Pyräkkäpiru
Kirjoittaja: EmppuOmppu
//TAISTELUTARINA (637 sanaa = 6TaP)
Kaksi kissaa oli kyyristynyt joen rantaan juomaan, arvatakseni eloklaanilaisia. He olivat autuaan tietämättömiä läsnäolostani, mikä ei sinänsä ollut yllätys, sillä tarkkailupaikkani oli korkealla heidän yläpuolellaan. Puun oksat tarjosivat suojan vihollisen katseilta, ja sain lepuuttaa rauhassa rasittuneita lihaksiani. Olin onnistunut asettumaan oksalle niin mukavasti, että olin jopa saanut nukuttua hetkisen. Uni oli todellakin tullut tarpeeseen, ja oloni oli heti virkeämpi, vaikka aukiolla odottavan verilöylyn ajatteleminen uuvutti minut nopeasti uudestaan. Kauanko tämä piina vielä jatkuisi?
Höristin korviani joen rannassa oleskelleiden kissojen tehdessä lähtöä. Viimeinkin! Jano poltteli jo kurkkuani, ja halusin sammuttaa sen ennen kuin palaisin takaisin taisteluun, jossa ainoa saatavilla oleva neste oli maahan lammikoiksi valunut veri. Jaiks.
Nousin varovasti seisomaan oksalla ja hivuttauduin lähelle puun runkoa. Kurkotin ensin etutassuni rungon ympärille ennen kuin lähdin laskeutumaan perä edellä alas. Lopulta kun matkaa oli jäljellä enää vaivaisen ketunmitan verran, päästin irti puusta ja pudottauduin pehmeästi kimmoisalle lehtimullalle. Vilkuilin nopeasti ympärilleni varmistaakseni, ettei lähettyvillä ollut vihollisia, ja loikin vasta sitten rantaan.
Upotin kuononi viileään veteen, ja tunsin ajatusteni kirkastuvan joka kulauksella enemmän. Join ehkä vähän turhankin ahnaasti, sillä kohta vedin vahingossa vettä väärään henkeen ja aloin yskiä ja pärskiä. Köhin niin kauan kunnes sain taas hengitykseni kulkemaan normaalisti. Miten noloa, onneksi kukaan ei ollut nähnyt –
“Mitäs meiltä täältä löytyy?” Kylmät väreet kulkivat lävitseni kuullessani hiljaista hihitystä takaani. Kiepahdin ympäri sydän lyöntejään kiihdyttäen, mutta en nähnyt ketään. Sitten läheisestä koivusta kuului rapinaa, ja alas laskeutui valkoturkkinen naaras, jonka turkissa risteili lukuisia arpia. Hätkähdin nähdessäni tämän punaiset silmät, jotka kiiluivat pahaenteisesti. Muistin nähneeni hänet aiemmin kujakissojen joukossa. Mehän olimme siis samalla puolella, eikö? Naaraan olemus viesti kuitenkin jotakin ihan muuta.
“Me olemme samalla puolella”, naukaisin nopeasti, kun naaras lähti lähestymään minua pelottavan harkitunnäköisesti. Tällä oli selvästi jotakin mielessään.
“Tietenkin olemme, olemmehan ystäviä”, kissa virnuili. Nielaisin hermostuneena ja yritin perääntyä, mutta huomasin pian joen tulevan vastaan. Kurkistin lapani yli tummaan, pyörteilevään veteen. Uimataitoni olivat ihan hyvät, mutta pelkäsin, että taistelun uuvuttamat lihakseni eivät kykenisi juuri nyt moiseen ponnistukseen.
“Älä pelkää, pikkukissa”, naaras lirkutti, ja kun käännyin katsomaan taas hänen suuntaansa, sydämeni hyppäsi kurkkuuni huomatessani, miten lähelle tämä oli ehtinyt sillä välin. Välillämme oli enää muutama hännänmitta. “Minä autan sinua pääsemään kivuistasi.”
“Kiitos mutta ei kiitos”, purin hammasta ja nappasin kynsieni väliin maasta irtokiviä ja hiekkaa ja viskasin ne naarasta kohti. Kissa sähähti yllättyneenä ja käänsi päätään suojatakseen kasvonsa, jolloin minä ampaisin hänen ohitseen karkuun. Tämä tokeni kuitenkin harhautuksesta nopeasti ja juoksi minut kiinni. Ei mitään parhaimpia ideoitani.
Naaras jakeli minulle iskuja kuin mielipuoli. Yritin taistella vastaan, mutta se oli toivotonta – en ollut mikään taistelija, en todellakaan. Olin enemmän etäistä tarkkailijatyyppiä, joka pysytteli kohteliaan välimatkan päässä tarkkailun kohteesta. Mutta sen tietäminen tuskin olisi saanut kimppuuni käynyttä naarasta muuttamaan yhtäkkiä mieltään ja jättämään minut rauhaan. Oli selvää, että tällä oli isoja ongelmia.
Lopulta minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää paeta jokeen ja toivoa, että kissa ei pystynyt seuraamaan perässä. Muussa tapauksessa siitä tulisi vetinen hautani, sillä vedessä taistelemisessa olin vielä huonompi kuin maalla taistelemisessa.
Keräsin kaikki voimani ja potkaisin naaraalta ilmat pihalle. Onnistuin pyristelemään irti tämän kynsien raastavasta otteesta ja pinkomaan takaisin rantaan. Syöksyin veteen pää edellä ja hulahdin pinnan alle. Sen sijaan, että olisin taistellut virtaa vastaan, annoinkin sen kuljettaa itseäni mukanaan jonkin matkaa, kunnes koin turvalliseksi kauhoa takaisin pintaan ja kurkistaa ympärilleni.
Näkökenttäni oli yhä vedestä sumea, mutta erotin kauempana rannalla valkoisen hahmon, joka ramppasi edestakaisin veden rajassa. Kissa ei ollut uskaltanut loikata perässäni – mikä helpotus. Oli minun onneni, että turkkini oli niin tumma, että se sulautui joen sävyihin, eikä ilmiantanut minua rannalla vartovalle kissalle.
Uin virran mukana niin kauan että valkoinen naaras katosi näkyvistä ja nousin vasta sitten rantaan. Hyinen vesi oli saanut adrenaliinin virtaamaan suonissani, ja yhtäkkiä tunsin palavaa halua palata takaisin taistelukentälle. Päällimmäisenä syynä innokkuudelleni oli kylläkin se, että kujakissanaaraan oli vaikeampi löytää minut, kun ympärillä oli muitakin.
Niinpä ravistelin enimmät vedet turkistani ja lähdin sitten suunnistamaan takaisin taistelupaikkaa kohti.
