Pyräkkätassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Käänsin varovasti tassullani pientä kiveä ja kurkistin sen alle. Pettymyksekseni sen alta löytyi vain nuutunutta ruohoa. Huokaisin ja laskin kiven takaisin paikoilleen. Taas huti – aivan kuten kaksikymmentä kivenkääntöä aiemmin.
”Montako kertaa sinua pitää kieltää pysähtymästä ilman lupaa?” Käännyin katsomaan Aaltosalamaa, joka tassutti minua kohti turhautuneen näköisenä. Naaras oli ilmeisesti ehtinyt kulkea hyvän matkaa huomaamatta minun puuttuvan perästään.
Kohautin vain lapojani. ”Mäyräkynsi joutuu tekemään niin aika useasti, mutta kyllä sinä siihen totut pian”, vakuutin huolettomasti ja annoin huomioni siirtyä punaturkkisesta naaraasta ylitsemme lentävään lintujen muuttoauraan. Kurjet olivat sitten eriskummallisen näköisiä otuksia.
Aaltosalama huokaisi äänekkäästi, eikä hän enää edes peitellyt närkästystään. Olin yllättynyt, miten soturitar oli onnistunut pitämään päänsä kylmänä seurassani näinkin pitkään. Oma veikkaukseni oli ollut, että tämä olisi menettänyt malttinsa heti kun pääsisimme ulos leiristä.
”En ymmärrä, miten Mäyräkynsi voi opettaa sinulle yhtään mitään, kun olet tuollainen”, naaras puuskahti ja antoi paheksunnan näkyä katseestaan. Katsoin häntä kulmat kurtussa.
”Miten niin ’tuollainen’? Millainen minun sitten pitäisi olla?”
”No ensinnäkin, voisit edes yrittää kuunnella, kun yritän opettaa sinua ja lakata tuhlaamasta aikaasi joihinkin typeriin kiviin.” Aaltosalama potkaisi jalkansa vieressä lojuvaa pikkukiveä kuin vastalauseena aiemmalle toiminnalleni.
Pyörittelin silmiäni. ”En minä kivistä ole kiinnostunut, vaan siitä, mitä niiden alla saattaa piilotella! Liskot ovat hävinneet aivan mystisesti, ja yritän keksiä, mihin ne ovat menneet”, vastasin hieman tympääntyneenä naaraan äänensävystä. Ihan kuin kivet muka olisivat kiinnostaneet minua niin paljon, että olisin pysähdellyt niiden vuoksi. Minulla oli paljon tärkeämpiä asioita mielessä, kuten esimerkiksi kadonneiden liskojen mysteeri.
Aaltosalama toljotti minua kuin tyhmää. Pitikö hän minua tyhmänä? Se sai minut pitämään hänestä entistä vähemmän. Minä en nimittäin ollut tyhmä, en alkuunkaan.
”Liskojako sinä etsit?” Soturitar kuulosti siltä, että hänellä oli vaikeuksia uskoa kuulemaansa. Tuijotin häntä takaisin tuikeasti ja nyökkäsin. ”Voi Pimeyden Metsän tähden, on meillä parempaakin riistaa saatavilla kuin jotkin ällöttävät lierot, jotka asuvat kivenkoloissa. Sitä paitsi, et sinä mitään liskoja löydä enää tähän aikaan vuodesta. Ne ovat vaipuneet horrokseen ja tulevat esiin seuraavan kerran vasta ensi hiirenkorvana.”
Nyt oli minun vuoroni äimistyä naaraan puheista. Miten niin tulisivat esiin vasta ensi hiirenkorvana? Ei se voinut olla niin! Olin uutisesta liian järkyttynyt oikaistakseni Aaltosalaman loukkaavaa oletusta siitä, että etsin liskoja syödäkseni niitä. Mäyräkynsi olisi varmasti ymmärtänyt minua. Hän ei kuitenkaan ollut nyt täällä, vaan jossakin kaukana reviirien ulkopuolella etsimässä jotakin rehua, jolla voitaisiin parantaa sairastuneet kissat, mukaan lukien siskoni.
Vaikka olikin mälsää joutua toisten soturien pomputeltavaksi mestarini ollessa matkoilla, en voinut olla kaipaamatta juroa soturia. Olisin paljon mieluummin lähtenyt kollin mukaan kuin jäänyt tänne kuuntelemaan Aaltosalaman ja muiden valitusta.
”No niin, jatketaan. Ei meillä koko päivää ole”, Aaltosalama murahti ja huiskaisi hännällään. Hän lähti tassuttamaan eteenpäin, ja minä nykäisin itseni vaivalloisesti liikkeelle pysyäkseni hänen perässään.
Katseeni osui lähellä oppilaiden pesää istuskelevaan Hämärätassuun. Sydämeni alkoi pamppailla jo pelkästä hänen näkemisestään. Pidin hänen itsevarmasta, jopa vähän tulisesta luonteestaan. Hän vaikutti sellaiselta kissalta, joka ei antanut muiden määräillä itseään, ja se sai minut ihailemaan häntä entistä enemmän. Olin varma, ettei edes Kaamostassu voinut komennella häntä mielensä mukaan.
Lähestyin ruskeankirjavaa oppilasta hermostuneena. Kurkkuani kuivasi, ja tunsin korvannipukoitani polttelevan aivan kuin ne olisivat olleet tulessa.
”Hei, Hämärätassu.” Tervehdys lipsahti suustani ennen kuin ehdin edes ajatella, mitä olin sanomassa.
Hämärätassun sininen katse siirtyi minuun. Hän mittaili minua terävästi katseellaan, kuin yrittäen selvittää, millä asialla liikuin. Lopulta hän naukui: ”Hei vain. Etkö sinä olekin Kaamostassun veli?”
Häkellyin hieman naaraan kysymyksestä. Miksi hän oli ottanut Kaamostassun puheeksi? Tunsivatko kaikki minut vain Kaamostassun veljenä? Ei se ollut reilua! Minä olin oma veljeni – itse asiassa olisi ollut parempi, jos muut olisivat tunteneet Kaamostassun minun veljenäni eikä toisinpäin.
”Ikävä kyllä”, mutisin vastaukseksi ja käänsin katseeni hetkeksi toisaalle, sillä uskoin menettäneeni jo mahdollisuuteni Hämärätassun kanssa. Hänkin varmasti piti veljeäni paljon siistimpänä.
Hämärätassu kallisti päätään, ja hänen silmiensä tuima, arvosteleva katse oli vaihtunut uteliaaksi. ”Vaikutat mukavammalta kuin veljesi”, naaras tokaisi, ja se sai minut katsahtamaan häneen yllättyneenä.
”Hämärätassu, mennään!” Joku kutsui Hämärätassua. Oppilas lipaisi vielä nopeasti rintakarvojaan ja nousi sitten ylös. Hän vilkaisi minuun vaivihkaa, ja hänen naamalleen levinnyt huvittunut virne sai sydämeni laukkaamaan.
”Törmäillään taas, Pyräkkätassu.” Sen jälkeen naaras käveli pois paikalta. Jäin istumaan paikoilleni hämmästyneenä.
”Hän tietää nimeni…” kuiskasin itsekseni.
Lehtisateen aikaan hämärä tuli nopeammin kuin valoisana viherlehtenä. Taivas oli tummunut, mutta kissoja oli yhä lähdössä ulos harjoittelemaan tai saalistamaan. Kyyristelin oppilaiden pesän suuaukolla ja katselin aukiolle, jossa liikkuvien kissojen tummat hahmot näyttivät aivan kuin eloon heränneiltä varjoilta.
Korvia raastava yskintä kantautui korviini parantajan pesän suunnalta. Käänsin katseeni sen suuntaan ja siristelin silmiäni hämärässä yrittäen nähdä pesälle paremmin, vaikka tiesin sen turhaksi. Myrskytassu oli siellä muiden sairastuneiden kanssa. Olin huolissani pentuetoverini puolesta, sillä kuulemani mukaan Pihkatassu oli kuollut tautiin viime yönä. Jos tauti oli todellakin niin paha, eikä siihen ollut edes saatavilla lääkettä juuri nyt, oli hyvin mahdollista, että useampikin kissa menehtyisi siihen – pahimmassa tapauksessa myös siskoni.
Leirin sisäänkäynnin suunnalta kuului uusia ääniä. Käänsin päätäni äänten suuntaan ja huomasin emoni tulijoiden joukossa. Nousin ylös ja kiirehdin tassuttamaan naarasta vastaan.
”Hei!” tervehdin häntä kehräten ja kaarsin häntäni kippuralle selkäni ylle. ”Missä olit?” En ollut viettänyt emon kanssa aikaa pitkään aikaan, ja nyt jos koskaan kaipasin juttukaveria. Oli niin kamalan yksinäistä ilman Myrskytassua ja Mäyräkynttä.
//Pimento?
