Pyräkkäpiru
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Ylväs, sarvipäinen jättiläinen asteli esiin kivien takaa. Tuhkajuova ja Latvaruusu painuivat maata vasten toisella puolellani, mutta minä en hievahtanutkaan. Jouduin kallistamaan pääni hieman kenoon voidakseni ihailla uljasta eläintä koko sen komeudessa. Se oli upea!
Kuljetin katsettani sen vahvaa kaulaa pitkin sen jykevään päähän, jota koristi vaarallinen mutta kaunis sarvipari. Peura laski päätään alemmaksi ja nuuhkaisi meidän suuntaamme. Sen suuret sieraimet värisivät, kun se haisteli ilmaa. Olisin halunnut mennä lähemmäs, mutta jalkani olivat kuin juurtuneet niille sijoilleen, joten saatoin vain katsella, miten sarvipää heilautti isoja korviaan, nosti päätään ja löntysti sitten matkoihinsa. Sydämeni hakkasi vielä silloinkin, kun se oli kadonnut näkyvistä.
Tuhkajuova ja Latvaruusu olivat uskaltautuneet nousemaan maasta eläimen mentyä. Katsahdin heidän suuntaansa aivan täpinöissäni, osittain odottaen heidän jakavan kokemuksen aikaansaaman innostuksen kanssani, mutta sen sijaan naaraskaksikon naamoilla oli yhä hieman epäluuloinen ja nuiva ilme.
Tukahdutin huokauksen. Olisihan se pitänyt arvata – kukaan muu Kuolonklaanissa ei osannut arvostaa luonnon kauneutta. Muita kiinnosti vain sotiminen, tappaminen, saalistaminen ja typerien panttivankien vartioiminen. Kaikki olivat liian keskittyneitä pönkittämään omaa asemaansa, että unohtivat oikean paikkansa luonnonjärjestyksessä. Me kissat olimme vain pieni hippu suuremmassa hiekkarannassa.
Osasimme vain tuhota kaiken, mitä tiellemme eksyi. Sen sijaan, että olisimme puhuneet asioista niin kuin järkevät olennot, käytimme kynsiämme ja hampaitamme. Jos vain Henkäystähti ei olisi ollut sellainen hiirenaivo kuin oli, Lumikkoviiksi olisi yhä elossa, aivan kuten monet muutkin, joiden henki oli riistetty sodassa pari kuuta sitten.
Aluksi olin ollut surullinen, täysin murtunut. Elämässä ei ollut ollut mitään hyvää. Kuitenkin ajan kuluessa suru oli muuttanut muotoa, ja siitä oli tullut kytevä kipinä, joka poltti sisimpääni. Janosin oikeutta, janosin muutosta. En jaksanut enää myötäillä muita ja antaa kaiken kamalan tapahtua silmieni edessä. Henkäystähti oli kaiken pahan alku ja juuri. Hän oli kaivautunut syvälle klaanimme ytimeen, kuin loinen, ja saastutti sitä sisältä käsin, eikä kukaan muu tuntunut tajuavan sitä.
Vilkaisin vieressäni istuvaan Tuhkajuovaan – naaras oli päällikön kumppani, emoni hyvä ystävä. Tuhkajuovaa pidettiin yhtenä klaanimme arvostetuimmista sotureista, ja kerran olin minäkin pitänyt, kunnes olin avannut silmäni ja nähnyt korruption ympärilläni. Hän, Pimentovarjo ja kaikki muut Henkäystähden uskolliset lakeijat kannattelivat kollin luomaa umpimätää systeemiä. Oli mahdoton luottaa enää kehenkään, sillä päälliköllä oli korvia ja silmiä joka puolella.
”No, se ei ollut vihollinen”, murahdin Tuhkajuovalle. ”Ellei Eloklaani ole värvännyt peuraa puolelleen ja pannut sitä vakoilemaan puolestaan.” Väräytin viiksiäni hieman halveksivasti ja käänsin sitten katseeni sinne suuntaan, mihin peura oli jatkanut matkaa.
//Tuhka?
