Raparperipentu
Kirjoittaja: Felicity
Mahlahalla ei tullut seurakseni niin aikaisin, kun olin toivonut. Pääni sisällä olin olla kuolla tylsyyteen odotellessani soturin saapumista. Minulla ei ollut ollenkaan käynyt mielessä, että hänellä saattaisi olla muitakin velvollisuuksia soturina ennen kuin saisi luvan tulla seurakseni. Se sai minut turhautumaan. Olin aina luullut, että kaikilla oli aikaa klaanin pennuille, mutta ei vain halua kohdata heidät. Toisaalta oli osittain helpottavaa, että asia ei ollut niin. Nyt vain tosin tunsin itseni vielä entistä itsekkäämmäksi, koska olisin tahtonut Mahlahallan yksin minun seuraani. Hänhän oli kuitenkin luvannut tulla tänään!
Olin aikani kuluksi repinyt sammalvuoteeni nurkasta pienen tukon sammalta ja pyörittänyt sen palloksi. Heitin sen ilmaan ja lätkin sitä tassullani aina uudestaan ja uudestaan kohti pentutarhan kivistä kattoa. Koskaan en tosin saanut sitä lyötyä niin voimakkaasti, että se olisi siihen yltänyt. Yhdessä kohtaa sammalpallo lähti karkuteille ja löysi tiensä kohti Mäntyviiksen lapaa. Katsoin sitä tyrmistyneenä, sillä näin kuningataren nukkuvan vielä tovi sitten. Naaras raotti hiukan silmiänsä ja huomasi minun tuijottavan häntä. Jähmetyin paikoilleni. Ei sillä, että olisin pelännyt Mäntyviikseä, mutta en vain olisi kehdannut herättää häntä. Se oli erittäin epäkohteliasta. Katsoihan hän kuitenkin tarhalla vähän väliä ties kuinka monen pennun perään.
”Anteeksi”, miukaisin hiljaa, mutta vastaukseksi naaras vain tuuppasi sammalpallon takaisin luokseni ja sulki pieni hymy kasvoillaan silmänsä. Ehkä hän ei ollutkaan unessa sammalpallon osuessa häneen. Ehkä hän olikin ollut hereillä jo tovin ja vain torkkui. Oli miten oli, nappasin sammalpallon hampaisiini ja suuntasin hiukan kauemmas kuningataresta. Asetin sammalpallon hiukan kauemmas itsestäni ja taaskentelin sen olevan saalis, joka minun oli määrä saada kiinni.
Ennen kuin ehdin edes yrittää, joku sotureista toikin jo ruokaa pentutarhalle. Vasta silloin tajusin kuinka nälkä minulla oli ja kuinka pitkälle aamu olikaan todella jo kerinnyt. Muutkin olivat jo nousseet, mutta en vain ollut huomannut sitä. Kuinka ajatuksissani olikaan onnistunut olemaan? Söin oman osani pentutarhalle tuodusta ruuasta. Liha tuntui sitkeältä, mutta ehkä se johtui siitä että olin edelleen totuttelemassa siihen. Olinhan minä sitä jo jonkin aikaa syönyt, mutta välillä se tuntui jopa vastenmieliseltä, kun vain haistoinkin välillä pentutarhalla maidon tuoksun ja tiesin etten sitä enää saisi. En nyt totta puhuen kyllä edes osannut sanoa olinko koskaan juonut maitoa, muistoni eivät oikein tuntuneet riittävän niin pitkälle. Se hämmensi minua. Mutta niin totta puhuen elämässä kaikki muukin.
Mahlahallan saavuttua makailin omalla pedilläni ja yritin saada mieleeni kaikkea muutakin, mitä en vielä tiennyt ja mitä olisin voinut kysyä soturilta. Aloin tuntea oloni jo hiukan unohdetuksi, mutta se johtui vain puhtaasti kaikesta ylimääräisestä ajasta, joka minulla oli. Itseppä en uskaltanut käydä uudestaan nukkumaan uneni jälkeen. Ääni kummitteli vieläki mielessäni. Puistelin ajatuksen nopeasti pois mielestäni loikkiessani Mahlahallan luokse. Soturi kysyi jotain ruuasta, mutta kerroin jo syöneeni. Siitä ei mennyt kauaa, kunnes olin jo kävellyt pentutarhalta ulos soturin seurassa. Mäntyviiksellä ei ollut taaskaan mitään sitä vastaan. Kuningatar oli varmasti vain tyytyväinen siihen, että hänen ei tarvinnut kaitsea taas perääni. Ei sillä, että oisin edes ollut villeimmästä päästä, päin vastoin. Olin itse asiassa hyvin tyyni, jos ei lasketa omia leikkejä, joita nyt silloin tällöin sammalpallon kanssa leikin. Ajatus sammalpallosta Mäntyviiksen kyljessä alkoi yhtäkkiä naurattamaan minua enkä kuullut mitä Mahlahalla oli kysynyt minulta. Epähuomiossa kävellessäni kaatuneen kuusen taakse olin kävellä päin sen oksia. Havahduin vasta, kun neulaset tuntuivat turkkini lävitse.
”Auts!” vinkaisin ja peräännyin. Kuulin Mahlahallan nauravan minulle hänen tultuaan luokseni katsomaan mitä minä olinkaan tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kallistin päätäni soturille ja mieleni teki tiuskaista häntä lopettamaan, sillä en nimenomaan ollut tahtonut nolata itseäni kollin edessä ja olin juuri onnistunut siinä melko kuninkaallisesti. Sillä hetkellä päätin, että jättäisin omat yksinäiset mietiskelyni pentutarhalle ja niiden hetkien varalle, kun oikeasti olisin yksin enkä jonkun toisen seurassa.
Mahlahalla katsoi minua pitkään ja minä katsoin häntä takaisin. Välillemme lankesi pieni hiljaisuus, jonka minä kuitenkin lopulta rinkoin vinkaistessani: ”Mitä?”
”Kysyin, että haluatko oppia saalistuksen perusteet”, soturi vastasi minulle tyynesti. Tunsin punan nousevan kasvoilleni ja siitä ylös korviini. En ollut todellakaan kuullut kollin sanovan sitä, mutta päätin vastata tyylikkäästi ja hillitysti.
”Mitä? Etkö muka kuullut, kuinka innostuneena vastasin kyllä?” kysyin loihtiessani hymyn kasvoilleni ja tapittaessani tätä suoraan silmille. Kasasin samalla ryhtini ja heilautin häntääni innostuneisuutta mallintaen. ”Et tainnut vain kuunnella.”
”Aivan, niin niin”, Mahlahalla maukaisi huvituneena ja pyöräytti hiukan silmiänsä. Esitykseni ei tainnut mennä lävitse, mutta ainakin olin yrittänyt ja se oli pääasia. Kolli lähti johdattamaan minua hiukan kauemmas kuusesta. Ettei vain sen takia, että en löytäisi itseäni melkein uudestaan keskeltä sen oksistoa? Käännyin nopeasti vielä kohtaamaan kuusen vihreän hahmon. Minkä takia olinkaan niin kömpelö? Sen pitäisi loppua tai soturina olessani koko klaani nauraisi minulle. Jos Punatähti edes pättäisi tehdä minusta soturia kaiken kommelteluni jälkeen. Pudistin päätäni. Minun täytyi nyt keskittyä Mahlahallaan eikä kömpelyyteeni.
Juoksin kollin kiinni. ”Annan, kun näytän mitä jo osaan!” hihkaisin ja jatkoin juoksua hänen ohitse. Maassa virui vielä muutamia lehtisateen jäljeltä olevia käpristyneitä lehtiä. Painauduin mahdollisimman matalaksi maahan. Aluksi tunsin kuinka vatsakarvani viistivät maata ja jättivät aivan varmasti vanan jälkeeni, mutta tajusin nousta hiukan korkeammalle, jotta kaikki hiekka ja kivi ei rapisisi allani. Hiivin mahdollisimman hitaasti eteenpäin ja katsoin tarkasti mihin tassuni asetin. Takajalkojani en tietenkään nähnyt, joten ne tulivat vain perässä, mutta edessä olevan tassuni yrittivät parhaansa mukaan puikkelehtia muiden lehtien ja keppien ylitse. Lopulta tulin niin lähelle lehteä, että sain napattua sen käpälieni väliin kynsiäni käyttäen. Käännyin ympäri lehti ylpeästi tassuissani kohti Mahlahallaa. Halusin todella kuulla mitä sanottavaa hänellä olisi suoritukseeni.
// Mahla?
// 863 sanaa
