään, kyllä minä pärjään”, vakuuttelin päätäni nyökytellen, kunnes vaikenin hetkeksi ennen kuin jatkoin, ”mutta kuolonklaanilaisille minä olen vihainen. Heillä ei ole oikeutta tappaa klaanimme jäseniä noin vain.”
//Hiili?
