Pyräkkäpentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Huomenkyyhkyksi esittäytyneen kissan poikkeuksellisen hyväksyvä asenne sisilisko-innostustani kohtaan tuntui samaan aikaan hyvältä ja hämmentävältä. Vanhempieni ja sisarusteni mielestä se oli ajanhukkaa, mutta tämä Huomenkyyhky tuntui tajuavan minua. Hän jopa kertoi itsekin huolehtivansa oravista ja linnunpoikasista.
Pudistelin päätäni, kun naaras kysyi, söinkö sisiliskoja. ”En tietenkään syö”, vastasin tomerasti. ”Minä tutkin niitä, koska ne ovat niin kiehtovia. Eivät kaikki eläimet pysty pudottamaan häntäänsä ja sen jälkeen pakenemaan paikalta salamannopeasti. Luulisi, että hännän irtoaminen sattuisi vietävästi!”
Huomenkyyhky nyökytteli päätään ymmärtäväisesti. ”Niin voisi kyllä luulla”, hän myötäili.
Tunsin pienen hymyn leviävän naamalleni. Kukaan ei ollut koskaan ennen kuunnellut juttujani sisiliskoista näin pitkään. Pentuetoverini kyllästyivät yleensä niin nopeasti, etten ehtinyt edes lausetta lopettaa. Isä kyllä yritti kuunnella, mutta en ollut niin tyhmä, ettenkö olisi huomannut hänen ajatustensa olevan jossain muualla silloin, kun olin äänessä. Olin minä emollekin yrittänyt jotain kertoa, mutta hänen ilmeensä kertoi aika paljon, mitä hän oikeasti asiasta ajatteli.
”Hei, katso!” Huomenkyyhky henkäisi yhtäkkiä ja kurkki selkäni taa. ”Eikös tuo ole yksi sellainen sisilisko?”
Kiepahdin ympäri äkkiä ja ehdin näkemään pienen ruskean otuksen vilahtavan kivikasan taa. En ajatellut kahta kertaa, kun syöksyin sen perään. Kivien väliin jäi juuri kissanpennun mentävä aukko, vaikkakin se oli niin pieni, ettei Kaamospentu tai etenkään Myrskypentu olisi mahtunut siitä. Kerrankin pienuudesta oli hyötyä!
Kuljin ryömimällä kivien välissä. En nähnyt sisiliskoa missään, eikä valokaan päässyt näin syvälle kivikasaan. Päätin, että oli turhaa yrittää mennä pidemmälle ja yritin kääntyä ympäri palatakseni takaisin. Sain kuitenkin huomata pian, että se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pienestä koostani huolimatta en mahtunut kääntymään toiseen suuntaan, ja yrittäessäni minulle vasta valkeni, millaiseen pinteeseen olin itseni saanut. Ympärilläni oli harmaata, kylmää, kovaa kiveä loputtomiin, eikä se antanut periksi tuumaakaan.
Ensimmäistä kertaa koskaan tunsin aitoa kauhua. Paniikin poikanen kasvoi sisälläni sitä mukaa, kun yritin liikkua, ja minulle alkoi tulla tukala olo. Hengittäminen kävi raskaammaksi, ja kuulin oman kiihtyneen sydämenjyskytykseni korvissani painostavana. Minä kuolisin tänne! Kuolisin, enkä näkisi enää emoa tai isää tai Kaamospentua tai Myrskypentua! Kivet murskaisivat minut kuoliaaksi!
Haukoin henkeä kauhuissani, paikoilleni jähmettyneenä. Päässäni tykytti ja näkökenttäni sumeni reunoilta. En kyennyt enää ajattelemaan kunnolla, ja minua alkoi huimata.
”Pyräkkäpentu!”
Kuulin ajatusteni takamailla etäisen huudon. Yritin tarttua siihen, mutta olin liian kaukana.
”Pyräkkäpentu!”
Huuto kuului uudestaan, tällä kertaa vahvempana. Nyt jo pystyin tunnistamaan äänen Huomenkyyhkyksi.
”Pyräkkäpentu, kuuntele! Vedä syvään henkeä ja laske hitaasti kolmeen! Sen jälkeen puhalla ilma ulos ja toista sama uudelleen!”
Vaikka en nähnyt Huomenkyyhkyä, hänen sanansa iskostuivat tajuntaani kristallinkirkkaina. Kuulin naaraan vetävän henkeä jossain lähellä ja seurasin hänen esimerkkiään. Vedin vapisten henkeä, pidin kaiken sen ilman sisälläni ja laskin hitaasti kolmeen pääni sisällä. Kun kuulin Huomenkyyhkyn puhaltavan ulospäin, tein samoin. Toistin saman muutamaan kertaan, kunnes tunsin rauhoittuneeni sen verran, että pystyin puhumaan Huomenkyyhkylle.
”Olen jumissa!” vinkaisin surkeana. ”En tiedä, miten pääsen ulos! Auta minua!”
//Huomen?
