Rajutassu
Nuoreksi oppilaaksi olin helposti veljeäni Muistotassua parempi kaikessa. Hänen kehonsa ei omannut samanlaista massaa kuin minun, joten taisteluharjoituksissa hän jäi usein alakynteen päästämällä minut naulitsemaan itsensä maahan.
Luulisi että harjoittelisin mieluummin parempien kanssa kehittyäkseni, mutta hakeuduin mustan kollin luokse aina kuin vain pystyin.
“Muistotassu”, kiirehdin tuon vierelle ennen kuin hän ehti kadota pesään, “Harjoitellaan vielä sitä liikettä, jonka Konnavarjo opetti tänään.”
“Rajutassu, minua väsyttää ihan todenteolla. En jaksa enää”, Muistotassu naukui, mutta minä pudistin päätäni. En pitänyt kieltävistä vastauksista etenkään kissalta, jonka kuului olla minulle mieliksi.
“Et sinä niin väsynyt voi olla. Tule jo”, hoputin tönäisten kollin kylkeä hiukan. Tarkoitukseni ei ollut satuttaa toista, enhän minä mikään hirviö ollut, vaan saada tälle hiukan vauhtia askellukseen.
Muistotassun silmissä välähti, kun tämä heräsi todella tilanteeseen. Hän vilkuili ympärilleen, mutta suostui sitten.
Annoin veljelleni kunnon tönäyksen takapuoleen, jotta hän liikkuisi aukeammalle alueelle. Ennen kuin kolli ehti valmistautua, hyökkäsin tuon kimppuun käpälät tarrautuen molemmille puolille tuon vartaloa.
Kuvittelin kuinka kynteni painuivat kollin ihoon ja hän kiljahti kivusta, mutta en aikonut oikeasti tehdä niin. Tekisin niin sitten, kun olisin iso ja vaikuttava soturi ja kohtaisin ensimmäisen viholliseni.
Muistotassu piti tasapainonsa hyvin, mutta ei osannut odottaa minun kierähtävän selälleni ja heittävän tuon ilmalentoon. Kolli mätkähti taakseni.
Olin silmänräpäyksessä jo jaloillani ja taas Muistotassun kimpussa. Hän painoi minua takakäpälillään irti kehostaan, mutta sohaisin hampaani kiinni toiseen koipeen ja taistelu oli loppu.
Molemmat meistä huohottivat, mutta Muistotassu paljon enemmän. Hymyilin ylpeänä.
“Mitä oppilaat tekevät hereillä näin myöhään? Eikös teillä ole aamulla harjoituksetkin ja kaikki”, onnahdellen paikalle saapunut Kimalaistoive naukui. Käänsimme päämme veljeni kanssa samaan aikaan naaraaseen, joka oli meitä pentuina hoivannut.
“Halusin harjoitella taisteluliikettä, jonka opin tänään!” ilmoitin rehvakkaasti, “Minä voitin.”
Viimeisemmän lauseen sanoin kuin se olisi ollut kaikista itsestäänselvyyksistä itsestäänselvin.
“Niinpä, menkääpä kuitenkin nyt pesään”, ruskeaturkkinen ikikuningatar sanoi hymyillen. Muistotassu nyökkäsi ja liukeni paikalta ennen kuin ehdin hiirtä sanoa. Voihan hiirenpapanat.
Mulkaisin vanhempaa kissaa pahasti tämän huomaamatta ennen kuin luikin Muistotassun perässä täyteen oppilaiden pesään.
Mutkitellessani kissojen välistä astahdin toisella takatassullani Kehrätassun hännän päälle, koska se pilkotti pesän reunan ulkopuolella. Kehrätassu vinkaisi ja kellertävä silmäpari katsoi minuun syyttävästi.
“Anteeksi”, sihisin sarkastiseen sävyyn ja väläytin tuolle hymyn. Kehrätassu murahti ja käänsi kylkeä pimeässä.
“Rajutassu, herätys. Aamupartion aika”, Nopsaliekin ääni sai minut havahtumaan syvästä unesta. Jäseneni tuntuivat varsin painavilta, eikä minua olisi huvittanut lainkaan nousta.
“Solatassu ja Konnavarjo odottavat jo”, soturi naukui. Tuo tunki tassunsa lämpimään kuplaani ja liikutti minua saaden painavan unentunteen kaikkoamaan.
“Älä viitsi, kyllä te voitte hetken odottaa”, ärisin nostaen päätäni hiukan. Pitkän haukotuksen jälkeen mulkkasin Nopsaliekkiä ilkeästi. Kolli rypisti kasvojaan ja vilkaisi pesän uloskäyntiä avuttomana.
Myhäilin tyytyväisenä ja käänsin kylkeäni paljastaen pehmeän vatsani. Päästin kehräyksen suustani ja siristelin silmiäni.
“Noniin, Rajutassu alappas nousta”, Nopsaliekki naukui edelleen yhtä kärsivällisenä joskin näytti hieman tyytymättömältä, kun toista silmää raotettuani näin tuon ilmeen. Suljin silmän ja puskin rintaani ylös kiemurrellen pesässäni.
“Ei vielä, minua väsyttää niin kovin”, mau’uin viattomasti kuin pieni pentu konsanaan. Tein sen kaiken toki ärsyttääkseni Nopsaliekkiä, mutta ei minua oikeastaan kamalan kovasti edes houkutellut nousta arjen askareisiin makeilta yöuniltani.
“Oikea soturi ei anna väsymyksen tulla velvollisuuksiensa väliin”, vanhempi soturi heitti silmät tuikkien. Hän oli tajunnut minun kiusoittelevan ja vastasi samalla mitalla jättäen samalla minulle hankalan paikan.
“Njääh…” huokaisin ja punnersin itseni tassuilleni, “No kaippa sitä täytyy sitten lähteä.”
“Nyt puhuu hienoksi soturiksi kasvava oppilas!” Nopsaliekki naurahti kehräten ja paimensi minut edellään ulos. Hidastelin vielä matkalla tahallani ihan kettuillakseni, mutta siihen soturi ei enää vastannut.
Ulkoilma oli yllättävän viileää, mutta pitkä ja tuuhea turkkini kyllä piti minut lämpimänä. Aurinko oli pilvessä, eikä päivästä tulisi kaunis.
Tuuli riepotteli puita kovemmin kuin edellispäivänä, mutta ilma oli hyvin kuivaa. Partiomme sai kiittää onneaan, että aamuaurinko oli pilvessä, sillä muuten aikaisempien päivien paahde olisi syönyt meidät kaikki elävältä. Kissat puhuivat, että kuuma jakso ihan viherlehden alussa olisi päättymäisillään ja tulisi siedettävämpi sää.
