Poppelitassu
Kirjoittaja: Elandra
Poppelitassu istui Kuolonklaanin leirin pääaukiolla ja silmäili kissoja puolihuolimattomasti. Hän yritti etsiä Maatassun ruskeaa turkkia, mutta pettymyksekseen ystävä ei ollut aukiolla. Poppelitassu huokaisi ja liikahti levottomasti. Hän oli ollut oppilaana jo pitkään, eikä soturinimityksiin olisi varmasti kovin pitkä aika. Kollikissan suu avautui haukotukseen ja tämän kurkusta pääsi tahaton narahtava ääni. Kolli ravisteli päätään ja käänsi kellanvihreän katseensa pilviselle taivaalle. Hiirenkorva oli jo pitkällä, eikä viherlehteen varmasti olisi paljoa aikaa. Kolli ei muistanut ensimmäisestä viherlehdestään juuri mitään, koska hän oli silloin ollut pieni pentu.
”Hei, Poppelitassu”, Mäntyviiksen rauhallinen ääni sai oppilaan säpsähtämään. Hän käänsi tuiman katseensa kuningattareen, joka oli hänen huomaamattaan päässyt vierelle. Mustaturkkinen ikikuningatar istuutui alas ja katsoi lempeästi entistä hoidokkiaan.
”Öö, hei”, Poppelitassu naukaisi ja nyrpisti nenäänsä.
”Miten soturikoulutuksesi etenee?” Mäntyviiksi kysyi. Poppelitassun mielestä kuningatar kuulosti siltä, että häntä aidosti kiinnosti nuoren kollin elämä. Todellisuudessa koulutus ei edennyt kovinkaan hyvin. Poppelitassu ei ollut kovinkaan motivoitunut harjoittelija, eikä hän tullut erityisen hyvin toimeen mestarinsa kanssa. Lepakkohuuto ei kai pitänyt siitä, miten hänen oppilaansa valehteli jatkuvasti kaikesta. Tavanomaisiin valheisiin harjoitustilanteissa kuuluivat ne, kun Poppelitassu kertoi saaneensa saalista, mutta joku oli varastanut sen. Hän halusi vaikuttaa aina mahdollisimman taitavalta ja ihailtavalta kissalta, mutta todellisuudessa Poppelitassu oli kaikkea muuta, eikä hän osannut keksiä kovinkaan hyviä valheita. Tyhmemmät uskoivat hänen valheensa, mutta Lepakkohuuto ei kuulunut niihin kissoihin.
”Todella hyvin”, kolli päätti kuitenkin valehdella, ”Lepakkohuuto sanoi, että olen paras oppilas, jonka hän on koskaan nähnyt.” Sekin oli valhe, sillä mestari ei koskaan ollut sanonut mitään sinnepäinkään. Mutta mistä Mäntyviiksi olisi sen voinut tietää? Mäntyviiksen kasvoilla oli edelleen hänelle tavanomainen, rauhallinen ja lempeä hymy.
”Sepä hienoa”, musta naaras naukui päätään nyökytellen.
”Olen nähnyt, että olet viime aikoina ollut aika paljon yksin. Onko sinulla muita ystäviä Maatassun lisäksi?” Mäntyviiksi kysyi hieman huolestuneen oloisena. Poppelitassu huokaisi, niinpä tietysti. Hän ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa puututtiin.
”On minulla, minulla on paljonkin ystäviä. Et varmaankaan ole vain nähnyt heitä, koska vietämme yleensä aikaa oppilaiden pesässä tai harjoituksissa”, tabbykuvioinen oppilas valehteli.
”Vai niin”, Mäntyviiksi totesi mietteliään oloisena. Poppelitassu oli kyllästynyt tähän keskusteluun, joten hän nousi ylös.
”Minun täytyy nyt lähteä. Joillakin on katsos velvollisuuksiakin”, kolli tuhahti viitaten siihen, ettei kuningattarella ollut tällä hetkellä mitään velvollisuuksia. Mäntyviiksi oli käytännössä vain taakka koko klaanille aina silloin, kun pentutarhalla ei ollut yhtään orpopentuja. Poppelitassu sen sijaan piti itseään merkittävänä koko klaanin kannalta. Hän sentään saalisti ja partioi päivittäin!
