Pyräkkäpiru
Kirjoittaja: EmppuOmppu
En ollut muistanutkaan, miten ihanaa oma aika oli – hetket, jolloin sai uppoutua omiin ajatuksiinsa kenenkään läsnäolon häiritsemättä. Siitä tuntui kuluneen pieni ikuisuus, kun olin tällä tavalla yksinäni saanut lähteä leirin ulkopuolelle ihan vain kävelylle. Puoliverisenä minulla olisi pitänyt olla joku saattaja mukana, koska ilmeisesti meihin epäpuhtaisiin kuolonklaanilaisiin ei voinut luottaa. Kuitenkaan enää kenenkään ei tarvinnut murehtia moisista säännöistä – kiitos emoni, josta oli tullut vastikään Kuolonklaanin uusi päällikkö, Pimentotähti.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Kuolonklaani tuntui todella kodilta. Minäkin pidin itseäni nyt enemmän oikeana Kuolonklaanin soturina kuin puoliverisenä tunkeilijana omassa kodissani. Pitkästä aikaa tunsin olevani vapaa.
Leirissä jylläsi tällä hetkellä raju viheryskäepidemia. Pimentotähti oli ollut fiksu rakentaessaan leirin ulkopuolelle eristyspesän jo ennen ensimmäisten tartuntojen ilmaantumista. Vaikka iso kourallinen klaanitovereista oli ehtinyt sairastua, eristyspesä oli tuonut sen turvan, ettei kenenkään aukiolla liikkuessaan tarvinnut pelätä saavansa tartuntaa. Me terveet jouduimme kuitenkin raatamaan kahta kovemmin, jotta klaani – sairastuneet mukaan lukien – saataisiin ruokittua riistan niukkuudesta huolimatta. Olinkin viettänyt suurimman osan päivästä metsällä, ja kun Jääviillon silmä oli välttänyt, olin livahtanut leiristä omille teilleni, ennen kuin tämä ehti määrätä minua seuraavaan partioon.
En ollut tehnyt ulkona mitään ihmeellistä; käyskentelin ympäriinsä omissa ajatuksissani ja etsin merkkejä eläimistä. Tällä kertaa minulla ei ollut aikomus saalistaa niitä, halusin vain katsella. Emoni tai kukaan muukaan klaanista ei taatusti olisi ymmärtänyt sitä, ja olisin saanut kuulla kunniani, jos kukaan tietäisi minun antaneen mahdollisen aterian mennä nenäni edestä useaan otteeseen.
Nenäni värähti uuden hajun leijaillessa sieraimiini. Samassa korvani havaitsivat vaimeaa ääntä; kuulosti kuin joku olisi liikkunut joen jäällä. Uteliaisuuden johdattamana lähdin tassuttamaan ääntä kohti. Hajusta tiesin, että kyseessä oli joku Kuolonklaanista.
Kun saavuin joen rantaan huomasin mustan hahmon jäällä. Vaaleanharmaasta kuvioinnista tunnistin kissan Harakkahaaveeksi. Hän oli nuorempia sotureita, enkä ollut vaihtanut kollin kanssa kovin montaa sanaa milloinkaan, mutta hän vaikutti mielenkiintoiselta persoonalta. Ainakaan hän ei tuntunut olevan yhtä tiukkapipoinen kuin suurin osa vanhemman polven sotureista.
Hipsuttelin ääneti kollia kohti ja puoliksi liu’uin hänen viereensä jäälle. Harakkahaave katseli parhaillaan joen vastarannalle itsekseen virnuillen, eikä vaikuttanut heti huomaavan tuloani. Nyt vasta aloin hieman ihmetellä, mitä Harakkahaave täällä ulkona yksinään teki. Viimeksi kun muistin, kolli oli ollut sairaiden joukossa eristyksissä. Minusta hän näytti kuitenkin terveeltä päällisin puolin, joten en murehtinut sitä liikaa.
Harakkahaave vahvisti lopulta itsekin arvaukseni oikeaksi – hän oli päässyt tänään pois sairaspesältä. Onnittelin häntä siitä, mihin hän vastasi kiitoksella, ja sen jälkeen välillemme laskeutui aavistuksen vaivaannuttava hiljaisuus. Suuntasin huomioni taas siihen, mitä Harakkahaave oli virnistellen katsellut ennen kuin olin tullut häiritsemään häntä.
“Mitä niin hauskaa sinä edes näit tuolla toisella puolella?” Osoitin korvillani vastarannalle päin. Näin siellä ainoastaan puita, joiden oksat notkuivat lumen painosta. Ei mitenkään erityisen koomista minusta.
//Harakka?
