Poppelipomppu
Istahdin Maatuskan viereen haukotellen. Paras ystäväni kääntyi katsomaan minua pää kallellaan.
”Oliko rankka partio?” naaras kysyi silmiään räpytellen. Nyökkäsin ja päästin suustani ulos syvän huokauksen.
”Näin ainakin viisi hiirtä ja seitsemän oravaa, mutta lehtisateen vuoksi ne kaikki ovat niin varovaisia ja nopeita, että ne juoksivat minua karkuun ennen kuin ehdin edes aloittaa vaanimisen”, vastasin turhautuneena huokaisten. Todellisuus ei vastannut aivan selitystäni, mutta en pitänyt sitä merkittävänä asiana. Todellisuudessa en ollut nähnyt yhtäkään saalista, sillä olin keskittynyt koko saalistuspartion ajan kaivelemaan onkaloa erään suuren kiven alle. Maatuska katsoi minua pahoitteleva ilme kasvoillaan.
”Voi ei, tuo kuulostaa kyllä inhottavalta”, pörheäturkkinen ystäväni totesi, ”etkö siis saanut kiinni mitään?”
Kurtistin kulmiani kuin uskomatta korviani.
”No tietysti sain”, se oli valhe, ”mutta päätin antaa saaliini eräälle oppilaalle, joka ei saanut mitään kiinni. Annoin hänen luvan väittää muille, että hän on saanut sen kiinni.”
Maatuska kohotti yllättyneenä kulmiaan. Hänen kasvoilleen levisi hento hymy.
”Sinä se olet kyllä ystävällinen, Poppelipomppu”, ruskea naaras sanoi päätään nyökytellen, ”toivottavasti se oppilas arvosti tekoasi.”
Kohautin välinpitämättömästi lapojani.
”No, tiedät kai kuolonklaanilaiset. Ei koskaan olla kiitollisia mistään mitä saadaan”, vastasin silmiäni pyöräyttäen.
