Raparperipentu
Kirjoittaja: Felicity
Kuuntelin korvat höröllä Mahlahallaksi esittäytynyttä kollia. Hänen kertomansa asiat kiehtoivat minua kovasti. Käännyin yhdessä kohdassa ympäri katsoakseni oliko kukaan muu pentutarhan pennuista tullut kuuntelemaan kollia vai olinko ainoa, jota hänen kertomuksensa kiinnostivat. Muita ei näkynyt lähistöllä ja kaikilla tuntui olevan muuta ajateltavaa kuin meidän kahden välinen keskustelumme. Sehän ei tietenkään haitannut minua, sillä olin ainakin saanut Mahlahallan huomion yksin itselleni. Katsoin kollia silmät tuikkien ja heilautin häntääni hänen kysyessä halusinko minä tietää vielä jotakin muuta. Pohdin asiaa pienen hetken ja vajosin ajatuksiini. Yhtäkkiä huomasinkin kuvittelemassa itseni keskellä metsikköä oman oppilaan kanssa, kouluttamassa hänestä yhtä Kuolonklaanin parhaimmista sotureista. Hän oppisi minun tyylini metsästää, taistella ja suojella klaania. Hän olisi aivan täydellinen kopio minusta. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä typerämmältä se alkoi vaikuttaa. Tahdoin olla uniikki enkä kenenkään kopio tai kenenkään kopiovan minua. Yhtäkkiä nykäisin itseni pois ajatuksistani ja kohtasin uudestaan Mahlahallan vihreät silmät.
”Kaikki soturithan eivät voi olla samanlaisia eiväthän? Eihän esimerkiksi taistelemisessakaan olisi mitään järkeä, jos kaikki olisivat yhtä hyviä? Taistelu ei koskaan loppuisi!” maukaisin hämmentyneenä Mahlahallalle. Kolli nyökkäsi minulle. Kallistin päätäni vastausta odottaessani.
”Kaikki kissat eivät ole yhtä hyviä kaikissa taidoissa. Esimerkiksi jotkut tässä klaanissa osaavat uida, mutta eivät läheskään kaikki, vain muutama. Sama pätee taistelemiseen tai metsästykseen. Toiset ovat hyviä toisessa ja toiset toisessa”, Mahlahalla kertoi, mutta meni hiukan hiljaisemmaksi. ”Paras ystäväni Lauhalaukka oli yksi muutamasta klaanin hyvistä uimareista, mutta hän on tällä hetkellä kadonnut”, Mahlahalla jatkoi, mutta haikeammin kuin äsken. Hänkin tuntui katoavan ajatuksiinsa aivan kuten minäkin äsken. Haikeus leijui keskustelumme yllä. Päätin ottaa yhden askeleen lähemmäs Mahlahallaa.
”Suretko sinä Lauhalaukkaa?” kysyin hiljaa. Sain vastaukseksi vain haikean katseen, sillä ehdin jo esittämään jatkokysymykseni: ”Miksi?”
”Hän oli paras ystäväni ja olen edelleen sitä mieltä, että hän oli paras kissa, jonka tämä klaani oli nähnyt”, Mahlahalla vastasi. Nyrpistin hiukan nenääni. En ymmärtänyt mitä kolli sanoi minulle. Olivatko he todella niin läheisiä? Oliko se mahdollista? Pohdin asiaa hetken. Toki olin nähnyt pentutarhalla pentuja ja kuningataria, jotka jakoivat aivat erilaisen siteen kuin minä ja Mäntyviiksi.
”Välititkö hänestä paljonkin?” kysyin hitaasti. Syvempi muista kissoista välittäminen oli minulle uutta aivan kuten klaanin rakennekin ja se saattoi aivan hyvin olla myös yhtä tärkeä taito, joten tahdoin tietää enemmän Lauhlaukan tapauksesta ja Mahlahallan tuntemuksista.
Kollisoturi nyökkäsi minulle. ”Erittäin. Pystyin puhumaan hänelle mistä vain ja hän minulle. Sellaista luottamusta ei rakenneta aivan hetkessä. Se vaatii aikaa ja oikean kissan.”
Vastasin itsekin nyökkäämällä. Aloin ymmärtämään. Ehkä en ollut vain tavannut vielä ketään, jolle uskaltaisin luottaa omat asiani. Ehkä se taito puuttui minulta aivan samalla tavalla kuin emokin. Nostin kuitenkin päätäni rohkaisevasti, sillä olin päättänyt oppia sen taidon sekä piristää samalla Mahlahallaa.
”Mitä hänelle kävi?” kysyin rohkeasti. En ollut varma halusinko oikeasti tietää, mutta kysyin silti.
Kysymykseni ei selvästikään piristänyt Mahlahallaa, mutta hän alkoi silti kertoa tapahtuman kulkua: ”Kaksijalat nappasivat hänet Lehtikuusilaaksossa, sillä hän oli liian huolimaton. Kukaan soturi tässä klaanissa ei ole täydellinen ja kaikille sattuu virheitä, mutta Lauhalaukan virhee takia hän jäi kiinni.”
Ymmärsin enemmän Mahlahallan syytä haikeuteen. Olin kuullut ohimennen kaksijaloista eivätkä he kuullostaneet kovinkaan mukavilta, saati heidän hirviönsä. Uskoin kuitenkin soturin sanojen perusteella, että yksi klaanin parhaimmista kissoista ei luovuttaisi taisteluitta. Kenties hän voisi uida pakoon! Varsinkin, jos lähistöllä olisi joki. Lauhalaukkahan oli ollut Mahlahallan sanojen mukaan yksi klaanin ehyvistä uimareista.
”Uskon kyllä, että Lauhalaukka päihittää ne kaksijalat. Vaikka olen kuulut vain heistä vähän, väitän että klaanikissoissa on paljon enemmän sisua!” miukaisin innostuneena. Sitten muistin jotakin mitä Mahlahalla oli maininnut kertoessaan Lauhalaukan katoamisesta. Mikä paikka se olikaan… Joku metsä. Jostakin tietystä puulajista. Ei, se ei ollut pelkkä kuusi. Lehtikuusilaakso!
”Mainitsit muuten Lehtikuusilaakson”, ilmoitin iloisempaan sävyyn ja heilautin häntääni innostuneena. ”Haluan nähdä sen! Viethän minut sinne? Voimme yhdessä ratkaista Lauhalaukan katoamisen!”
// Mahla?
// 596 sanaa
