Raparperipentu
Kirjoittaja: Felicity
Mestarini äkinäinen reaktio sai minut säpsähtämään, mutta yritin pudistella ajtuksen pois mielestäni. Tuhkajuova ei vain tahtonut minun kyselevän Elonklaanista.
”Olisin vain todennut, että tämä metsä ei kaivannut heitä”, naukaisin erittäin hiljaa. Minua ei kiinnostanut kuuliko mestarini minua vai ei. Toistaiseksi en tuntenut Elonklaania millään tasoa, joten minun silmissäni he olivat aivan turha lisä. Minua vain kiinnosti se, miksi he ylipäätänsä tänne tulivat. Metsässä meni aivan hyvin ilman heitä. Kuulin jonkun soturinkin kerran murisevan, että erakoistakin oli aivan tarpeeksi riesaa.
Vedin henkeä syvään sisään ja otin Tuhkajuovan kiinni, sillä tajusin jääneeni mestaristani hiukan jälkeen. Nopein askelin olikin jo mestarini rinnalla, toki pitäen kunnioittavan etäisyyden häneen. Hetken ajan halusin tietää, mitä mestarini olisi ajatellut, jos olisin kiilannut hänen kylkeensä. En tosin äsköisen jälkeen tohtinut kokeilla onneani. En tahtoisi heti huonoihin väleihin mestarini kanssa tai en pääsisi soturiksi normaaliin vauhtiin. Tai sitten… Entäpä, jos hän haluaisikin minusta eroon ja kouluttaisi minut nopeasti alta pois?
”Ja tämä on ukkospolku”, Tuhkajuova sanoi ja keskeytti ainaisen pääni sisäisen ajattelukehän. Pysähdyin kuin seinään Tuhkajuovan sanottua edessäni olevantumman polun nimen. Katsoin sitä erittäin epävarmasti. Jokin siinä sai niskavillani nousemaan pystyyn. Otin muutaman varautuneen askeleen lähemmäs polkua. Painauduin aivan sen reunalla kylmää ja kosteaa maata vasten. Sen tumma pinta oli hiukan valkean aineen peitossa, mutta vain vähän. Se näytti sulavan auringon osuttua siihen joidenkin puiden lomasta.
*Kuuraa*, ajattelin. Normaalisti se olisi jo sulanut pois, mutta ilma oli tänään kirpsakampi, joten kuura oli sinnetellyt varjossa vielä auringonhuippuun asti. Pian senkin tarina olisi tosin ohitse. Kurkotin varovasti tassullani ukkospolun pintaa. Asetettuani tassun siihen, kuura suli käpäläni alta ja paljasti pikimustan pinnan. Peräänyin ukkospolulta, sillä en todennut tarvetta mennä lähemmäksi.
”Hirviöt käyttävät tätä polkua”, Tuhkajuova maukaisi. Käännyin katsomaan häntä enkä voinut olla kallistamatta päätäni. ”Kohtaat sellaisen kyllä joskus. Ne harvoin poikkeavat polultaan, mutta ovat tappavia. Sinuna olisin siis varovainen ukkospolkua tutkiessa. Moni kissa on menettänyt sillä tiellä henkensä.”
En sanonut Tuhkajuovalle mitään, sillä minulla ei ollut mitään sanottavaa hänelle. Käännyin vielä kerran katsomaan ukkospolkua ja omaa tassuni jälkeä kuuraisella pinnalla, kunnes jatkoimme matkaa ukkospolun vierustaa. Pidin jatkuvasti aistini huipussa, sillä hirviö voisi vilistää ohitseni milloin vain ja tahtoisin nähdä sen. Ihan vain, että tietäisin miltä se näyttää. Tuttavuudeen tekeminen ei Tuhkajuovan sanojen perusteella kuullostanut vaihtoehdolta ja ehkä ihan hyvä niin. Hirviöt eivät edes kuullostaneet siltä, että ne tahtoisivat sopia rauhan kissojen kanssa.
Lopulta lopetin ukkospolulle vilkuilemisen, jotta Tuhkajuova ei saisi uutta aihetta huomauttaa jostakin aiheesta. Jatkoin pientä hölkkääni mestarini takana, mutta tarkkailin silti ympäristöä korvillani. Sille en mahtanut mitään. Tahdoin vain tietää mitä ympärilläni tapahtui. Kaikki oli niin uutta ja hämmentävää!
// 419 sanaa
// Tuhka?
