Pyräkkätassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin selvinnyt rajanylityksestä melko vähällä. Mäyräkynsi oli torunut minua ja käskenyt käyttäytymään kunnolla toisen klaanin kissojen edessä, mutta sen pahempaa satikutia en ollut saanut. Tiesin, että minun olisi pitänyt varmaankin ottaa tästä tapauksesta opikseni ja jatkossa käyttäytyä sääntöjen mukaan, mutta minkä minä mahdoin omalle luonnolleni. Jos näkisin jotakin kiinnostavaa, vaikkapa sitten Eloklaanin reviirillä, menisin empimättä tutkimaan sitä. Kuolonklaanilaiset olivat liian kaavoihinsa kangistuneita.
Täysikuun kokoontuminenkin oli tullut ja mennyt, mutta toisin kuin sisarukseni en ollut päässyt mukaan. Salaa epäilin Mäyräkynnen käyneen kertomassa tempustani päällikölle, joka oli luultavasti rangaistukseksi päättänyt jättää minut leiriin. Minulla tosin ei ollut minkäänlaisia todisteita väitteeni tueksi, joten toistaiseksi se pysyi pelkän epäilyn tasolla.
Tänään meillä ei ollut tavallisia harjoituksia, vaan Mäyräkynsi otti minut mukaan metsästyspartioon, johon kuului meidän kahden lisäksi Keltapilke, Pikkukaaos ja Tattihalla. Pikkukaaosta lukuun ottamatta kaikki heistä olivat oikeita tuppisuita, joiden suusta en kuullut sanaakaan koko matkan aikana.
Kävelin Mäyräkynnen perässä ja yritin salaa kuunnella hänen ja Pikkukaaoksen keskustelua. Pikkukaaos esiintyi hillitysti mutta näytti puhuvan mielellään. Pikkukaaos oli nimensä mukaisesti varsin pienikokoinen kissa, mikä ei kuitenkaan tuntunut haittaavan naarasta. Ihailin salaa soturitarta, sillä tämä pienestä koostaan huolimatta hoiti tehtävänsä aivan yhtä hyvin kuin muutkin soturit. Naaras oli todellinen roolimalli kaikille Kuolonklaanin pienikokoisille kissoille!
Tulimme tiheään havumetsään, jonne aurinko paistoi viistosti puiden lomasta. Soturit sopivat keskenään, mihin suuntaan kukin lähtisi, ja sitten partio hajaantui.
”Voit yrittää saalistaa, mutta sinun tulee pysyä näköetäisyyden päässä minusta. Onko selvä?” Mäyräkynsi murahti minulle. Soturi katsoi minua epäilevän näköisesti, kun nyökäytin päätäni.
”Kyllä minä pysyn!” kivahdin loukkaantuneena soturin luottamuksen puutteesta itseäni kohtaan. Sitä karkaa kerran naapuriklaanin reviirille, ja sen jälkeen kaikki tuntevat sinut karkailijana. Niin epäreilua!
”Hyvä on.” Mäyräkynsi ryhtyi haistelemaan ilmaa ja lähti pian jäljittämään jotakin eläintä. Jäin seisoskelemaan paikalleni edelleen hieman näreissäni kollin käskystä pysyä näköetäisyyden päässä.
Käännähdin ympäri ja yritin etsiä katseellani muita partion jäseniä. Vilaukselta ehdin nähdä Keltapilkkeen oranssin turkin kauempana puiden lomassa, ja kun Mäyräkynsi ei katsonut, livahdin naaraan perään.
Minun ja Keltapilkkeen välillä oli matkaa useamman ketunmitan verran, mutta kirin välimatkaa umpeen ottamalla pitkiä askelia. Kun viimein saavutin soturin, tämä oli kyyristyneenä ison, sammaloituneen kiven taakse. Olin aikeissa mennä katsomaan lähempää, mitä soturitar puuhasi, kun yhtäkkiä Keltapilke säpsähti ja päästi tukahtuneen huudon. Naaras peruutti pois kiven takaa henkeä haukkoen ja horjahti maahan. Näin käärmeen luikertelevan kiven takaa syvemmälle metsään.
Keltapilke kouristeli maassa kakoen, ja hänen suustaan tuli valkoista vaahtoa. Soturin hengitys muuttui rahisevaksi ja katkonaisemmaksi. Keltapilkkeen koko ruumis jäykistyi parin silmänräpäyksen ajaksi, ennen kuin naaras valahti veltoksi. Tuijotin liikkumatonta soturia järkyttyneenä. En pystynyt käsittelemään juuri tapahtunutta.
”Pyräkkätassu! Minähän käskin sinua pysymään lä-”, paikalle yllättäen saapuneen Mäyräkynnen kiukkuinen naukaisu katkesi, kun hän näki Keltapilkkeen maassa. Suurikokoinen kolli käveli ohitseni naaraan luo ja kumartui nuuhkaisemaan tätä. Sitten hänen hämmentynyt katseensa siirtyi minuun. ”Mitä hänelle tapahtui?”
Sanat eivät suostuneet tulemaan ulos suustani. Katsoin vuoroin Keltapilkettä ja Mäyräkynttä, kykenemättömänä puhumaan. Seuraavat hetket olivat kuin sumun peitossa. Mäyräkynsi kävi hakemassa Pikkukaaoksen ja Tattihallan, jotka auttoivat Mäyräkynttä nostamaan Keltapilkkeen ruumiin selkäänsä. Sen jälkeen partio suuntasi takaisin leiriin. Koko matkan ajan kävelin hiljaa joukon perällä, irrottamatta katsettani Keltapilkkeestä, jonka meripihkanväriset silmät tuijottivat lasittuneina eteenpäin.
Leirissä Keltapilkkeen ruumis vietiin Hehkuaskeleelle, ja Pikkukaaos kävi raportoimassa tapahtuneesta Punatähdelle. Mäyräkynsi tuli luokseni hiukan huolestuneen näköisenä.
”Hehkuaskeleen mukaan käärme tappoi Keltapilkkeen. Näitkö sinä sen?” kolli kysyi tunnustellen. Tuijotin mestariani ilmeettömästi. Minulta meni hetki prosessoida hänen sanomaansa. Kaikki ympärilläni tuntui tapahtuvan hidastetusti.
”Sinun ei ole pakko puhua siitä nyt. Suosittelen kuitenkin käymään Hehkuaskeleen luona kaiken varalta”, Mäyräkynsi maukui, ja hänen ainoa näkökykyinen silmänsä tutkaili minua arvioivasti. ”Pidä loppupäivä vapaata ja syö jotakin.”
Sen jälkeen soturi lähti matkoihinsa ja minä jäin istumaan leirin muurin viereen. Aikaa kului, enkä ollut liikkunut paikaltani mihinkään. Minut herätti ajatuksistani näkökenttäni laidalle ilmestynyt lähestyvä hahmo. Katsahdin Myrskytassuun, joka tallusteli luokseni rennosti. Sisareni rypisti otsaansa nähdessään kireät kasvoni.
”Pyräkkätassu, oletko sinä kipeä?” naaras kysyi.
Silloin en voinut enää pidätellä itseäni vaan purskahdin äänekkääseen itkuun. ”Keltapilke kuoli!” niiskutin. ”Minä näin, kun käärme puri häntä, ja sitten hän alkoi kouristella ja vaahtoa tuli hänen suustaan, ja sitten hän valahti veltoksi ja oli kuollut!”
En ollut oikeastaan edes tuntenut Keltapilkettä, mutta se oli ollut ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt jonkun kuolevan, enkä ollut pitänyt siitä. Oli ollut järkyttävää nähdä elämän valuvan naaraan ruumiista pois sillä tavalla.
//Myrsky?
