Raparperipentu
Kirjoittaja: Felicity
Katsahdin Mahlahallaan mietteliäästi. Päässäni oli montakin kysymystä liittyen jos mihinkäkin liittyen leiriin, klaaniin ja sen reviiriin. Makea haukotus karkasi kuitenkin suustani ennen kuin ehdin päättämään mieleiseni kysymyksen. En ollut nukkunut päivällä kovinkaan kummoisia päiväunia, joten väsymys alkoi ottaa minusta pientä otetetta. Mäntyviiksen sanojen mukaan olimme myös siirtymässä lehtisateesta lehtikatoon, joten olisi vain ajan kysymys milloinka maahan sataisi tätä ihmeellistä valkoista ainetta, jota kuningatar oli kutsunut lumeksi. Sen lisäksi päivät alkoivat kuulemma myös lyhentyä, joten pimeys saavutti leirin ja klaanin kissat nopeammin kuin ennen. Pystyin nytkin jo huomata kuinka auringon viimeisimmät säteet alkoivat luoda varjoja leirin ylle. Toisaalta koko leiri oli kyllä jo melko varjoisa kiviseinistä johtuen, mutta muutaman leirin ulkopuolella olevan puun latvustot alkoivat myös näkyä selvästi leirin keskellä olevista varjoista.
Nostin katseeni maassa olevista varjoista kohti puuta, jonka varjoa olin juuri katsonut. Se näytti todella korkealta, mutta en osannut yhtään sanoa kuinka lähellä tai kaukana leiriä se todellisuudessa oli. Oli se miten lähellä tai kaukana tahansa, päätin että kiipeäisin tuohon puuhun vielä joskus. Voisin aivan hyvin pyytää Mahlahallaa opettamaan minua kunhan pääsisin oppilaaksi! En uskonut mahdollisuuksiini päästä leirin ulkopuolelle ennen kuin olisin oppilas. Olin jotenkin saanut sellaisen käsityksen Mahlahallalta ja Mäntyviikseltä, että pentujen paikka oli leirissä ja sielläkin suurimmaksi osaksi pentutarhalla.
”Ehkä sinun olisi sittenkin parasta lähteä lepäämään”, Mahlahalla sanoi pehmeän oloisesti minun haukotellessani uudestaan. Katsoin kollia syvälle vihreisiin silmiin ja nyökkäsin tälle.
”Saatatko minut pesälle?” kysyin napittaessani tätä pienillä pentusilmilläni. Mahlahalla hymähti hyväntuulisesti ja nyökkäsi päätään pentutarhan suuntaan. Lähdin kulkemaan soturin edellä kohti pentutarhaa, jolta olimme aikaisemmin tulleet. Otin välissä muutaman iltaenergisen loikan, mutta yksi niistä päättyi hiukan lyhyeen kompastuessani omiin tassuihini, kun katsahdin välissä takana tulevaan Mahlahallaan ja kaaduin kuonolleni päähän. Leukaani jomotti hiukan, mutta nousin reippaasti pystyyn. En tahtonut vanhemman kollin näkevän, että minua nolotti hiukan.
”Olen kunnossa!” ilmoitin kovaan ääneen ja jatkoin matkaani hoipertelevasti. Päätin, että en ottaisi enää uusia loikka-askelia matkalla pentutarhalle tai kaatuisin uudestaan Mahlahallan edessä. Jatkoin kipittelevää hoiperteluani tyytyväisenä ja puskin itseni sammalverhon lävitse. En ollut varma seurasiko Mahlahalla minua enää pentutarhan sisälle asti, joten käännyin ympäri ja puskin pääni sammalverhon välistä.
”Kiitos tästä päivästä Mahlahalla!” hihkaisin. ”Opetathan minulle huomenna saalistuksen alkeita? Joohan?”
En ehtinyt kuulla soturin vastausta, sillä kuulin jo Mäntyviiksen kutsuvan minua. Siispä katsoin Mahlahallaa silmät säteillen pieni hymy kasvoillani ja maukaisin pienesti: ”Hyvää yötä.”
Sen sanottuani katosin takaisin sisälle pentutarhaan, jonka luona osa pennuista leikki vielä keskenään ja jutteli toisillensa. Minua kuitenkin väsytti niin paljon, että en aikonut mennä enää muiden juttusille. Siispä käperryin mahdollisimman lähelle Mäntyviiksen petiä, mutta tarpeeksi hyvälle etäisyydelle osoittaakseni jonkinlaista itsenäisyyttä. Unen odottamista ei kauaa tarvinnut odottaa, sillä se saapui luokseni heti sillä hetkellä kuin vain painoin silmäni kiinni ja seuraavaksi näin vain pimeyttä, jossa tuikki jotakin kirkasta.
”Raparperipentu!” joku huusi, mutta ääni ei ollut minulle millään tasoa tuttu. Räväytin silmäni auki enkä edes tunnistanut paikkaa, jossa olin. En ollut pentutarhalla enkä leirissä. Olin kiivennyt puuhun. Ilmeisesti siihen samaan, jota olin aiemmin päivällä ihastellut. Henkäisin huomatessani maiseman. Se oli niin kaunis! Yhtäkkiä erotin myös leirin kaukana kaukana maassa ja yhden kissan seisomassa sen kaiken keskellä. En tosin tunnistanut kissaa enkä edes osannut sanoa minkä värinen hän oli, niin kaukana hän minusta sijaitsi.
Yhtäkkiä minua alkoi lievästi ahdistaa puussa oleminen, sillä minusta tuntui kuin olisin ollut pilvien tasolla. Suljin silmäni, sillä taivas tuntui vilisevän silmissäni samalla kuin korkeus kasvoi. Joku huusi taas nimeäni, mutta en voinut reagoida siihen. Nojauduin taakse puun runkoa vasten, mutta yhtäkkiä en nojannutkaan sen runkoon vaan nojasin kohti sammalia. Avasin silmäni ja huomasin olevan leirissä. siirsin katseeni nopeasti kohti puuta, jossa olisin voinut vannoa olleeni hetki sitten. Katsoin uudestaan takanani olevaa sammalseinämää. Olin nojautunut vasten leirin seinää, mutta miksi? Vastahan minä olin puussa?
”Raparperpentu?” joku kysyi minua nimeltä. Käännyin katsomaan leiriä ja haravoimaan sitä katseellani. En enää löytänyt edes sitä yhtä yksinäistä kissaa. Olin yksin hiljaisuudessa. Edes tuuli ei puhaltanut leirissä eikä lehdet maassa liikkuneet mihinkään. Ilma seisoi. Meni tovi ennen kuin erotin leirissä olevan pienen putouksen äänen. Se oli ainoa ääni, jonka kuulin, joten kävelin sen luokse. Katsoin putousta hämilläni. Se virtasi nyt paljon rauhallisemmin kuin päivällä. Eihän se voinut olla mahdollista? Mitä pidempään sitä tuijotin, sitä hitaammin se tuntui virtaavan. Lopulta se pysähtyi kokonaan.
Katsoin lampea ja putousta silmät pyöreinä ja kurotin kohti lammen pintaa. Kosketin sitä varoen ja vedin tassuni pois. Kosketus ei tuntunut miltään eikä vesi edes värähtänyt. Kurotin uudestaan kohti pintaa ja yritin lyödä sitä tassullani vielä kovemmin, mutta se oli kuin maan lyöminen. Vesi ei liikkunut mihinkään. Lopulta kävelin hitaasti veden päälle testattuani, että se ei pettäisi allani. Teoriani kävi toteen, kun kävelin aivan putouksen viereen ja tuijotin sen lävitse kiviseinää. En nähnyt edes omaa kuvaani. Yritin katsoa tassuihini, mutta en kohdannut omaa mustaoranssia hahmoa tassujeni alla niin kuin olisin luullut.
”Raparperipentu?” joku kysyi taas, mutta nyt ääni oli selkeämpi. Käännyin salamana ympäri ja näin tumman, kissaa muistuttavan siluetin takanani. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, upposin veteen ja vajosin uudestaan samanlaiseen pimeyteen kuin josta olin tähän maailmaan päätynyt. Pimeydessä päässäni kaikui vain oma nimeni, jonka oli aivan varmasti äänen pehmeydestä päätellen sanonut naaraskissa. Oliko se emoni? Ei voinut olla, hän oli kuollut… Tai ainakin niin minä uskoin. Ja niin olisi kyllä myös parasta. En kaivannut häntä.
Heräsin unestani pettyneenä. Tunsin kuinka kyynel vierähti makuualustalleni. Kuivasin ärtyneenä silmäkulmani ja tuijotin pentutarhan seinämää. Aamuauringon säteet siivilöityivät jo jonkin verran sammalverhon lävitse. Eivät paljoa, mutta sen verran että tiesin aamun olevan aivan pian luonamme. Hyvä niin. Saisin uutta ajateltavaa unen tilalle. Kaikkein vähiten juuri nyt kaipasin muistoja jostakin emosta, joka ei ollut selvästikään välittänyt minusta yhtään. Hän ei ollut edes nimennyt minua! Minut oli nimetty vasta Kuolonklaanissa, joten uneni kissalle ei ollut mitään oikeutta kutsua minua Raperperipennuksi, ei mitään!
Tuhahdin ja tunsin kuinka ilma pakeni kuonosta omiin tassuihini. Käännyin kyljeltäni ympäri selälleni ja kohtasin pentutarhan katon katseellani. Sitten muistin, että olin pyytänyt Mahlahallaa tulemaan jälleen seurakseni ja unohdin unen heti. Olisi parempi keskittyä nykyiseen kuin menneeseen. Voi, kumpa Mahlahalla tulisi pian ja saisin käytettyä johonkin sisälläni juuri heränneen energian!
// Mahla? Joku?
// 980 sanaa
