Pyräkkätassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Ilma oli tukalan lämmin ja kostea, eikä tasaisesti ropiseva vesisade saanut sitä tuntumaan yhtään viileämmältä. Kuten suurin osa oppilaista, myös minä makoilin omalla paikallani oppilaiden pesässä, toimettomana myrskyn takia peruttujen harjoitusten vuoksi. Välillä pesään tulvi kirkasta valoa salaman lävistäessä taivaan silmänräpäyksen ajaksi, ja sitä seurasi uhkaavasti kohoava jylisevä ääni, joka tuntui luissa asti.
Ukkonen samaan aikaan pelotti ja kiehtoi minua. Tämä oli ensimmäinen ukkosmyrskyni, ja arvelin sen olevan sitä myös monelle muulle pesässä olijoista, sillä hekin kyyristelivät vuoteissaan yhtä epävarmoina ja pelokkaina. Olin kiitollinen, ettei minun tarvinnut lähteä ulos tässä säässä. Metsässä liikkuminen oli jo ihan tarpeeksi vaikeaa ilman vaakasuorassa satavia vesipisaroita ja vasamoita viskovia pilviäkin.
Ensimmäinen kuuni oppilaana oli sujunut enemmän tai vähemmän odotetun laisesti. Pienen kokoni vuoksi edistymiseni oli hidasta, mikä varmasti ei ollut jäänyt huomaamatta muilta, mutta en aikonut antaa sen lannistaa itseäni. Minusta tulisi aivan yhtä hyvä soturi kuin pentuetovereistanikin – tai niin ainakin halusin itselleni uskotella, sillä muuten varmaankin olisin jo luovuttanut. Emo ja isä saisivat olla minusta vielä ylpeitä.
Olisi voinut luulla, että ulkona riehuva myrsky olisi saanut kaikki hiljaisiksi, mutta hurja sää ei tuntunut hetkauttavan Kaamostassua, suurisuista veljeäni. Kolli rehvasteli jostakin Sielutassulle ja Roihutassulle, jotka näyttivät siltä, etteivät tienneet, miten heidän olisi pitänyt reagoida kollin sanoihin. Tuhahdin puoliääneen. Kaamostassun ego kasvoi nopeammin kuin hän itse. Silti minun oli ihailtava sitä, miten itsevarma veljeni oli. Jos olisin ollut edes puoleksi hänenlaisensa, pieneen kokooni ei olisi varmasti edes kiinnitetty niin paljon huomiota kuin nyt. Minut tunnettiin säälittävänä itkupillinä.
Käännyin makaamaan vuoteessani niin, että näin pesän uloskäynnin. Vettä valui pieninä noroina sisälle pesään kivistä maaperää pitkin. Ennen pitkään se löytäisi tiensä leirin lampeen, jossa siitä ei olisi päänvaivaa kissoille.
Jossain jyrähti taas, mutta olin jo ehtinyt tottua ääneen sen verran, että saatoin yrittää nukahtamista. Sateen ääni oli kuin tuutulaulu, jonka myötä tunsin vajoavani pehmeään pimeyteen.
