Poppelipomppu
Voi Pimeyden Metsä sentään, miten tylsää kaikki oli aivan yksin. Tai no enhän minä aivan yksin ollut, mutta Maatuska oli poissa. Hän oli partiossa. Syvä huokaus pakeni suustani, yksin oleminen ei ollut mukavaa. Kaipasin kipeästi juttuseuraa, muttei sellaista näkynyt löytyvän. Olin lojunut leirissä koko alkupäivän, mutta onnekseni aurinkohuipun partio olisi pian lähdössä leiristä ja minä olin päässyt osaksi partiota. Toivoin, että voisin saada partiosta juttuseuraa. Enemmistö kuolonklaanilaisista tuntui karttavan minua kuin tautia. Uskoin sen johtuvan siitä, että he olivat niin syrjäytyneitä, etteivät vain osanneet keskustella muiden kanssa muuten kuin murahdellen ja tiuskien. Olin päättänyt saapua partioon tyylikkäästi hieman myöhässä. Siispä istuskelin kaatuneen kuusipuun takana ja katselin, kuinka vesiputous laski pauhaten lampeen. Harmittelin itsekseni sitä, ettei lammessa ollut kaloja. Ne olisivat olleet naurettavan helppoa saalista. Samassa mieleeni nousi ajatus, ja keksin uuden keskusteluaiheen partion ajaksi. Vilkaisin taivaalle huomaten, että aurinko oli jo kohonnut huippuunsa. Nousin ylös ja kävelin häntä pystyssä, rauhallisin askelin pääaukiolle. Sisäänkäynnillä oli neljä kissaa, jotka katselivat minun suuntaani odottavan oloisina. Se oli minun partioni, tiesin sen, vaikken muistanutkaan keitä Jääviilto oli partioon lisäkseni nimennyt.
”Poppelipomppukin suvaitsi saapua, niin voimme mennä”, tuhahti partion johdossa oleva Latvaruusu. Väläytin naaraalle vastaukseksi vain ystävällisen hymyn, ennen kuin pujahdin muun partion mukana ulos leiristä. Ilma leirin ulkopuolella oli lämmin, eikä ilmassa tuntunut ainuttakaan tuulenvirettä. En pitänyt seisovasta, kuumasta ilmasta lainkaan! Paksu turkkini oli ohentunut hieman viherlehden myötä, mutta siitä huolimatta kuumuus tuntui tukahduttavalta. En halunnut keskittyä kuumuuteen, joten aloin silmäillä partion muita jäseniä. Näin oppilaan, jonka nimen muistin olevan Lillukkatassu. Hän oli Kyyhkypyrähdyksen oppilas. Valpastuin välittömästi ja kiiruhdin ruskeankirjavan naaraan viereen. Hän vilkaisi minua kysyvästi.
”Osaatko sinä kalastaa?” kysyin mennen välittömästi asiaan, olettaen naaraan tuntevan minut ja tietäen nimeni. Tiesinhän minäkin hänen nimensä, joten miksi hän ei minua tuntisi. En malttanut edes odottaa soturioppilaan vastausta, kun jatkoin jo:
”Minä osaan, olen kerran kalastanut kalan joka oli… No, kyllä se sinun kokoisesi oli. Siitä söi kuusi kissaa.”
//Lillukka?
